Mitä pienempiä poikia kentällä hyörii, tai mitä alempi sarjataso on miesten palloilussa kyseessä sen selvemmin voi havaita yhden asian: pelivuoro on vain sillä jolla on pallo. Hänen lisäkseen kisailuun osallistuvat vain ne vastapuolen pelaajat, jotka koettavat parhaillaan riistää pelivälinettä itselleen.
Kummankin joukkueen muut jäsenet ovat sillä hetkellä enemmän tai vähemmän passiivisia statisteja, jotka puuhaavat kuka mitäkin aikansa kuluksi omaa pelivuoroaan odotellen. Ja kun se tulee, alkaa melskaus täydellä teholla – pidäkkeetön sooloilu joka harmillisen usein päätyy loistokkaan maalin sijasta umpikujaan ja pallon menetykseen.
Hyvätasoisessakin pallopelissä peliväline on vain yhdellä pelaajalla kerrallaan. Mutta mitä kehittyneempiä ovat pelaajat sitä selvemmin näkyy etteivät he odota passiivisina omaa soolovuoroaan, vaan osallistuvat kaiken aikaa pelin rakentamiseen. Koko joukkueen yhteisenä tehtävänä on raivata tilaa solistille, tukea hänen peliään kaikin tavoin ja mahdollistaa näin solistin onnistuminen tehtävässään. Silloin ei päädytä umpikujaan niin helposti, kun pelikaverit ovat hankkiutuneet vapaisiin asemiin odottamaan syöttöä ja pitäneet samalla huolen siitä, että kentällä on tilaa edetä.
Kehittyneillä pelaajilla on silmää ennakoida sekin, mihin suuntaan peli etenee ja mitä se vaatii itse kultakin. Muutama nopea pallon siirto, pari näppärää seinäsyöttöä, ja ovela harhautus vievät tuossa tuokiossa seesteiseltä keskikentältä kiihkeään maalineduskamppailuun. Joukkue liikkuu kuin sillä olisi yksi mieli ja yksi ajatus. Syntyy tilanteita ja yleisö haukkoo henkeään.
Todella kehittyneillä pelaajilla saattaa olla jopa kanttia todeta, ettei ole niin merkitystä kuka maalin tekee, kun kuitenkin koko joukkue voittaa tai häviää yhdessä.
Olen tullut siihen tulokseen, että harvoja poikkeuksSoolopalloaia lukuunottamatta musiikissa pätee sama kuin pelikentällä: soolovuorossa voi olla vain yksi kerrallaan. Ja aivan kuten pelikentällä, myös lavalla tai studiossa muiden tehtävänä olisi luoda vankkaa pohjaa soololle, käydä vuoropuhelua solistin kanssa ja myötäillä tämän tunnelmointia. Tämä vaatii kokonaisuuden hahmottamista ja etenkin sitä, että ymmärtää oman roolinsa sen kokonaisuuden osana.
Olen kahdessakin yhteydessä törmännyt kitaristilegenda Larry Carltonin vapaasti suomennettuun ajatelmaan: "Älä soita kuten kitaristi, soita kuten sovittaja". En usko, että tässä on tarkoituksena saada muusikko luopumaan soittimelleen ominaisesta ilmaisusta ja teknisestä hallinnasta. Uskon että kyseessä on kehotus katsoa tai pikemminkin kuunnella kokonaisuutta. Toisin sanoen soittaessa tulisi hahmottaa mitä tarvitaan, että kokonaisuus toimii parhaalla mahdollisella tavalla.
Komppaaminen ei tästä vinkkelistä tarkasteltuna olekaan puolipassiivista hengailua omaa soolovuoroa odotellessa. Se ei myöskään ole kilpailevan soolon soittamista jossain siellä taustalla. Komppaaminen on kokonaisuuden täydentämistä, aktiivista pelitilan avaamista ja pohjan luomista sille, että solistilla on mahdollisimman hyvät olot loistaa omalla solistivuorollaan.
Kelpo tulokseen voi päätyä montaa eri reittiä. Yksi sovittaa paperilla, toinen kokeilee ideoita bändin kanssa jammaillen. Joku pitää taktiikkapalaverin ennenkuin edes ryhdytään jammailemaan. Oleellista on, että jokainen soittaja suhtautuu työstettävään materiaaliin yhteisprojektina, ei oman soittimensa sankarimarssina. Ensin tunnistetaan solistin tai solistien osuudet ja tehdään sen jälkeen yhteisrintamalla töitä, että nämä onnistuisivat edukseen. Olivatpa kyseessä sitten laulusolistit tai instrumentalistit.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja