Nayteikkuna

Rikkaruohoja kitkemässä

 

Lehtiä lukeva kansa lienee jo herännyt huomaamaan, että tarkoin varjeltu ja huolella vaalittu perinnepuutarha on uhattuna. Jalon klassisen säveltaiteen kukoistusta rapauttaa kevyeksi musiikiksi kutsutun inhan rikkaruohon villiintynyt kasvu. Paljoa ei ehkä enää ole tehtävissä, mutta uljaat ritarit ovat päättäneet taistella katkeraan loppuun asti. Sanan säilällä ymmärtämättömiä huitoen ja armoa tuntematta.

Useampia näitä kirjoituksia luettuani olen kyllä päätynyt uskomaan, että armon ohella tuntemattomaksi on jäänyt myös hyökkäyksen kohde ja aika ohkaista taitaa olla sen puolustetun linnakkeenkin tuntemus. Niinpä argumenttien taso liikkuu masentavan ja todella surullisen välimaastossa. Kaukana sellaisesta vastavuoroisesta arvostuksesta ja kunnioituksesta jota usein voi aistia eri maailmoja edustavien, mutta aidosti sivistyneiden ihmisten keskusteluista.

Klassista musiikkia on sävelletty ja esitetty monta vuosisataa, kevyttä reilut sata. Kummassakin on oma estetiikkansa ja alalajien mukaiset perusrakenteensa. Kummankin historiaan mahtuu valtavasti loisteliaita teoksia, mutta yhtälailla runsaasti keskinkertaista teelmää ja aikamoinen määrä jokseenkin mitäänsanomatonta hengen lentoa. Aivan kuten vaikkapa kirjoitetussa tekstissä kaikissa sen eri lajeissa.

Ja tekstistä puheenollen – miten mieletöntä olisikaan todeta, että vaikkapa runous on jaloa ja ylevää taidetta, mutta novellit ja romaanit vähemmän arvostettavaa hömppää. Tai että historialliset elämänkertateokset ovat jotain mahtavaa, kun taas dekkarit eivät mitään. Että lasten kuvakirja on hieno juttu, mutta sarjakuvat eivät.

Eri tekstejä kirjoitetaan eri tavoin, eri tarkoituksiin, eri lukijoille ja eri aikoina. Samoin musiikkia sävelletään ja esitetään lukemattomin erilaisin motiivein ja lukemattomiin erilaisiin tilanteisiin. Ei ainostaan yhdelle ja homogeeniselle kohderyhmälle, jonka mielentila on yksi ja jakamaton – vaan kaikin tavoin äärimmäisen moninaiselle joukolle ihmisiä.

Sellaisessa avaruudessa on erilaisia musiikin lajeja, joista voi pitää tai olla pitämättä aivan oman makunsa mukaan. Ja sellaisessa avaruudessa saman lajin sisälle mahtuu mestarillisempaa ja vähemmän mestarillista tuotosta. Sivistystä on sitten kyky seuloa tyylejä ja tuotoksia oman mielen virkistykseksi ja nautinnoksi. Ja nähdä asioissa kenties jotakin arvoa muille silloinkin, kun ne eivät juuri itseä puhuttele.

Avara maku ja kritiikittömyys eivät ole synonyymejä. Eivät myöskään suppea maku ja sivistyneisyys. Jos johonkin voisi julkisesti kannustaa niin sitten avaraan, mutta kriittiseen katsantokantaan. Helmiä kun on vähän kaikkialla, ne pitää vaan hoksata poimia.

 

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

p.s.
Tervetuloa poikkeamaan Riffin osastolle – olemme mukana AudioVisual-messuilla 3.–5.10. sekä Kirjamessuilla 25.–28.10.2007.


 

01.08.2007
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy