Kehtolaulut ovat trendeistä vapaita, mutta samalla ne asettavat solistin erityisen haasteen eteen. Riisutuissa versioissa huomio keskittyy laulajan läsnäoloon ja herkkyyteen. Teräsniska tunnelmoi ansiokkaasti niin vanhoja kuin uudempiakin tuutulauluja.
Iskelmätähti Suvi Teräsniska on osoittanut monipuolisuutensa lukuisissa tv:n lauluohjelmissa. Iltalauluja-albumi osoittaa, että hänen tulkintansa kantaa myös silloin, kun taustalla ei pauhaa iso viihdeorkesteri eikä meininkiä voi nostattaa vetämällä vielä kovempaa ja korkeammalta.
Kehtolauluissa tarvitaan erityistä herkkyyttä ja rohkeuttakin, kun joutuu olemaan äänensä kanssa paljaana. Etenkin, kun nyt taustalla on vain mestarikitaristi Peter Engbergin pelkistetty akustinen – ei taustalauluja tai jousimattoa, ei perkussioita, ei mitään.
Tällä oivallisella ratkaisulla Engbergin hallittu soitto on myös tärkeässä roolissa ja antaa Teräsniskalle levollisen taustakankaan maalata soivalla äänellään.
Jälki on yksinkertaisen kaunista ja vaikuttavaa – minulle parasta, mitä olen häneltä kuullut. On ilahduttavaa, että Teräsniska malttaa käyttää palkeitaan vain tarpeen mukaan.
Kokonaisuus luo hartauden, johon on helppo rauhoittua ja vaikka nukahtaa – niin kuin lienee tarkoituskin, kun iltalauluista on kyse. Biisivalikoimakin on suhteellisen onnistunut.
"Minne menee, mistä tulee" (säv/san: Allu Tuppurainen) on Rölli-elokuvasta tuttua tuoreempaa tuutulaulua. Klassikko-osastoa edustavat "Lapin äidin kehtolaulu" (säv/san: Kalervo Hämäläinen) tai "Peikkoäidin kehtolaulu" (säv/san: Margit Holmberg, suom. sanat Saukki). Yksi levyn hienoimmista vedoista on levyn tuoreempaa materiaalia edustava "Pilvipeiton alla" (säv: Jussi Rasinkangas, san: Juhani Konola), jossa on osuttu napakymppiin.
Juuri kun kaikki on levollisesti paikallaan, voi kuulla levy-yhtiön markkinointiosaston välihuudon: ”duetto”. Ikään kuin Teräsniskan tähti ei olisi yksin riittänyt, on viikkopalaverissa keksitty kuningasidea ottaa levylle mukaan julkkis myyntiä vauhdittamaan. Muuten on vaikea ymmärtää Arttu Wiskarin läsnäoloa tällä levyllä.
Mutta niin vain tutun nasaali ääni leikkaa keskelle hartautta ja lumous on poissa. Kuulijana minua suututtaa, että tuutulaulun intiimi tunnelma karnevalisoidaan näin viihdemössöksi. Kaiken lisäksi kyseinen kappale on Tapio Rautavaaran "Sininen uni" (säv: Tapio Rautavaara, san: Martti Haavio), yksi kaikkein pyhimmistä iltalauluista. Duetointi vesittää tuon pyhyyden tehokkaasti tekemällä siitä banaalia vainelämäätä.
Silmäkulmia pyyhitään, mutta tällä kertaa suuttumuksesta.
Kaupallisuutta täytyy tietenkin markkinointiosaston aina miettiä ja epäilemättä joulumarkkinoilla levy onkin kuumaa kamaa niin äideille kuin lapsille (isät voivat sitten ihastella vaikka sitä Engbergin upeaa kitarointia).
Kuitenkin ilman kyynisyyttä on helppo todeta ihan aidosti, että näinä aikoina tällaiselle hiljentymiselle on erityisesti tilausta. Maailmankirjat ovat sekaisin ja musiikilla on entistäkin tärkeämpi tehtävä.
Suvi Teräsniska: Iltalauluja (Warner Music Finland, 2020)
