Tavoiteltaisiinko ajattomuutta?

|
 

Radiota kuuntelemalla on mahdollista seurata musiikin trendejä ainakin joiltain osin. Ilahduttavaa on, että vastoin usein kuultua marmatusta niitä aidosti hyviäkin kappaleita sävelletään yhä edelleen, ja toisinaan ne pääsevät jopa radioon. Jääkö niistä ainutkaan elämään syntyvuottaan pitempään selviää sitten kyllä ajan oloon. Veikkaan ettei monikaan, vaikka jokaisen sukupolven ikiomaa nostalgian kaipuuta ei sovikaan vähätellä kestohittien kannatuksen osatekijänä.

Jos analyysini on oikea, syy suosion rajalliseen kestoon on harmillisen vähäpätöinen, ja asia olisi suhteellisen helposti hoidettavissa kuntoon. 

Ne pienet kikat ja konstit, joilla haetaan kappaleelle tuoretta ja muista poikkeavaa soundia, ovat samalla juuri niitä konsteja, jotka aluksi ehkä kutkuttavat korvaa kivasti. Mutta jotka useamman kuuntelun jälkeen alkavat tökkiä pahemman kerran, ja lopulta tekevät kuuntelemisesta täysin mahdotonta.

Ei kuitenkaan aina. Alkujaan ällistystä ja ankaria vastalauseita herättäneistä sähköuruista tuli aikaa myöten perussoitin. Ja räävittömästä säröstä muotoutui sähkökitaran luonteva mauste. Syntetisaattorit taas ihastuttivat alkuun nimenomaan outoudellaan, mutta erilaisia efektinomaisia putputuksia ja vihellyksiä elinvoimaisemmiksi ovat silti osoittautuneet pitkälti aitosoitinten tavoin käyttäytyvät soundit. Wah-pedaalin vatkaus oli pakollista tietyn ajan diskomusiikissa, mutta vaivaantumatta sitä on vaikea enää kuunnella edes nostalgian nimissä. Ja ne 1980-luvun piu-piu-sähkörummut saavat myötähäpeän hyökymään vuolaana poskipäihin, vaikka silloin joskus nekin ilmeisesti kuulostivat makeilta.

Vastaavia ilmiöitä löytyy myös äänityksen saralla. Osa varhaisista ja ennakkoluulottomista stereopanoroinneista tekee kuulokkeilla kuuntelemisen mahdottomaksi, ellei toistolaitteessa ole monokytkintä, jolla äärimmilleen eriytetyt soittimet saa naitettua jotenkin yhteen. Kaiuttimillakin kuunneltuina nuo levyt ovat parhaimmillaan, kun laitteet sijaitsevat yhdessä huoneessa ja kuuntelija toisessa. Tavanomainen oviaukko kokoaa ihmeellisesti nippuun sen, minkä luovat mielet keinoja kaihtamatta kerran tulivat irrottaneeksi toisistaan. 
Ja koska historiasta ei opita mitään, osa viime vuosien monikanavaisista äänitteistä on surround-kuumeen houreissa miksattu sellaisiksi, ettei niitä voi kuunnella ahdistumatta oudoista ja kuvakerronnan kanssa riitelevistä suuntavihjeistä.
Kaapissani on myös kasa levyjä, joille tallennettua hienoa musiikkia ei voi kuunnella, koska joko äänittäjä, tuottaja tai artisti, tai kaikki yksissä tuumin, ovat päätyneet miksaukseen, jossa koko cd-levylle teoriassa mahtuva taajuuskaista on ahdettu tupaten täyteen. Sellainen määrä diskanttia ei kertakaikkiaan käy laatuun pitemmän päälle, vaikka se ensi kuulemalta saattoi olla juuri kaivatulla tavalla ennenkuulumatonta ja piristävän kirpakkaa.

Jos siis käsissä on selkeästi hyvä sävellys. Sellainen, joka jää sopivasti mieleen kertakuulemalta, mutta ei selitä itseään tyhjäksi oitis. Ja jonka sanoituskin kenties luotaa jotakin yleistä inhimillisen elämän osa-aluetta puhuttelevasti. Ja jonka tulkitsee paperilta musiikiksi osaava joukko soittajia. Ja jonka laulaja ilmentää melodian, tekstin, tunteen ja tunnelman rationaalisen ajattelun lävitse suoraan ytimiin tunkeutuvalla tavalla…
Niin silloin, juuri silloin pitäisi harkita vielä kerran halutaanko todella äänittää laulu niin, että jokainen sisäänhengitys kurkussa kupluttavine rälleineen kuuluu. Ja onko aivan välttämätöntä hakea ekstrasärmää solistin soundiin audioteknisellä raastimella, jonka toisesta päästä syötetään sisään ihmisääntä toisen pään ulostaessa rakeisen karheaa ja kaikesta inhimillisyydestä vapautettua konesointia. Eikä kenties ole sittenkään perusteltua ajaa kertosäkeen kööriä upouuden kuulostaa-kuin-matkaradiolta-plugarin läpi.

Hetkellinen sokeeraus on helppoa eikä se useinkaan ilmennä suurta lahjakkuutta, saati neroutta. Ajattomuus on sen sijaan aidosti vaativa ja tavoittelemisen arvoinen asia. Toteutuessaan se sitä paitsi palvelee myös nykyhetken tarpeita: se mikä kuulostaa kymmenen vuoden päästä hyvältä, ei voi olla huonoa tänäänkään.
Tilanpuutteen vuoksi jätän kokonaan käsittelemättä kysymyksen siitä, millä oikeudella äänitteen teko-tavasta vastaavat henkilöt tekevät edellä kuvailtujen kaltaisia ratkaisuja, joiden vuoksi hyväkin sävellys on jo valmiiksi tuomittu ennenaikaiseen hautaan. 

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja