Viime päivinä on halutessaan voinut piinata itseään seuraamalla monipolvista keskustelua, jossa on käsitelty yhteiskunnan kulttuurille antaman tuen mielekkyyttä. Asiaa epäilevien tai sen suoraan kiistävien argumentointi kiteytyy yhden poliitikon lausahdukseen ”kulttuuri on luksusta”.
Tämä näyttää yleisesti johtavan seuraavaan johtopäätelmään: koska luksus ei ole elintärkeää, yhteiskunnalla ei ole velvollisuutta sitä kenellekään kustantaa. Niinpä tuki kulttuurille on turhaa ja se voidaan lopettaa.
Vakuudeksi tarjotaan markkinauskon naiiveinta äärimuotoa: jos kulttuurille olisi aitoa kysyntää, sille löytyisi maksavia kuluttajia joiden rahoilla se voisi toimia. Sama toisinpäin: jos kerran tarvitaan tukea, kyse ei ole aidosti tarpeellisesta asiasta.
Ajatus on jo alkujaan vinossa kuin se huonosti kierteilleen asetettu mutteri, jonka kääntäminen mihinkään suuntaan ei enää tuota hyvää tulosta.
Kulttuuri on luksusta vain siellä, missä yhteiskunnan olot ovat sietämättömät ja sen toiminta pahoin häiriintynyttä. Sortovallassa, joka sanelee hiljaisuuden, kun pitäisi puhua. Diktatuurissa, joka hyväksyy vain itseään ylistävän toiminnan.
Kaikkialla muualla kulttuuri on elinvoimaisen ja toimivan yhteiskunnan keskeisiä voimia. Ei voiteluaine vaan itse moottori.
Kulttuurille myönnettävää tukea vastustettaessa esitetään laskelmia kuluista huomioimatta tuottoja. Sellaisella talousmatematiikalla ei ole todistusarvoa. Etenkään, kun arvioinnissa ei osata eikä haluta huomioida kulttuurin muita myönteisiä vaikutuksia.
Kun unohdetaan työllistävyys, taloudellinen toimeliaisuus ja huoltovarmuus, muuttuu maataloustuki kalliiksi ja tarpeettomaksi. Jos ei oteta lukuun yhteiskuntarauhan säilymistä ja ajatusten erilaisuuden tuomaa moninaisuutta yhteisistä asioista demokraattisesti käytävään keskusteluun, muuttuu puoluetuki tarpeettomaksi.
Tuki – mikä hyvänsä – ei ole yleensä syntynyt tyhjästä ilman perusteita, vaan sen taustalla on hyvinkin laaja keskustelu siitä miksi ja miten jotakin asia pitäisi tukea. Jos ja kun jonkin tuen purkamista ryhdytään tutkimaan tarkemmin, huomataan, että asiat ovat kytköksissä toisiinsa ja vaikutusten lonkerot ulottuvat paljon kauemmas kuin ensi alkuun olettaisi.
Kritiikin räikeimmät puheenvuorot heijastavat sitä, että niiden lausuja ei ole juurikaan jaksanut selvittää näitä lonkeroita. Erityisen epämiellyttäväksi asian tekee aiheen läheisyys – uskoakseni suurin osa lehden lukijoista toimii kulttuurin parissa tavalla tai toisella ja tietää henkilökohtaisesti sen, ettei työn merkittävyydellä ja kaupallisella tuottavuudella ole välttämättä positiivisesti korreloivaa vuorovaikutusta. Etenkään näin suppealla markkina-alueella, jossa valtavirtakin on kansainvälisesti verrattuna marginaalista.
Siksi on hyvä, että kulttuurin tukemisesta ei päätetä somessa eikä lehtien kommenttipalstoilla. Oopperan on saatava jatkossakin rahoituksensa vaikka en itse sen tyyppistä musiikkia omakseni koekaan. Yleisradion toiminta on turvattava niin, että päätökset sisällöistä tehdään yhtiön sisällä eikä poliittisissa elimissä. Kirjastotoimen resursseja on lisättävä, koska muuttuvassa maailmassa myös kirjaston tehtävät muuttuvat. Ja niin edelleen.
Selvyyden vuoksi: Riffi ei saa toimintaansa julkista tukea, jonka jatkuvuutta tässä puolustaisin. Ymmärrän vain arvon sellaisellakin kulttuurilla, jolla ei syystä tai toisesta ole kaupallisia edellytyksiä toimia, mutta jonka hedelmistä yhteiskunta saa tarvitsemaansa ravintoa.
Jos kulttuuri on luksusta, niin se on sitä vain siinä samassa merkityksessä kuin puhdas juomavesikin on luksusta. Se on ylellisyys, jota emme huomaa juurikaan arjessa arvostaa, mutta jonka puutteen ymmärrämme kohtalokkaaksi hyvin pian sitten, kun sitä ei enää ole.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja