Pienen, mutta kovatasoisen Keitelejazz 2007 -festivaalin pääesiintyjän saappaisiin astui kitaristi Mike Stern. Ja mikäs oli astuessa kun meriittilistalta löytyy soolouran lisäksi jäsenyys mm. Billy Cobhamin, Miles Davisin, Jaco Pastoriuksen ja Michael Breckerin yhtyeissä.
Tämä juttu on alunperin julkaistu Riffin numerossa 6/2007, mutta erittäin ajankohtaiseksi juuri nyt sen tekee Mike Sternin konsertti 16. syyskuuta 2022 Espoon kulttuurikeskuksessa.
”Mick Jaggerin näköinen, telecasterilla soittava jazz-kitaristi…” kuulen Sternin juttelevan basisti Anthony Jacksonille tullessamme soundcheckin jälkeen takaisin bändin hotellille Jyväskylään. Puhui ilmeisesti itsestään. Jacksonin lisäksi myös muut autossa istuvat Mike Stern Bandin jäsenet ovat oman genrensä kermaa, sillä kiertuekokoonpanon täydentävät rumpali Dave Weckl sekä saksofonisti Bob Francescini – Sternin luottomiehiä kumpainenkin.
Kaikki nämä soittajat löytyvät myös Sternin uusimman levyn, ”Who Let The Cats Out” (2006), krediiteistä. Levy on monipuolinen paketti, jolla lyövät kättä oikeastaan kaikki kitaristin uran tärkeät vaikutteet. Tunnelmat vaihtelevat Thelonius Monk -tyylisestä bebopista bluesin ja funkrockin kautta nimikappaleen perusjazzia ja rock-komppia yhdistelevään fuusioon. Levy tuntuukin hieman monipuolisemmalta kuin esimerkiksi Sternin varhaiset soolotekeleet 1980-luvun lopulla.
– Jollain tapaa kyllä varmaan. Pidän levyistä, joilta löytää monipuolisuutta. Tällä uutukaisellakin on paljon eri soittajia – ja joidenkin kanssa olen soittanut paljon. Esimerkiksi Bob Franceschini, joka hoitaa melkein kaikki levyn saksofoni-osuudet, Mike kertoo pari tuntia aikaisemmin matkalla Äänekoskelle.
– Joskus on kiva käyttää kahta eri rumpalia levyllä. Dave Weckl on tietenkin mahtava, ja lisäksi levyllä on mukana Kim Thompson, joka puolestaan on nouseva tähti. Hän pystyy soittamaan hienosti suoraviivaista perusjazzia, mutta myös rockia. Nyt hän on kiertueella Beyoncen kanssa, mikä on tietysti hieno kokemus Kimille. Toivottavasti pesti vain ei kestä liian kauan, sillä tuossa pop- ja R´n´B -ympäristössä sekvenssereineen kaikkineen hän joutuu soittamaan hyvin rajoittuneesti.
Monipuolinen soittajakaarti asetti myös levyn tuotannollisen haasteen.
– Yksi haaste olikin saada se kuulostamaan yhtenäiseltä, mutta mielestäni onnistuimme. Sen suhteen saimme hieman funtsia asioita. Se, että itse kirjoitin kaikki kappaleet, auttoi asiassa, vaikka eri muusikot tulkitsivatkin niitä kukin omalla tavallaan, Stern kertoo ja jatkaa vielä: Tärkeä henkilö levyn onnistumisen suhteen oli tietenkin myös tuottaja Jim Beard.
Kuinka iso rooli tuottajilla noin yleensä ottaen on levyilläsi?
– Oikeastaan Jim on melkein ainoa tuottaja, joka minulla on ollut. Hänen lisäkseen levyjäni ovat tuottaneet vain Gil Goldstein sekä Steve Kahn ja Hiram Bullock silloin urani alkupuolella. Kyllä heistä apua on, sillä muuten varmaan juuttuisin studioon. Minä kun olen niitä kavereita, jotka tuppaavat takertumaan pieniin yksityiskohtiin. Tuottajilla onneksi on sitten käsitys kokonaisuudesta.
– Ja Jim erityisesti pystyy au‡ttamaan paljon, koska hänellä on taitoa ja näkemystä – onhan hän paitsi mahtava pianisti, myös hyvä säveltäjä. Lisäksi hän pystyy miksaamaankin koko levyn yksikseen. Otan mielelläni vastaan hänen ehdotuksiaan. Toisaalta itsellänikin on yleensä aika selkeä näkemys siitä mitä haluan, enkä aina suostu Jimin ehdottamiin ratkaisuihin.
– Vaikka kyseessä on minun levyni, se on tavallaan myös kaikkien soittajien levy. Osa musiikista on valmiiksi kirjoitettua aina bassolinjoja myöten, mutta tykkään myös siitä että ihmiset tuovat mukaan oman tulkintansa.
Sävellätkö monesti sillä silmällä, että ajattelet jo valmiiksi jotain tiettyä muusikkoa soittamaan kappaletta?
– Aika usein. He saattavat olla muusikoita, joiden kanssa olen jo soittanut tai sitten sellaisia, joita olen kuullut vain levyltä. Uudella levyllä esimerkiksi ”KT” on esimerkki tuollaisesta sävellyksestä. Olin kuullut Roy Hargroven vetävän sellaista kamaa, joten tiesin sen toimivan hyvin. Samoin tiesin Meshell Ndegeocellon toimivan hienosti tuossa tyylilajissa, samoin kuin ”Texas”-biisissä. Ne kun ovat juuri sitä hänen ominta aluettaan. Myös Richard Bona´n soittamia biisejä funtsin samalla tavalla etukäteen, Stern kertoo.
Berkleen kasvatteja
Bostonissa vuonna 1953 syntynyt Mike Stern varttui Washington D.C.ssä, ja palasi parikymppisenä takaisin synnyinkaupunkiinsa aloittaessaan opinnot Berkleen konservatoriossa. Nuoruudessaan Stern oli soittanut lähinnä rockia ja bluesia, soul-vaikutteita unohtamatta. Berkleessä opiskelijatovereihin kuuluivat puolestaan monet sittemmin asemansa fuusiojazzin kentällä saavuttaneet kitaristit – esimerkiksi Pat Metheny, John Scofield ja Bill Frisell.
22-vuotiaana Stern pääsi ensimmäiseen merkittävään bändiinsä, kun hänet palkattiin Blood, Sweat & Tearsin kitaristiksi. Tätä seurasi lyhyt jäsenyys Billy Cobhamin fuusioyhtyeessä 1980-luvun taitteessa. New Yorkin muuttaneen kitaristin uran nousukiito jatkui edelleen, sillä seuraava työnantaja oli Miles Davis. Hänen kanssaan vietetyn kolmen vuoden periodin tuloksena Sternin soittoa voi kuunnella Davis-levyiltä ”Man With The Horn”, ”Star People” sekä ”We Want Miles”. Vuodet 1983–1985 puolestaan kuluivat kiertueella Jaco Pastoriuksen Word of Mouth –bändin kanssa. Tähän periodiin kuuluivat myös Sternin hyvin tiedossa olleet ongelmat päihteiden ja huumeiden kanssa, joista kitaristi on sittemmin saanut itsensä kuiville.
Vuonna 1986 perusluonteeltaan ujon Mike Sternin itseluottamus oli kasvanut sen verran, että oli vuorossa soolodebyytti ”Upside Downside”. Tällöin hän oli jo saavuttanut vankan maineen kitaristina, joka pystyi soittamaan harmonisesti monimutkaisia jazz-standardeja, mutta siirtymään helposti myös aggressiivisempaan, rock- ja funk-tyyliseen särömaailmaan.
Samaan aikakauteen kuului edelleen jäsenyys edesmenneen Michael Breckerin yhtyeessä. Näihin aikoihin Stern kun oli alkanut säännöllisesti soittaa New Yorkissa pienessä 55 Barissa, joka nyttemmin on saanut vankan maineen kaupungin musiikkiklubien joukossa.
– Olen käynyt siellä soittamassa jo 25 vuoden ajan, ja minähän siellä aloitinkin live-musatouhut. Se lähti ihan duo-hommasta basistin kanssa. Sitten otimme mukaan rumpalin – kokoonpanoksi vakiintui minä, Adam Nussbaum ja Jeff Andrews. Michael Brecker tapasi tulla kuuntelemaan meitä silloin tällöin, ja lopulta palkkasi meidät, vahvistettuna Kenny Kirklandilla, Mike kertoo päätymisestään Breckerin kvintettiin.
Debyyttiä seurasi vuonna 1988 yhtä lailla alansa klassikoihin lukeutuva ”Time in Place”, jolta löytyy myös yksi Sternin tunnetuimmista sävellyksistä, ”Chromazone”.
– Olin sitä ennen soittanut aika paljon Miles Davisin kanssa, ja hänellä oli tapana soittaa juuri tuollaisia kromaattisia linjoja. Osittain biisi sai siis vaikutteita hänen soittotyylistään. Bassolinjassa taas taitaa olla jotain Jacomaista, olinhan soittanut hänenkin kanssaan ennen biisin säveltämistä, Mike kertoo.
– Nykyään pidän mukanani muistivihkoa johon nuotinnan ideoita, jos joku nyt sattuu vaikka soundcheckissä soittamaan jotain mielenkiintoista. Niistä ideoista saatan myöhemmin kotona työstää jotain valmiimpaa. Lisäksi teen edelleen paljon transkriptioita esimerkiksi puhallinsooloista ja yleensäkin muiden instrumenttien jutuista, joita sitten yritän pikkuisen siirtää kitaralle. Esimerkiksi tenorifonisteilta ja pianisteilta löytyy hyviä juttuja, kitaristi neuvoo.
Prosessoidusti telecasterilla
Debyytti ”Upside Downside” toi aikoinaan Sternille kansikuvajutun Guitar Player -lehdessä, jossa hänelle povattiinkin asemaa 1980-luvun lopun tärkeimpänä jazz-kitaristina. Lehden kansikuvassa Mike poseeraa telecaster-kitaransa kera, jolla hän oli soittanut debyyttilevynsä kaikki kappaleet. Jazz-kitaristille hieman harvinaisemmasta kitaramallista on sittemmin tullut eräänlainen Sternin tavaramerkki, vaikka hän uransa alkupuolella oli soittanutkin enimmäkseen stratocasterilla. Oliko kitaran vaihtoon siis jokin tietty syy?
– Stratoni varastettiin – siinä yksi syy, Mike nauraa ja jatkaa: Käytin sitä Milesinkin kanssa, mutta sitten Jaco Pastoriuksen kiertueella se varastettiin lentokentältä. Tuohon aikaan olimme kaikki niin sekaisin, Mike tunnustaa.
– Minulla oli myös tele, joka niin ikään varastettiin. Se oli Roy Buchananin vanha kitara, josta tehtiin sittemmin kopio. Minulla on tuo kopio edelleenkin, ja käytän sitä silloin tällöin levyillä ja joillain keikoilla.
Nykyinen pääkitara on Yamahan valmistama, ja sekin seurailee muotoilussaan pitkälti telecasterin ääriviivoja.
– Kuusi-seitsemän vuotta sitten Yamaha lähestyi minua, koska he halusivat minun edustavan merkkiä ja luoda Mike Stern -kitaran. He suunnittelivat tämän oman mallinsa teleni pohjalta, toki taattuun Yamahan tyyliin. Se siis seurailee sitä vanhaa minulle rakennettua telecasteria, jossa oli Seymor Duncanin mikrofonit, Fenderin kaula sekä runko, joka taas ei ole telecasterille tyypillistä puuta. Uudessakin kitarassa on edelleen Seymor Duncanin mikrofonit sekä isot otelautanauhat, Mike kertoilee nykyisestä soittimestaan.
Käytätkö edelleen yhtä isoa vahvistinsysteemiä kuin 1980-luvun lopulla, jolloin soitit pienilläkin jazz-keikoilla stereona kahden vahvistimen kautta?
– Luotan yhä kahteen vahvistimeen. Yleensä setissäni on kaksi Fenderin Twin Reverbiä. Lisäksi käytän Yamahan SPX90-harmonizeria chorus-soundiin. Sillä tavalla saan aikaan ison soinnin, joka ei ole perinteisen jazz-kitarasoundin kaltainen, vaan laulavampi. Yleensähän perinteinen jazz-soundi on perkussiivisempi ja ihan hieno juttu sinänsä, mutta itse haen enemmän legato-tyylistä, puhaltimia muistuttavaa sointia.
– Tällä tavoin saan myös helposti rockaavamman ja bluesimman soinnin, jossa on sitä laulavuutta enemmän. Uskoisin, että juuri monet oman ja nuoremman ikäpolven soittajista alkoivat viedä jazz-kitaran soundia nimenomaan tähän suuntaan. Aikoinaan Berkleessä Mick Goodrick ja John Abercrombie olivat jo aloittaneet rock- ja blueslähtöisemmän lähestymistavan kielten venytyksineen, jolla sai juuri tuota puhaltimien luonnetta sointiin. Siitä se lähti laajenemaan.
Eli käytät säröpedaalia nimenomaan puhallinmaisen soinnin hakemiseen.
– Joo, siihenkin, mutta soundissanihan on jo muutenkin enemmän sitä laulavuutta. Kitara on hyvin perkussiivinen soitin, ja rumpalin kanssa sitä tulee heti soitettua kovempaa. Jos rumpali iskee lujaa, plektraniskut muuttuvat varsin koviksi, ja siksi tarvitaan legatomaista sointia. Siinä asiassa kaksi vahvistinta ja äänen prosessointi auttavat minua, Mike kokee.
Mike Stern kuuluu siis siihen jazz-kitaristien sukupolveen, jolle efektien käyttö osana soundia on ollut alusta lähtien luonteva ajatus. Tähän samaan koulukuntaan lukeutuvat hänen Berkleen kavereistaan ”selkeästi myös Bill Frisell sekä Pat Metheny. Joskus Sternin soundi tuo mieleen juuri Methenyn.
– Aloimme samoihin aikoihin käyttää chorus-soundia soitossamme. Itselläni oli jo tuolloin leslie-soundia simuloiva pedaali. Samanlaista käytti myös Nils Lofgren (E-Street Band), joka oli oikein hyvä ystäväni Washingtonin ajoilla. Patin kanssa me tavallaan löysimme tuon soinnin samaan aikaan. Hänkin tykkäsi rockmaisesta kitarasoundista. Itse pidin Hendrixin soundimaailmasta leslie-pedaaleineen ja useine vahvistimineen.
– Pat opetti Berkleen koulussa jo 18-vuotiaana. Itse olin silloin parikymppinen. Hän oli hyvin avulias minua kohtaan, koska olin tuolloin varsin ujo kaveri. Pat patisti minua soittamaan enemmän keikoilla, sillä hän piti erityisesti taimistani. Hän oli varsin ulospäin suuntautunut, tiesi mitä tapahtuu, ja hommasi minut koesoittoon Blood, Sweat & Tearsiin, Mike kiittää.
Musiikin ehdoilla
Kaikkiaan Mike Stern on soolourallaan tehnyt 13 albumia, joista monilla jazz ja rock ovat sulautuneet. Mutta kaikesta fuusiosta huolimatta jazz ja rock ovat lähtökohdiltaan erilaisia musiikkeja, ja vaativat myös muusikolta erilaista lähestymistapaa. Tuottiko itsellesi vaikeuksia omaksua esimerkiksi jazz-musiikin modaalinen kieli, koska tulet alun perin rockin ja bluesin maailmasta?
– Kyllä se oli aluksi hankalaa, kun olin soittanut vain korvakuulolta ja pitkälti diatonisesti. Biisien sävellajivaihdokset, vaikeammat sointurakenteet ja yleensäkin koko tuon musiikin kielioppi tuntui vaikealta, Mike muistelee.
– Kuitenkaan monimutkaisuus ei tee mistään musiikinlajista sinällään parempaa kuin joistain toisesta. Se voi olla vain mutkikkaampaa. Joskus kaikkein yksinkertaisin musiikki saa paikan sydämestäni, ja sitten toisaalta rakastan myös jazzin sävelkieltä, jossa vaaditaan enemmän moodien, sointujen ja re-harmonisoinnin tuntemusta. Ja onhan siitä ollut itselleni hyötyä myös rockin ja bluesin soittamisessa.
Opetatko itse paljon?
– Jonkin verran yksityisesti, lisäksi pidän paljon kitaraklinikoita. Yleensä kerron mitä olen itse vuosien varrella oppinut, ja kertaan asioita joita Pat ja Mick Berkleessä minulle opettivat. Koin varsin hyödylliseksi esimerkiksi sen, että opin soittamaan paljon enemmän sointusävelten ympärillä. Koska olin nuoruudessa aloittanut rockia ja bluesia soittamalla, en silloin juurikaan tiennyt sointujen rakenteesta, arpeggioista ja sen sellaisesta. Puhun klinikoilla myös sointusävelten koristelusta, kromatiikasta jne. Mutta korostan sitäkin, että kaikkein tärkeintä on kuunnella ja soittaa. Jos haluaa oppia esimerkiksi englannin kielen, sitä tulee myös kuunnella paljon, Mike vertaa.
Oletko aina soittanut vain standardivirityksellä?
– Pääosin sillä. Joskus olen kokeillut muitakin, mutta tässä yhdessäkin on tarpeeksi tekemistä. Kyllähän Kurt Rosenwinkel käyttää erilaisia virityksiä, ja Pat on tietysti kokeillut niitä enemmänkin. Vaimoni on myös soittanut muilla kuin standardivirityksellä.
Niin, vaimosi Leni on myös kitaristi. Oletteko te kaksi muuten koskaan soittaneet yhdessä ammatillisessa mielessä?
– Joitain keikkoja on tullut tehtyä, mutta me päätimme tietyssä vaiheessa pitää uramme erillään. Kotona soitamme kyllä jatkuvasti yhdessä.Tahdoin, että Lenillä olisi oma uransakin, kuten hän itsekin halusi. Leni on kiinnostunut paljon afrikkalaisesta ja intialaisesta musiikista, joten hän inspiroi minua omalla soitollaan. Hän haluaa oppia jatkuvasti uutta ja on hyvin seikkailunhaluinen.
– Kiertueillahan aina tulee pientä eripuraa, kun viettää paljon aikaa samojen ihmisten kanssa. Mutta ne pikku riidat ovat ohi seuraavana päivänä. Sen sijaan puolison kanssa asia ei käykään ihan niin helposti. Niinpä me päätimme pitää mieluummin avioliiton kasassa, Mike toteaa tästä uravalinnasta.
Lisätietoa: Mike Sternin kotisivut
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2007. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
