Nayteikkuna

Virtuoosin ääriviivat

 

Kolmen pallon, keilan tai renkaan pitäminen samanaikaisesti liikkeessä  – ja vuorotellen ilmassa – saattaa onnistua tavalliselta tallaajaltakin, kunhan asiaa harjoittelee kyllin uutterasti jonkin aikaa. Jos mielii kutsua itseään jonkunmoiseksi jonglööriksi, on asianmukaista hallita ainakin viiden esineen vuoroheittely.

Seitsemän esineen määrällä pöllömpikin yleisö kyllä tajuaa, että esiintyjällä on poikkeuksellista taitoa, mutta esineiden lukumäärän lisääminen ei tuon jälkeen enää juurikaan nosta yleisön tunnelmaa. Paljon suuremman elämyksen saattaa silloin tuottaa se klovni, joka ihan kuin vain ohimennen tanssittaa ilmassa vaivattomasti niitä perustason kolmea palloa, mutta kykenee samaan aikaan juttelemaan mielikuvituspuun oksalla laulelevalle mielikuvituslinnulle, ärhentelemään omalle reviirilleen tungettelevalle hylkeelle, tai pitämään kaiken ohessa vielä silmäpeliä eturivin pikkuyleisön äitien kanssa. Näennäinen yksinkertaisuus on silloin taiten peiteltyä virtuositeettia, jota heijastaa esityksen monikerroksisuus sen sijaan, että yleisölle viritettäisiin äärimmilleen pingotettu yhden taidon osoitus.

Musiikin puolella virtuositeetin palvonta ja sen vierastaminen ovat yhtä yleisiä ilmiöitä kumpikin. Mitä nuorempi vastaaja sen selkeämmin jompi kumpi puhuttelee: esikuvan huippuunsa hiottu tekninen taituruus tai vastasuunnalla järjestelmällinen pitäytyminen yksinkertaisessa perusilmaisussa. Myöhemmällä iällä saattaa tosin käydä niin, että kumpikin ääripää alkaa puuduttaa, eikä yli-inhimillisiin mittoihin jalostettua virtuositeettia esittelevää musiikkia jaksa kuunnella yhtään sen kauempaa kuin pelkkää perusasioiden jauhantaakaan.
Kumpaakin laatua tarjoillaan yleisöille sekä elävänä keikoilla että tallenteelle ikuistettuna. Lavalla yleisön edessä virtuositeetti on useimmiten häikäisevimmillään, ja se yksinkertainen perusmeininkikin saattaa olla nautittavimmillaan – mikäli artisti osaa luoda hypnoottisen tunnelman, tai taidot sallivat sujuvan kommunikoinnin yleisön kanssa. Tallenteella kumpikin tyylilaji on kovemman haasteen edessä, kun kuuntelijan on kovin vaivatonta skipata tylsäksi kokemansa biisi, selata massamuistista esiin uusi taltio, tai vaihtaa radiokanavaa.    

Epäilen kuitenkin, että sirkusareenan klovnilla saattaa olla musiikintekijälle sovellettavaksi sopiva resepti taskussaan. Enkä nyt vihjaa, että muusikon pitäisi hankkia rekvisiitakseen tekonenä, tötteröhattu ja hassut popot. Voihan sekin olla joskus vallan eduksi keikan läpiviemiseen, mutta ajatuksen kärki on nyt toisaalla. Jotain ideaa nimittäin sisältyy siihen, että kaikkea taitoa ei mitata ulos yhdessä suorituksessa vaan reserviä jää tarkoituksella käyttämättä. Tuskinpa kolme palloa pysyy hallussa kaikkea muuta samalla touhutessa, ellei klovinilla ole taustalla taitoa hallita kerralla paljon suurempaa määrää lennätettäviä esineitä. On oltava jonkinlainen turvamarginaali oman maksimaalisen osaamisen ja yleisön edessä vedettävän shown välillä.

Turvamarginaali mahdollistaa monia asioita sillä se jättää pelivaraa, kun taas omien kykyjen äärirajoilla pinnistely on sen sijaan aina epävarmaa.
Ratkaisevaa on se, missä kohden tapahtumaketjua halutaan mitata täydet 100 prosenttia. Jos soittajan teknisistä kyvyistä halutaan irti maksimaalinen 100 prosenttia, riittää pienikin esiintymisjännitys, orastava flunssa tai muu häiriötekijä sabotoimaan tavoitteen. Jos luovutaan siitä, että esityksen tulisi ilmentää soittajan maksimaalista teknistä osaamista ja sallitaan kohtuullinen turvamarginaali, saadaankin kenties tunnelmaltaan 100-prosenttisen ehyt esitys, joka ei kylläkään piirrä esittäjänsä virtuositeetin äärirajaa, mutta tuottaa yleisölle nautintoa.
Kysymys on siitä, minkä verran enemmän täytyy osata, että esityksen saa sujumaan pingottamatta. Tai tietysti myös siitä, minkä verran erilaisia virheitä ja harhalaukauksia musiikille sallitaan (missä siinäkin on kaksi koulukuntaa ja mikä oikeastaan muodostaa kokonaan oman pohdinnan aiheensa johon syvennyttäkööt joskus toiste…). 

Turvamarginaali suo mahdollisuuden huomioida yleisö paremmin, oli kyse sitten soiton ja laulun lomassa otettavista katsekontakteista, pienistä eleistä ja ilmeistä, tai kappaleiden välispiikeistä. Kun kaikki energia ei mene äärimmäiseen pinnistelyyn, jää panoksia muuhunkin. Myös muiden kuin oman soiton kuuntelemiseen – seikka, josta olisi etua monen bändin yhteissoinnille.
Viisi virtuoosimaista soittosuoritusta samanaikaisesti ei aina tuota kuulijalle suurnautintoa, mutta toisinaan viisi itsessään yksinkertaista soittosuoritusta saattavat yhdessä muodostaa kiinnnostavan ja vivahteikkaan, hyvinkin monimutkaisen kokonaisuuden. Semminkin kun muita kuunnellen soittaja voi tiukan kimppakompin lisäksi oppia vuoropuhelua eri soitinten välillä, mikä on usein omiaan ruokkimaan myös kuulijan mielenkiintoa. Tuloksena on toisin sanottuna parempaa musiikkia nautittavammilla soundeilla.

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 


 

23.10.2010
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy