Nayteikkuna

Musiikki ja kuuntelemisen taito

Musiikkia voi kuunnella monella tavalla: taustalla muita askareita toimitellessa tai syventyneesti keskittyen, nukahtaakseen rentoutuneena tai virittyäkseen päivän haasteisiin, nauttien konserttisalin arvokkaasta juhlavuudesta tai tempautuen klubin kiihkeisiin pyörteisiin. Jokaiselle edellä mainitulle tavalle – ja kaikille luettelematta jääneillekin – on oma paikkansa ja aikansa.

Kun musiikin kuuntelu yhdistyy soittajan identiteettiin, alkaa esiin nousta tiettyjä kuuntelun erityispiirteitä. Rytmiikka, harmonia ja soundit kiinnittävät huomion analyyttisessä mielessä ja usein juuri oman soittimen rooli kiinnostaa eniten. Silloin ryhdytään opettelemaan kitaralla Get Onin alkuriffiä tai rummuilla Smells Like A Teen Spiritin käynnistävää filliä‚ hapuillaan slappaamaan Flean tapaan ja niin pois päin.
Soundien suhteen mallioppiminen on yhtä oleellinen vaihe kehityksen polulla. Esikuvan soundia tavoitellaan ja sen vuoksi hankitaan kenties samanlaiset kamatkin.
Esikuvaa kuunnellaan kuitenkin useimmiten tallenteelta, jonka tekovaiheesta ei tiedetä mitään. Kyseessä oli ehkä ihan eri soitin kuin kuvissa näkyy, ääntä veivattiin ja vaivattiin kerta toisensa jälkeen ennen julkaisua ja niin pois päin. Jos yksi valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, mitä tekee ääniraita? Ne hankitut kamat eivät ehkä avaakaan soundipolkua perille asti, mutta jos investointi innostaa soittamaan entistäkin ahkerammin, niin siinä on jo kylliksi itua.

Esikuvien soiton tutkiskelua ja kopiointia suositellaan yleisesti, ja se onkin hyvä tie edetä instrumentin hallinnassa. Yhtä lailla laajan ohjelmiston läpi kahlaaminen avartaa mieltä ja kehittää valmiuksia vastata eteen tuleviin haasteisiin.
Harva kuitenkaan saa pestiä bändiin sen vuoksi, että kuulostaa yhdeltä ja tietyltä tunnetulta soittajalta, olipa soitto vaikka kuinka ilmettyä SRV:tä tai vaikka hallitsisi wecklismit ympäri ämpäri silmät kiinni (usein pesti saadaan, koska tullaan toimeen muiden kanssa, saavutaan ajoissa treeneihin, ei droppailla toisten tunnelmaa eikä törppöillä muutenkaan).

Olen vakuuttunut, että kuuntelun taidossa on jonkinlainen mestaritaso, jolle soittajat kasvavat omaa tahtiaan, jos kasvavat. 

Alkutaipaleella imetään vaikutteita esikuvien soitosta, kopioidaan sitä pikkutarkasti ja sijoitetaan kopioituja pätkiä sitten tilaisuuden tullen uuteen ympäristöön. Kikkapussissa voi olla luvuton määrä ennalta harjoiteltuja juttuja, ja sieltä niitä ropistellaan fiilispohjalta. 
Mestaritasolla – jos sellaista on – kuuntelukulmaa käännetään 180 astetta. Enää ei kerätä kikkapussiin makeita juttuja toisinnettavaksi eikä kuunnella oman instrumentin kautta muita. Nyt kuulostellaan musiikkia, jonka osaksi oma instrumentti on aikomuksena liittää. Ja pohditaan mitä sellaista se kaipaa, jota voidaan ja osataan sille antaa ja joka tukee kokonaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla.

Saatetaan havaita, että viime viikolla opittu ja omasta mielestä tämän hetken kuumin komppi on kuin onkin aivan eri paria laulun rytmiikan ja tunnelman kanssa. Sointukiertoon se kyllä istui ja basistin kanssa etupotkulle soitetut aksentit funkahtivat messevästi, mutta laulu ei asetu sen päälle luontevasti. Ja lauletussa musiikissa 90 % onnistumisesta lepää laulun varassa, sitä on syytä kunnioittaa.

Kuuntelun mestaruustaso on kommunikointia muiden soittajien kanssa, kuulostelua siitä missä on täytettä kaipaavaa tilaa, missä vaarana astua toisen varpaille.
Kuuntelun mestaruustaso on osallistumista nyyttikesteille sillä mielellä, että jokainen kantaa pöytään toinen toistaan täydentäviä tarjoomuksia, koska sillä lailla syntyy paras kokonaisuus. Ja toisinaan on ihan parasta tuoda tullessaan yksinkertainen salaatti, kun häikäisevälle flambeeraukselle ei yksinkertaisesti ole tarvetta eikä sijaa.

 

Kesäisin lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

10.06.2020
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy