Kulttuuria, totta kai!

Viime päivinä on halutessaan voinut piinata itseään seuraamalla monipolvista keskustelua, jossa on käsi- telty yhteiskunnan kulttuurille antaman tuen mielekkyyttä. Asiaa epäilevien tai sen suoraan kiistävien argumentointi kiteytyy yhden poliitikon lausahdukseen ”kulttuuri on luksusta”.

Tämä näyttää yleisesti johtavan seuraavaan johtopää- telmään: koska luksus ei ole elintärkeää, yhteiskunnalla ei ole velvollisuutta sitä kenellekään kustantaa. Niinpä tuki kulttuurille on turhaa ja se voidaan lopettaa.

Vakuudeksi tarjotaan markkinauskon naiiveinta äärimuotoa: jos kulttuurille olisi aitoa kysyntää, sille löytyisi maksavia kuluttajia joiden rahoilla se voisi toimia. Sama toisinpäin: jos kerran tarvitaan tukea, kyse ei ole aidosti tarpeellisesta asiasta.

Ajatus on jo alkujaan vinossa kuin se huonosti kierteilleen asetettu mutteri, jonka kääntäminen mihinkään suuntaan ei enää tuota hyvää tulosta.

Kulttuuri on luksusta vain siellä, missä yhteiskunnan olot ovat sietämättömät ja sen toiminta pahoin häiriintynyttä. Sortovallassa, joka sanelee hiljaisuuden, kun pitäisi puhua. Diktatuurissa, joka hyväksyy vain itseään ylistävän toiminnan.

Kaikkialla muualla kulttuuri on elinvoimaisen ja toimivan yhteiskunnan keskeisiä voimia. Ei voiteluaine vaan itse moottori. 

•••