Nayteikkuna

Koneella on koneen tahti

 

Koneilla on ainakin kolme merkittävää ominaisuutta, jotka saavat ihmisen kadehtimaan. Ensimmäinen on silkka raaka voima, joka nousee palvonnan kohteeksi milloin hevosvoimien, milloin wattien ellei sitten desibelien muodossa. Toinen on koneen kyky toistaa täsmällisesti samalla tavalla jokin asia vaikka tuhat kertaa peräkkäin, erehtymättä ja tasaisella tahdilla. Kolmas ihmisen kadehtima ominaispiirre on vauhti – kaiken inhimillisen suorituskyvyn yläpuolelle nouseva vauhti.


Nämä ilmiöt löytyvät jossain muodossa myös musiikin maailmasta. Niitä tavoitellaan uutteralla harjoittelulla ja niistä kiistellään kiihkeästi. Tehokkain ja eniten ääntä tykittävä subbari on kaikkein kaunein ja mahtavin, tasaiseksi makkaraksi kvantisoitu, normalisoitu ja kompressoitu raita kaikessa monotonisuudessaankin usein tavoitelluin, ja nopein rumpali tai kitaristi lajinsa sankarillisin.

Vaikka ihmisen arvostukset kohdistuvatkin usein juuri edellä mainittuihin suureisiin, niin taide – ja sen piiriin luen nyt myös rytmimusiikin – ei kuitenkaan ole aivan niin yksioikoista puuhaa. Silkka voima, energia, tai pelkkä puhdas teho itsessään puhuttelee jonkin aikaa, mutta menettää hohteensa pian ellei sillä ole saatteenaan mitään muuta. Täsmällinen tasaisuus, täydelliseksi hiottu, mutta monotoninen soitto saattaa sekin olla hetken verran kiehtovaa ihmeteltävää, mutta siihenkin puutuu melko nopeasti. Korvaa nopeammat nuotit saavat katsojan, tai pikemminkin kuulijan kyllä haukkomaan henkeään kerran tai kaksi, mutta niidenkin tenho lakastuu pian. Musiikilla on yksinkertaisesti oltava matkassaan myös jokin muu ominaisuus, jotta se pysyisi lumoavana ja kiinnostavana yhtään pidempään.

Kovat äänet lakkaavat kuulostamasta kovilta, jos niille ei anna vertailukohdaksi hiljaisia ääniä. Metronomin vakaa soitto tarvitsee tempon muuntelua välttääkseen tylsyyteen vajoamisen. Ja äärimmäinen vauhtisoitto kaipaa tasapainon vuoksi pitkiä levollisia ääniä. Näiden ajatusten pohjalta sommittelin simppelin kesäkauden harjoitusohjelman, jossa keskitytään tähän toisinaan melko pienen vähemmistön kannattamaan lähestymistapaan.

Ensimmäinen askel: heivaa metronomi, rumpukone, taustamusiikki tai muu tempon saneleva aparaatti nurkkaan ja ota esiin vain oma soittimesi sekä laulukirja. Etsi jokin sopivan tuttu laulelma – Tapio Rautavaaran tuotanto esimerkiksi sopii hienosti – ja ala hyräillä kappaletta mielessäsi. Tunnustele, mitkä säkeet luontuvat parhaiten perustempolla ja missä kohden hidastus fraasin lopussa, tai alussa tuntuu istuvan tunnelmaan. Opettele sitten säestämään kappale edelleen mielessäsi melodiaa hyräillen niin, että tempo elää ihan reilusti: höllää irti fraasista pehmeästi hidastuksella saattaen, ota päättäväisesti kiinni seuraavan alusta alkuperäisellä tempolla, kiihdytä jossain kohden hiukan jos on tarpeen. Pääasia on, että laulu soljuu luontevasti ja kertoo tarinansa ilman vakiotempon puristavaa kahletta.

Kun tempo on saatu haltuun, etsi laulusta ne kohdat, joissa voluumin vaimentaminen palvelee tarinaa ja tunnelmaa. Paikallista saman tien ne kohdat, joissa voluumin nostaminen kirkastaa tekstin merkitystä. Ja opettele sen jälkeen yhdistämään tempon muuntelu voimakkuuden muunteluun niin, että kokonaisuus on kaiken aikaa hallittu ja hiljaiset äänet kuulostavat varmoilta ja täysimittaisilta ääniltä vaikka ne soivatkin hiljempaa.

Kolmas askel – siirtyminen nopeasta lurittelusta hitaaseen makusteluun – on hiukan hankalaa yhdistää saman harjoituskappaleen säestykseen, mutta on sekin mahdollista. Merkkaa laulusta ne kohdat, joissa komppi toimii rytmisesti harvempana ja pitempään soivin äänin. Merkkaa myös ne kohdat, joissa säestys tukee kokonaisuutta rivakammin ripsutellen. Yhdistä sitten tämäkin ulottuvuus alkuperäiseen säestykseen ja toista kunnes kipale kuulostaa ehyeltä ja eläväiseltä.
Kun syksy aikanaan koittaa, palaa jälleen metronomin pariin ja tunnustele sen kera, milloin soitolle on hyväksi lukkiutua tismalleen sen naksutukseen ja milloin moinen nakuttaja on yksinkertaisesti parempi sammuttaa soiton ajaksi. Ne periaatteet, jotka helposti löytyvät laulelmaa säestäessä, eivät nimittäin ole täysin vieraita rockimmassakaan menossa.

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 


10.06.2010
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy