Nayteikkuna

Miellyttävä valhe vai raadollinen totuus?

 

Jalon ruumiinkulttuurin eli urheilun puolelta olemme kuulleet ns. ”harmaasta alueesta”, jolla liikuttaessa ei olla varsinaisesti ihan päivänvaloa kestävissä toimissa, muttei toisaalta vielä aivan avoimesti rikkomassa lain tai määräysten sanaa; kunhan vain hiukan kiertämässä pykäliä ja porsaanreikiä sovittelemassa.

Moraalisesti punnittuna tuo harmaa alue on likeistä sukua sille kuuluisalle valkoiselle valheelle, jonka olemuksesta ja oikeutuksesta käydään syväluotaavia keskusteluita viinilasin äärellä. Tai jonka valkoisuutta ja yleistä hyväksyttävyyttä mitataan tämän tästä iltapäivälehtien ”kyllä, ei, en osaa sanoa” -kyselyillä.
Pohjimmiltaan kaikki kiteytyy yhteen ja samaan perusasetelmaan: onko sallittua käyttää vippaskonsteja ja jos on niin millaisia, milloin ja kenen?

Musiikkia tallennettaessa miellyttävä valhe on toisinaan suotavampaa kuin armoton totuus. Ja tähän nykyteknologia antaa totisesti välineitä sille joka niitä vain osaa käyttää. Radiota kuunnellessa tosin syntyy mielikuva siitä, että kyllä niitä paljon käytetään, vaikka ei osatakaan. Ja varmuuden vuoksi mankeloidaan vielä kahteen kertaan ja kumpaankin suuntaan. Tarkoitan tässä kohden osaamisella taiteellisen näkemyksen kypsyyttä, en niinkään nappulatekniikan vääntelyä.

On lukuisia arkisia tilanteita, joissa äänitteen olisi eduksi kuulostaa todellisuutta paremmalta. Kuulija ei kenties kaipaa kotinsa sävelten saatteena pianotuolin natinaa, tai nuottien kääntelyn kahahtelua, puhumattakaan äänityspaikan ilmastoinnin huminasta. Tällaisissa tapauksissa yksimielisyys on liki täydellistä – moiset sivuäänet joutavat menemään joko käsipelillä editoiden tai automatiikkaa käyttäen. Vaikka aivan näin yksioikoista ei tämäkään ole, sillä toisinaan puhtaaksi siivottu äänite kuulostaa vain kliiniseltä je elottomalta.

Häiriöiden siistimisen lisäksi ratkaistavana on alati myös taiteellinen kysymys ja se herättääkin enemmän ristivetoa. Miten paljon äänitteen sointi saa esimerkiksi poiketa vastaavan musiikin konserttisoinnista?
Vastaukseni pohjautuu kuuntelutilanteen analysointiin. Levyä kuunnellaan kotona tai autossa tms. ja ympäristöstä riippumatta tapahtumalle on yksi yhteinen nimittäjä. Levyn kuunteluun ei liity samanlaista nostetta, jonka kokee valmistautuessaan konserttiin ja nähdessään artistin saapumisen lavalle. Jo ennen ensimmäistäkään soitettua säveltä konserttivieras saattaa olla niin liikutettu, etteivät nuo edellä mainitut sivuäänet löydä tietään kuuntelijan tietoiseen havaintorekisteriin.
Sen vuoksi levyä kuunnellessa tämän visuaalisen havainnon (ja ympäröivien tuoksujen, jännityksen aistimisen jne.) puute vaatii äänitteelle elämää suuremman soinnin, jotta kuulijan kokonaisaistimus olisi täysimääräinen.

Tältä kantilta katsottuna ratkaistavana on enää vain se kysymys, mistä harmaa alue alkaa, mihin se päättyy ja kerrotaanko kellekään. Viimeiseen on helpoin vastata – ei kerrota, vaikka tervassa kierittäisivät ja keksisivät muita kepposia päälle.
Mutta ne kaksi ensimmäistä kysymystä jäävät ainakin minulta vastaamatta. Jo pelkästään siksi, että pop-musiikin historia perustuu suurimmaksi osaksi illuusioiden luomiseen eli toisin sanoen kauniisiin valheisiin: on päällekkäisiä tai peräkkäisiä ottoja ja rinnakkaisia tai virtuaalisia raitoja, on keinokaikua ja viivekikkoja, on vireen korjailua ja samplattua sointia. Mitä vain on ja ainoastaan maustesekoituksen mikstuura ja osasten keskinäiset pitoisuudet vaihtelevat.
Ja klassista musiikkia on sitäkin editoitu iät ja ajat niin, että harvassa taitavat olla ne levyt, joilla kukaan soittaa tai laulaa teosta alusta loppuun yhdellä otolla.

Se miten paljon luontoa autetaan, on jokaisen tekijän oma ratkaisu. Enkä jaksa tahi osaa antaa minkäänlaista ohjetta, toivoa vain varovaisesti, että joku muukin joskus miettisi onko kaikki vääntö ja kääntö vaivan arvoista, perusteltua ja taiteen sisältöä ylentävää. Viimeinen näistä argumenteista on se tärkein: jos se puuttuu, puuttuu sen mukana kaikki. Soveltaen siteeratakseni.


Lukuterveisin,

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

p.s.
Tervetuloa osastollemme Lahteen It’s Showtime -messuille 21–23. syyskuuta.

 

 

 

 

01.09.2006
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy