Pimeys: "Delta" – välähdys kirkkaalta taivaalta

Viimeistään neljännellä levyllään (mihin nimikin viittaa) helsinkiläinen Pimeys on noussut tulokasihmeestä yhdeksi Suomi-popin vahvimmista nimistä. Bändissä on kaikki ainekset laajamittaiseenkin kansansuosioon. Musiikki tempaa mukaansa ensitahdeista lähtien ja bändi pitää näpeissään koukuttavalla energiallaan.

Pimeyden biiseissä on vahvat melodiat ja tekstit ovat helposti lähestyttäviä ihmissuhdekuvauksia, silti taidokkaasti rakennettuja tyylikkäitä tuokiokuvia.
Pimeyden erottaa kuitenkin monista muista suomalaisista bändeistä – toisin kuin bändin nimestä voisi päätellä – musiikin positiivinen kokonaissävy. Siinä ei ole tippaakaan kansakuntaamme vaivaavaa melankoliaa, angstia ja alavireisyyttä.
Positiivisuus on freesiä nuoruuden optimismia, joka tempaa vastustamattomasti mukaansa – jos sen ei anna ärsyttää.

Kiinni-biisi on naiiviuudessaan jo silkkaa J. Karjalaista ja voisi aivan hyvin olla Mustien lasien biisi kolmen vuosikymmenen takaa. No, Jussi Jaakonahon loihtima tuotanto on kuitenkin jotain aivan muuta, kiinni tässä ajassa. Kerroksia löytyy.

Pimeyden pulssi on lainattu amerikkalaisesta poprockista, siitä puuttuu tyystin suomalaisten bändien tavaramerkeiksi muodostuneet raskaat kitarat ja junttaava rumpukomppi vailla svengiä.
Energia suuntaa eteenpäin ja ylös – Pimeyden musiikista tulee valoisa olo. Lauluissa voi kuulla sävyjä Eaglesista, Totosta tai vaikka Steely Danistä, silti bändi on sopivan ajaton ja kotonaan myös tämän päivän soittolistoilla.

Edellisen levyn jälkeen bändi jäi ilman rumpalia ja typistyi kolmimiehiseksi. Basisti Jukkis Virtasen, laulaja-kitaristi Pekka Nisun ja laulaja-kosketinsoittaja Joel Mäkisen trio on silti vahvasti bändi, joka luo oman maailmansa.
Erityisesti pääasiallisesti äänessä viihtyvän Nisun konstailematon laulu luo kuitenkin vaikutelman nimenomaan bändistä, eikä mistään levy-yhtiön tuotemerkistä.

Paino on teksteissä ja tunnelmissa, niistä kuultavat vilpittömyys ja kliseistä vapaa tulkinta. Bändin toinen laulaja-lauluntekijä, Mäkinen, muodostaa Nisun kanssa hyvän aisaparin. Yhteistyö tuntuu toimivan saumattomasti ja venettä soudetaan samaan suuntaan.
Levy on vahva näyttö tekijöiltä, jonka ura on vasta puhkeamassa kukkaan. 

Vaikka levyn loppupuolen keveämpi radiopop ei minuun purrutkaan niin tehokkaasti kuin alun väkevämpi biisimateriaali, on levy kuitenkin tasapainoinen kokonaisuus, josta on vaikea osoittaa täytekappaleita. Päinvastoin, voisi kuvitella, että pöytälaatikkoonkin jäi vielä paljon hyvää matskua.

Itselleni kolahti parhaiten kaksikon yhteistyönä syntynyt Eikö ne tiedä, joka kertoo raastavan haikeasta luopumisen tunteesta, sortumatta kuitenkaan patetiaan. Toinen ässä on Nisun kynäilemä, pirullisen koukuttava Aivot narikkaan. Se, niin kuin hyvät tekstit yleensä, jättää paljon mielikuvituksen varaan.

Pimeys: Delta, M.dulor (2019)

20.09.2019
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy