Nayteikkuna

Mitä jää jäljelle?

Kun joulukuuselta riisutaan koristeet, paljastuu alta toisinaan melko hontelo, epäsymmetrinen ja moneen suuntaan vänkyrä puu. Silti se on saattanut tuottaa iloa koko joulun.

Ehkäpä se oli ainut puu, jonka metsästä tohti kaataa. Mahdollisesti se varttui ryteikössä, jossa ei liikaa tilaa uljaaksi kasvamiselle ollut. Tai kenties se vaan näytti komeammalta iltahämärällä torilla. Ehkä ei näyttänytkään, mutta juuri siihen rahat vielä riittivät, tai ainoastaan se jaksettiin kantaa kotiin… Kuka sen enää taitaa varmuudella sanoa. Mutta kun se koristeltiin, se kasvoi mittaansa komeammaksi. Se oli kelpo joulukuusi.

Hyvä kappale määritellään monesti niin, että sen voi vetää vaikka yksinlauluna kitaralla säestäen ja se toimii.
Ihan kirjaimellisestihan tätä ei voi ottaa, sillä paljon on musiikkia jossa hyvyys rakentuu monen soittimen vuoropuhelusta, solistin kysymyksistä ja kuoron vastauksista, rytmiryhmän groovesta, messevistä messingeistä ja niin pois päin luvuttomin eri versioin.
Mutta tietyllä tapaa sanonta kiteyttää kyllä sen mistä on kysymys – kun koristeet riisutaan pois, alta paljastuu itsessään ehyt ja kantava teos.
Usein sellainen itsessään kelpo ydin sallii monenlaisia koristeluita ja niiden määräkin voi vaihdella. Siitä on moneksi.
Joskus musiikkikappaleesta on hankalaa erotella sitä mikä on kuusta ja mikä joulupalloa tai kultanauhaa.

Samaa voi ehkäpä soveltaa hyvään soundiin. Olen päätynyt tähän ajatukseen monesti, milloin syntikan, milloin kitarasoundin kanssa. Kun efektilaitteen kytkee pois, jäljelle ei jää mitään kuunneltavaa. Tai jos ekvalisoi pois miksausta kuormittavaa bassoa huomaakin, että keskialueella on pelkkää onttoa.

Nyt viimeksi törmäsin ilmiöön tutkiessani Arturian kaikuefektiä tämän numeron testijuttua varten. Se ei ole mitenkään häikäisevin vastaan tullut kaikuplugi. Itse asiassa vuosien saatossa on tullut hankittua monta applikaatiota, jotka pystyvät luomaan paljon mielikuvituksellisempia ja mystisellä tavalla kiehtovampia äänimaisemia. Harmi vaan, että ne tuppaavat usein olemaan niin leveitä, korkeita ja syviä etteivät ne mahdu miksaukseen. Ja kun niitä koettaa pienentää, ne katoavat olemattomiin kuin usvapilvi.

Arturia palautti plugillaan perusasioiden äärelle: siinä on ytimekäs ja konstailematon sointi, jota voi muovata ja skaalata ronskilla otteella efektin tehon kärsimättä.

Hyvän soundin jahtaaminen on osa jatkuvaa kehittymistä  musiikin tekijänä. Yksittäisten sointivärien lisäksi soundia voi muodostaa jo musiikin komponenteilla: harmonialla, sanoituksella ja rytmiikalla.
Hyvä soundi on tapauskohtainen ja suhteellinen käsite siinä missä puhdas vire tai grooven time. Harvoin se kuitenkaan jalostuu tiedostamatta. Sen eteen on syytä ja kannattaakin ponnistella – vaikka nyt, kun korona kaventaa sosiaalista kanssakäymistä ja raivaa väkivaltaisesti kalentereihin tilaa.
Epidemia tekee nyt ankarasti hallaa koko sille kehikolle jossa Riffikin operoi, katsottiinpa sitten laitekaupan suuntaan, tapahtumatekniikan sektorille, muusikoista puhumattakaan. Olisi ihme, jos tulevaisuus ei huolettaisi itse kutakin. Siltikin on pakko uskoa, ettei maailma lopu tähän, eikä  musiikin tekeminen maailmaan katoa minnekään.

Yhtenä käytännön vinkkinä jaan somesta bongaamani virikepaketin: Bobby Owsinskin ilmaisen Vocal Mixing Techniques -kurssin, joka löytyy hänen sivustoltaan. Vaikka oppituntien kikat olisivat jo tuttuja, on virkistävää seurata käytännön esimerkkejä ja kokeilla samoja tekniikoita itse perässä – ilman tulosvastuuta keskeneräisen työn valmistumisesta, puhtaasti mielenkiinnon ja harjoituksen vuoksi.

 

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

08.04.2020
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy