Nayteikkuna

Neiti Olga: Minä, aina (Luova Records)

Nyt olemme sitten ihmettelemässä vähän erilaista pop-levyä. Tai voisi sen sanoa vaikka omaleimaistakin.

 

Joskus erinäisten seikkojen ja ominaispiirteiden määrittely on yksinkertaisesti vain vaikeampaa kuin toisinaan. Ja kuinka tärkeätä se sitten on? No tässä yhteydessä on toki, kyllä. Parhaani pistän tulemaan.

Yhtyeen debyytin tekovaihe on merkitty peräti neljän eri kalenterivuoden välille, 2017–2020. Indie-triomme ottaa asiat haltuunsa levyn avaavalla "Se luonani on taas" –kappaleella. Sekös on industrial-meininkiä, jos mitä. Mieleen häivähtää äkkiä myös toinen kotimainen yhtye, The Holy. Hälyä.

"Armo" on särökitaran säestämä, jotenkin virsimäinen luraus. Laulaja ja yhtyeen sanoittaja Elge Väisänen veisaa. Hmm…

Elonmerkkejä onkin melkein jopa nimensämukainen, kun kronologisesti kuuntelussa olemme tässä kohtaa kolmannessa viisussa. Nyt saammekin kuulla hiukan perinteisempää kitarapoppia.
Se käy hyvin päinsä. Urut komppaa, tai miten sen nyt ottaa. Ottavat maukkaasti ihan selvää roolia menossa, kuitenkin. Olisiko tässä ehkä singlen aineksia?

"Kun käännät katseesi" jatkaa aloitetulla pop-linjalla.  Taustalaulut, vaikka pienetkin, tekevät oikein hyvää. Hyvä.

Yhtyeessä Mikko Kanniala säveltää ja soittaa muut instrumentit (ainakin erilaiset kitarat, basson ja koskettimet, ei eritelty tarkemmin) paitsi rummut, joista puolestaan huolehtii, melko maltillisesti säestämiseen tyytyen, Miska Kuusela. Molemmat häiskät myös laulavat. Niitä taustoja, enimmäkseen.

Voimapopiksi "Kesäkuu" on sangen pompöösikin pala. Kappaleessa on ehkä pieni ripaus 22 Pistepirkon tyyliä. Ehkä.
Pitkä kitarafiilistelyn väliosa lähinnä hämmentää, tuomatta kappaleeseen välttämättä ja varsinaisesti kuitenkaan yhtään mitään lisää. Mikä varmasti peijakas juuri näiden tarkoitus onkin. Rummut sentään jytisevät loppuun selkeällä ja rehdillä tavalla oikein mahdisti.

Lintu alkaa vieraskielisten paikannimien erikseen lipukkeen sanoituksen oheen erittelemättömällä kavalkadilla. Hmm. Rauhallinen, mutta jämerä ote käy tässä hyvinkin, siitä aina tuikitarpeellisesta vaihtelustakin, kyllä. Mainiota.

Tapaus Neiti Olgan osalta ollaan yleiskuvaltaan selkeästi naiivin ja pelkistetyn taiteen äärellä. Häröilyä, tahallaan ja arvaamattomasti. Testaavat mukapokkana meitä alleviivatuilla omituisuuksilla. Runoa kyllä, mitalla ja ilman. Ei se mitään, olemme tässä. Tästähän voi pitääkin, ihan syystä.

Miksauksessa – kyllä ja valitettavasti – lauluosuudet tahtovat jäädä välillä kaiken muun alle. Se on harmi, koska omintakeiset tekstit eivät näin ollen erotu aina läheskään riittävästi. Olisiko projektin loppuvaiheessa ylimääräiset, ne ”puhtaat” korvat auttaneet asiaa? Mene ja tiedä.

"Kaukaa" vetoaa puhtaasti pelkällä yksinkertaisuudellaan. Resepti kun siinä on pari sointua ja komppi. Toisto on oivaksi todettava tehokeino jälleen, sekin. Kaukaa. Kaukaa.
Kappale on pitkähkö, mutta ei se siltä kuitenkaan tunnu. Vaikka lopussa tykömme tuleekin vielä parin minuutin kosketinvetoinen lopuke jo ennestään pitkään ralliin. Haluavat taas hämmentää kuulijaansa… On ne nyt.

Nimikappale se sitten näköjään onkin silkkaa instrumentaalitäytettä. Häröilyä häröilyn itsensä vuoksi. Höh ja pah.
"Kuitenkin" saa päättää 42 –minuuttisen levyn varsin kuulaalla kitaralla, laulun hienosti tukien. Sanoitus puolestaan häröilee vielä varmuuden vuoksi. Voihan pirskatti.

Levy omaa sisäsiistit taidekannet taidekuvineen, sekä Kannialan (em. poikkeusta lukuunottamatta) asiallisen osaavan, oman linjan tuotannon ja äänityksen. Neiti Olga – jatkoonko ? Ilman muuta.

Lupaavat muuten heti lukuisan joukon apusoittajia keikalleen. Sitä tilaisuutta odottaessa.

Neiti Olga Minä, aina  (Luova Records, 2020)

12.10.2020
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy