|
Suomalainen musiikki voi sittenkin menestyä ulkomailla, sen ovat kaikille kyynikoille näyttäneet viime viikkojen aikana sekä HIM että Bomfunk MCs. Ja jos oikein tarkasti katsotaan, niin näitä riittävän omaleimaisia, alkuvoimaisia ja oman itsensä näköistä musiikkia tekeviä menestyjiä on ollut jo aiemmin. Vuosia asiansa eteen puurtaneet Waltari ja Stratovarius sopivat esimerkeiksi raskaammassa sarjassa ja Hanoi Rocks taas hiukan lähempänä suoraa katurokkia. Miksei yhtälailla progepuolelta voisi saman tien nostaa esiin niin Wigwamin, Tasavallan Presidentin kuin vaikkapa Pekka Pohjolankin, joilla kaikilla on riittänyt kuuntelijoita rajoista piittaamatta. Erikoisimman kansainvälistyjän titteliä voisi tavoitella silti Piirpauke, jonka musiikki on aina ollut tasaisen outoa ja universaalia, olipa kuuntelija sitten varttunut minkälaisessa kulttuurissa tahansa. Tai sitten Apocalyptica, jota ei sitäkään voi tavanomaisuudesta syyttää. Vaikka ABBA, Roxette ja Cardigans liikkuvatkin kaupallisesti vielä kertaluokkaa kovemmissa kursseissa, niin hyvältä näyttää suomalaisenkin musiikin tulevaisuus. Kyllä meillä osataan, kunhan se kuuluisa sisu vain riittää tarpeeksi pitkälle, eikä bändi hajaannu musiikillisiin erimielisyyksiin heti ensilevynsä jälkeisissä sekavissa tunnelmissa. Paikkaansa hakevat taiteilijan taimet ovat varmasti itse usein osasyyllisiä lyhytjänteiseen ja ailahtelevaiseen toimintaan, mutta jotenkin tuntuu siltä, etteivät levy-yhtiötkään hoida leiviskäänsä kovin kummoisesti. Ja juuri sillä osastollahan pitäisi olla ammatillista kokemusta sekä tietoa ja taitoa, jolla lupaavia kykyjä luotsataan karikoiden ohi kohti sitä lopullista läpimurtoa. Tulevaisuuteen on uskottava ja ennenkaikkea siihen, että alussa luetellut esimerkit ovat alkua laajemman rintaman menestykselle. Ja siihen valmistautuessa onkin hyvä lukea läpi vaikka heti alkuun Rantasalon Juuson artikkeli levytysopimusten kimuranteista käänteistä. Parempi on katsoa kuin katua, vai kuinka se olikaan... Kuten aina, olemme koonneet muutenkin tymäkän tujauksen käyttökelpoista tietoa teidän riemuksenne. Ilokseni voin kertoa, että sorvin ääreen on viime numeron ilmestymisen jälkeen astellut jälleen joukko uusia päteviä kirjoittajia, jotka tuovat samalla uusia ulottuvuuksia lehtemme sisältöön. Lukaiskaapa vain Helasen Pekan analyysia rumpujen soinnin saloista, Tertsusen Mikan perusteellista selontekoa näyttämövalaistuksen perusteista tai vaikkapa Saarisen Reiskan kolumnia siitä, että turha narina ei auta ketään, mutta työllä voi saada jotain aikaankin. Ja on niitä muitakin ilahduttavia asioita. Alan koulutus vankentuu kaiken aikaa ja soivana esimerkkinä siitä saimme postin välityksellä Seinäjoen Rytmi-instituutin julkaiseman tupla-CD:n, jolla esitellään liki 30 Pohjanmaalta kotoisin olevaa tulevaisuuden yhtyettä ja artistia. Tyyliä ja laatua löytyy yhtä railakkaalla hajonnalla kuin levyn kansilehtisten kuvista saattaa päätellä - nuoruuden innosta seestyneempään näkemykseen. Lähes yhtä laaja joukko on osallisena myös Oulun Yliopiston julkaisemalla CD:llä, joka on syntynyt Opettajankoulutuslaitoksen musiikkikasvatuksen opintojen tuloksena. 1960-luvun kestohitteihin on saatu mukavasti tuoretta imua, muutama kokoonpano soi mallikkaan tiukasti yhteen ja solisteistakin löytyy vahvaa osaamista. Monet muutkin ovat lähettäneet levyjään, vaikka en niitä valitettavsti voi erikseen kommentoida tässä. Mukavaa on silti saaada soivaa postia, joten kiitokset kaikille paketteja lähettäneille! Antoisia lukuhetkiä! Lauri Paloposki,
|