Nayteikkuna

Neljää askelta soittelijasta Soittajaksi

 

Kun on tullut ensin tartuttua johonkin instrumenttiin ja sitten vieläpä sairastuttu kokemuksen voimasta siinä määrin, että mielikuvamaailman uduissa alkaa häilyä uusi soittamiseen ja soittimeen liittyvä minäkuvan hahmotelma, on edessä neljän askeleen polku.

Ensimmäinen haparoiva askel on se, että instrumentilla opetellaan soittamaan yksinkertaisia asioita. Tämä ei kaipaa erityisen monimutkaisia selityksiä, näin se vain on kaikessa inhimillisessä toiminnassa – ei kukaan ole seppä syntyessään ja niin pois päin.

Toinen askel on sekin tuttu useimmille, opetellaan soittamaan mahdottoman monimutkaisia asioita: kuulijat mykistäviä vikkeliä juoksutuksia, tajuttoman hankalia fillejä todella haastavien komppien sekaan, sanatonta kunnioitusta herättäviä paukkupeukun ja sormikoukun yhdistelmäräpätyksiä, ja niin pois päin.

Kolmas askel on siitä hankala, että sen olemassaolo valkenee useille soittajille vasta edellisen askeleen päättyessä, kun henkilökohtainen ketteryys on yltänyt oman mielen ja fysiikan äärimmäiselle rajalle. Kolmannella askeleella palataan lähtöruutuun ja opetellaan taas soittamaan yksinkertaisia asioita. Ei enää sen takia, etteikö osattaisi niitä monimutkaisia, vaan sen vuoksi että yksinkertainen on moniulotteinen käsite.

Yksinkertaisten asioiden soittaminen on äärimmäisen vaativaa puuhaa, jos jokaisen pienenkin äänen haluaa olevan täysivaltainen ja täysmittainen sävel, pätevästi paikkaansa puoltava ja kuulijalle merkityksellinen.

Vasta neljäs askel johtaa viimein virtuoositeetin ovelle. Perille pääsee, jos oppii soittamaan monimutkaisia asioita niin, että ne kuulostavat helpoilta ja yksinkertaisilta. Ja siten, että jokainen pienikin monimutkaisuuden osa on täysipainoinen ja täysmittainen sävel, yhä edelleen pätevästi paikkaansa puoltava ja kuulijalle merkityksellinen.

Vain neljä askelta. Neljä pitkää ja uuvuttavaa askelta. Niin pitkää, ettei harppominen onnistu. Ja niin uuvuttavaa, ettei pelkkä ulkoinen motivaatio koskaan kanna aivan perille asti. Kyllähän esimerkiksi vanhempien kannustus ja tuki on oleellisen tärkeätä erityisesti silloin kun oma into painuu aallonpohjaan. Mutta soittotunneilla käymään pakottaminen johtaa sittenkin kenties vain polun puoliväliin, mikä ei sekään ole välttämättä pahasta eikä hukkaan heitettyä aikaa. Vanhempien lisäksi on tietysti muitakin ulkoisia motivaation muotoja: soittamalla voi esimerkiksi saada arvostusta kaveripiirissä, tai jonkin muun palkinnon.

Kavennan näköalaa nyt kuitenkin tietoisesti ja keskityn neljän askeleen polkuun sellaisella ajatuksella, että sen päässä olisi jokin yleisesti hyväksytty ja tavoiteltava päämäärä. Tuon päämäärän saavuttaminen vaatii ulkoisen motivaation lisäksi vahvan sisäisen palon. Sellaisen sairastumisen, että soittaminen ei ole vain jokin asia muiden joukossa. Se vaatii, että soittamisesta muodostuu erottamaton osa minuutta.

Joillakin naksahtaa niin sanotusti ensi silmäyksellä. Toisilla suhde syttyy hitaammin ja vankentuu ajan saatossa pikku hiljaa. Joku tempoilee elämässään vihan ja intohimon repiessä vuorovedoin soittamisesta irti ja jälleen sen pariin. Tämä on persoonakysymys, eikä hetkauta yksinkertaista teoriaani mihinkään: neljän askeleen polku vaatii henkilöltä poikkeuksellisen suhteen soittamiseen.

Lahjakkuus ei yksin riitä, harjoittelu ei sekään yksin riitä. Yhteisön tuki tai luvattu palkinto eivät myöskään riitä.

Kaiken perustaksi tarvitaan sairastumisen kaltainen ilmiö, jonka seurauksena henkilö ei halua, osaa eikä pysty elämään ilman soittamista. Sen jälkeen tarvitaan usein kaikki muut luetellut osaset. Ja vasta silloin nuo askeleet ovat mahdollisia ja jossakin kaukana polun päässä saattaa ovi raottua.

Itämaisissa kamppailulajeissa merkataan osaamista eri värisin vöin ja äärimmäistä taitoa osoittavaa mustaakin on useita eri asteita. En tarkoita, että soittajia pitäisi samalla tavalla luokitella. Mutta jotain voisimme oppia: kunnioituksen ensinnäkin niitä kohtaan, jotka astelleet polkunsa perille. Ja vielä suuremman kunnioituksen niitä kohtaan, jotka osaavat sen jälkeen menestyksekkäästi ratkaista, kumpia milloinkin kuuluu soittaa: yksinkertaisia vai monimutkaisia.

 

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja
 

01.12.2008
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy