Nayteikkuna

Musiikkia hautomosta?

 

Tekniikan kehitys teki muusikoista yleisesti myös äänittäjiä ja äänittäjistä myös äänitteiden masteroijia. Internet taas avasi mahdollisuuden tuupata aikaansaannokset kaikkien nähtäväksi ilman levy-yhtiöitä ja jakeluketjuja. Suuren demokratisoitumisen hyvät puolet ovat niin ilmeisiä, ettei niistä tässä sen enempää. Sen sijaan kurkistan kuun pimeälle puolelle, jossa on vielä paljon luotaamatonta seutua.

Kun äänittää itse itseään ja kuuntelee tuloksia kriittisesti, kehittyy kyllä soittajana ja sovittajana, mutta alkaa samalla helposti myös toistaa omia virheitään. Jollei varsinaisia virheitä niin kuitenkin sellaisia tapoja ja tottumuksia, jotka jäävät ehkä kauas ihanteellisesta. Tämä on ymmärrettävää, sillä yksin puurtaessa puuttuu se peili, joka kirkastaisi taiteellisia päämääriä. Eikä työmetodien jalostamiseen tarvittava hiljainen tietokaan siirry edeltävältä polvelta seuraavalle. Vuorovaikutus muiden soittajien kesken ei tätä aina korvaa, sillä vertaisryhmän tausta on usein sama kuin tekijän itsensä eikä tuo varsinaisesti kokemuksen suomaa lisäarvoa.

Ilmeisin sudenkuoppa on kuitenkin työympäristö, jossa tyypillisesti laitteiston työkaluvalikoima ja paperille printatut tekniset ominaisuudet ovat täysin ammattilaistasoa, mutta kuunteluolot ovat rakentuneet sattumanvaraisesti ja usein epämääräiset. Ei yksinkertaisesti riitä, että omat miksaukset kuulostavat omassa työpisteessä samalta kuin esikuvan levy, jos samankaltaisuuden aiheuttaa todellisuudessa kuunteluolojen puutteellisuus eikä suinkaan äänitteiden samankaltaisuus. Kyllä riittävän samean ikkunaruudun läpi katsellessa ulkona näyttää aina olevan ankea keli, olipa siellä todellisuudessa sitten pilvipoutaa tai aurinkoista.

Toinen ansa on subjektiivisuus: kun kaikki langat pitää omissa käsissään, niin parhaimmillaan hanke toteutuu prikulleen kuten on suunnitellutkin. Omaan maailmaansa sulkeutuminen tuottaa kumminkin valitettavan usein vain sisäänlämpiävää ja kiusallisen kotikutoista jälkeä.
Vierusjakkaralta visioita peilaava tuottaja, teknistä laatua ylläpitävä äänittäjä ja viimeisen silauksen antava masteroija toisivat ehkä kukin mukanaan oman arvokkaan panoksensa: sopivasti ulkopuolisen arvion sisällöstä ja inspiroivia askelmerkkejä etenemiseen. Sikäli kun em. tehtäviin on valikoitu hankkeen kannalta oikeat ihmiset, tietenkin.
Nettiin kelpaavan tiedoston tai cd-soittimessa teknisesti toimivan levyn saa nykyvälineillä aikaan miltei kuka tahansa. Huomattavasti hankalampaa on tuottaa aidosti kiehtova kuunteluelämys, joka liimaa kuulijan teoksen äärelle.

Kaiken päälle artistin pitäisi vielä markkinoida itse itsensä ja musiikkinsa jotakin väylää myöten. Videokameran käyttäminen on helppoa, edustavan videon suunnittelu, ohjaaminen, kuvaaminen, leikkaaminen eivät sitä ole. Eikä puuhaa helpota, että helpoimmin käsissä oleva jakelukanava – se siunattu internet – asettaa tiukat rajat kuvakoolle ja -resoluutiolle.
Yhtä lailla vaativaa on paketoida luomistyön tulokset cd:lle, suunnitella tyylikäs ja informatiivinen kansi ja asianmukainen oheisvihkonen. Ja laatia sitten vielä tehokas saatekirje radioiden musiikkipäälliköille ja toimittajille, kun jokainen lukee saamansa viestit vielä eri tavoin. Koettaa järjestää julkisuutta levylle ja löytää ne mahdolliset ostajat, jotka ovat hujan hajan maailmalla ja parhaiten tavoitettavissa ehkä artistin omassa konsertissa. Johon on jotenkin keikkaan keskittymisen ohessa pystyttävä järjestämään myyntipiste ja innokas myyjä. Kukas hoitikaan vaihtokassan ja T-pata ynnä huivibisneksen? Vieläkö soittajan sisu, puhti ja osaaminen venyvät tähänkin?

Tarkoitus ei ole lamaannuttaa. Välineet ovat ulottuvilla ja niitä pitää käyttää. Ideat ovat keksittävissä ja niitä on hyödynnettävä. Vaan kun eri ammattikuntien perinteiset rajat liudentuvat, eivätkä perinteisen mallin yritykset kuulu kuvioon automaattisesti, on niiden tehtävät hoidettava jotenkin muuten.
Itse kotona omalla tietsikalla ei ole automaattisesti se paras vaihtoehto. Kaikki taiteenlajit hallitsevia renesanssi-ihmisiä kun on lopultakin verraten harvassa, etenkin jos samalla pitäisi olla sosiaalisesti etevä ja tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Niinkuin nyt vaikka hyvän markkinoijan ja myyjän kait tulisi.

Tarvitaan uudenlaisia yhteistyömalleja, joissa solmitaan lyhyitäkin strategisia liittoja – liittoja, joiden summa on enemmän kuin osaset yhteensä. Siten että kukin osapuoli voi keskittyä juuri siihen mikä on kaikkein ominta ja vahvinta alaa.

Mutta millaisessa ympäristössä tämä luonnikkaimmin sujuisi? Pitäisikö ryhtyä kehittelemään musiikkihautomoita samaan tapaan kuin yrityshautomoitakin? Rakennettaisiin iso talo täyteen erilaisia pienpajoja ja työhuoneita, luonnollisesti myös kuvaukseen ja äänittämiseen sopivia saleja. Ja kaiken keskelle viihtyisä kuppila yhteiseksi olohuoneeksi jossa viherkasvit loisivat paratiisillista tunnelmaa ja akvaario pulputtelisi jossain taustalla. Olisiko ideaa?
Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja


 

28.01.2010
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy