Usein on kätevää käsitellä jotakin asiaa tarkastelemalla samankaltaista tilannetta jossakin muussa ympäristössä. Vaikkapa nyt sitten hinnan ja laadun paljon puhuttua suhdetta. Sehän nousee esiin tämän tästä, kun kansalainen itsekseen puntaroi sopivan arkijuuston valintaa marketissa.
Tai esimerkiksi silloin kun jonkinlainen tuotearvio julkaistaan jossain lehdessä, esimerkiksi nyt vaikka järjestelmäkamerasta, sähkövatkaimesta tai soittimesta. Tai kelloista, joissa näen paljon vastaavia piirteitä soittimiin verrattaessa.
Edullinen kello on kuin edullinen soitin. Se voi olla vaatimaton tai jopa hiukan rimpula. Silti halpakin kello näyttää kohtuullisen oikeat lukemat, ainakin jonkin aikaa. Halpakin kello voi myös näyttää tyylikkäältä. Kellon valmistamiseen tarvittava teknologia ja materiaalit ovat laajalti saatavilla, eivätkä käsityö ja erityisosaaminen ole välttämättä enää niin ratkaisevassa roolissa. Sama pätee nykyisin yhtä lailla perusmikrofoniin, kitarapedaaliin, tai vaikka sähköbassoon – aivan kelvollisen teknisen tuotteen voi valmistaa ja tuoda markkinoille verraten pienellä satsauksella.
Takaisin kelloihin: eräs iltapäivälehti arvosteli hiljattain alfa-urosten aikaraudaksi tituleeraamansa Panerai-rannekellon, hinnat alkaen 2900 euroa. Jätän varsinaista leipätekstiä leimanneen myönteisen hehkutuksen pois ja keskityn vain loppupäätelmiin. Arvioinnin plus-sarakkeessa olivat nimittäin seuraavat kolme mainintaa: katu-uskottava, pala historiaa, isältä pojalle. Miinus-sarakkeeseen taas oli kirjattu ytimekkäästi kaksi kohtaa: ei rimpularanteille, maksaa!
Näen tässä jonkinlaisen riitasoinnin: ensin kerrotaan ihailevaan sävyyn perinteisestä osaamisesta ja huipputarkasta käsityöstä, arvioitavan esineen erinomaisuudesta ja sen ainutlaatuisuudesta. Ja lopuksi moititaan hintaa!?
Pikahaku netissä toi perspektiiviä: 29 eurolla saa esimerkiksi Anttilan mallistosta viisarinäyttöisen Hello Kitty rannekellon tytölle, tai Casion muovikuorisen digitaalikellon miehelle. Jälkimmäinen on vesitiivis 50 metriin saakka.
Lisätään hintaa kymmenkertaiseksi: 290 eurolla saa kelloliikkeen erikoistarjouksesta Seikon valmistaman Chronograph Red Dial Bracelet -kellon, jossa on teräsrunko ja mineraalilasi. Rannekekin on terästä ja vesitiiviyttä luvataan 100 metriin asti. Takuu on 12 kuukautta.
Kerrotaan budjetti vielä kymmenellä: 2900 eurolla saa sen edullisimman Panerai-kellon, jossa on mekaaninen koneisto, teräksinen runko ja safiirilasi. Vesitiiviyttä luvataan 300 metriin asti ja takuu annetaan maailmanlaajuisesti ja 24 kuukaudeksi.
Vedenpaine kasvaa lineaarisesti syvemmälle mentäessä ja urheilusukeltajille suositellaan enintään 40 metrin syvyydessä käyntiä. Kyllähän sen edullisen Casion pitäisi siis ainakin valmistajan mukaan toimia keskivertoharrastajan toimissa, mutta sukeltamiseensa vakavasti suhtautuva hankkinee suosiolla kalliimman aikaraudan turvakseen. Vaan miten on, riittääkö varmuusvara, jos budjetin kymmenkertaistaa ja hankkii Seikon? Vai kerrotaanko taas kymmenellä ja tilataan Panerai?
Kasvavan kustannuksen vastineeksi näyttää tuleva ainakin vedenpaineen kestoa, pitempää takuuta, arvostetumpia materiaaleja, erilaista toimintaperiaatetta ja ennenkaikkea sitä puheen tasolla arvostettua osaamisen perinnettä käsityön muodossa.
Ihanteellisessa tapauksessa ero halpiskellon ja kalliimman välillä ei ole rannekkeen lukitusmekanismissa. Se ei ole kuoren materiaalissa, eikä lasin kovuudessa. Se ei myöskään ole kalliimman kellon tauluun merkatussa valmistajan nimessä. Pelkästään. Ihanteellisessa tapauksessa ero on kaikissa niissä – jokaisessa kohdassa ja kaikilla osa-alueilla samanaikaisesti. Kiistatta ja selkeästi. Ihanteellisessa.
Rajallisen tilan puitteissa en siirrä ajatusmallia lehtemme edustamalle aihealueelle. Sen pohdinnan jätän itsekullekin omatoimiseksi ajankuluksi.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja