Bassoja, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset basistit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, elämänsä bassoja.
Vuorossa Jussi Kinnunen – soundi ei saa olla liian hifi!
Jussi Kinnunen kertoo olleensa vielä ”tosi lapsi” aloittaessaan bassonsoiton ammattimaisesti, sillä esiintymiset, joista sai rahaa alkoivat Joensuussa sen aikaisissa ravintolabändeissä jo 13–14-vuotiaana. Sen ohella oli omia rokkivirityksiä. Huonommaksi ei jäänyt veli Harri Kinnunen, jonka rumpujensoitto alkoi kuulemma jossain 11 ikävuoden paikkeilla.
Tähän nopeaan kehitykseen vaikutti isä Pauli Kinnunen, joka osaavana kitaristina opasti poikia soittamisessa. Motivaation tappaneiden pianotuntien jälkeen Jussi valitsi instrumentiksi basson ilman sen kummempaa ajatusta, mutta näin jälkeenpäin hän huvittuneena pohtii, että ”kuvastiko se sitten jotenkin perheen sisäistä dynamiikkaa, että pojista tuli komppiryhmä ja isä sai starailla”. Isän kitaraoppilaana oli kuitenkin myös Reijo Heiskanen, jonka kera veljekset laittoivat lopulta hynttyyt yhteen Ismo Alangon kanssa. Siitä seurasi suomirokin historiaa.
Jussi Kinnusen ensimmäinen soitin oli Höfnerin viulubasso, mutta kun muutama vuosi tuli ikää lisää, ”ei nuori sälli digannut siitä yhtään, vaan se oli typerän näköinen”. Se vaihtui Arian Jazz Bass -kopioon. Tämä siirto harmittaa nykyään, varsinkin kun yhtenä ”treenipelinä” Kinnusen keittiön pöytään nojaa modattu Eastonen ”kiinanhöfner”. Nykyäänkin hän laittaa soittimia kiertoon, mutta vain jos niille ei ole tarpeeksi käyttöä, ja silloinkin ”pienen kipuilun jälkeen”.
Näinä päivinä Jussi soittaa useammassa yhtyeessä, joista Jussi Kinnunen & Sydänenergiaa on oma trio Thomas Törnroosin ja Olli Siikasen kanssa. Lahtelaisista soittajista koostuva Veljekset Kinnunen -yhtye toimii myös Lapinlahden Linnut Revisited -kokoonpanon komppiryhmänä, joten yhteiskeikoilla kuullaan molempien musiikkia.
Tänä vuonna Jussia työllistävät soittopuolella kuitenkin eniten Hassisen Koneen 40-vuotiskeikat. Käväisimme Kinnusen luona Päijät-Hämeessä juttelemassa soittimista ja vähän tulevista keikoistakin.
Aurora Guitars Jussi Kinnunen Model
– Jo useamman vuoden ajan olen mennyt pääasiassa teetetyillä bassoilla. Tämä on kimpassa Aurora Guitarsin Kai Seppälän kanssa suunniteltu minun oma signature-malli. Basson saaminen kesti puolitoista vuotta, mutta tässäpä ei olekaan yhtään kompromissia. Tämä on täydellinen aina nauhoja myöten. Kaulan muoto on otettu Höfnerin viulubassosta, sillä siihen minun käsi istahtaa kaikkein parhaiten.
– Puoliakustisuus tuli ensisijaisesti siitä, että halusin vain helkutin hyvän näköisen basson. Lisäksi siinä piti olla botnea kunnolla, ja minulla oli sellainen käsitys, että näistä sitä lähtee. Noissa mikeissä on myös jotain erilaisia käämityksiä, joista alakertaa pitäisi tulla paremmin.
– Ainoastaan se harmittaa, että soittimessa on vain nimikirjaimet J.K. Nykyään uskaltaisin jo käyttää bassoa, jossa olisi minun nimeni, mutta siinä vaiheessa en vielä iljennyt. Kun sain basson, niin näytin sitä innoissani kaverille, joka sanoi, että ”kato, Jyrki Katainen -basso”. Häväistys!
Nuutisen Peltibasso
– Meillä oli Labra-niminen musikaali Kaapelitehtaalla, kun soitin Ismo Alanko Säätiössä. Stefan Lindfors oli suunnitellut ison munan, missä esitys tapahtui. Tuota esitystä varten teetettiin myös soittimet Juha Nuutisella, ja siitä bassosta tuli sen verran hyvä, että ostin sen itselleni. Runkona on ehta pesusoikko ja kaula taitaa olla Framuksesta. Tämä on hieman kontramainen, pyöreäsoundinen basso, mutta muuten aivan traktori. Kielet on niin korkealla, että jos on vähänkin breikkiä soittamisesta, niin eihän tästä meinaa saada ääntä ulos.
– Taisin soittaa tällä Sisäinen Solarium -levyllä, ja myöhemmin jotain jazz- ja lastenmusakeikkoja on tullut peltibassolla tehtyä. Tästä lähtee niin voimakas akustinen ääni, että jollain pikkukeikoilla sitä ei tarvitse edes vahvistaa. Turhia säätöjäkään ei ole – piuha kiinni ja sitten mennään.
Lakland Jazz Bass
– Minulla ei ole koskaan ollut yhtään aitoa Fenkun Jazzia, jotain kopioita vaan joskus. Nytkään en sitten ostanut loppujen lopuksi aitoa Jazz Bassoa, vaan tämän Laklandin. Alunperin menin kyllä Soundtoolsiin katsomaan vaan päätettä, mutta kun lopulta tulin sieltä ulos, niin mukana oli ihan kauheesti roinaa. Ajattelin, että nyt vois sallia itselleen ostaa lisää leluja.
– Tämä soitin tuo hieman haastetta, sillä teetetyissä bassoissani olen tottunut siihen, että kielet ovat hirveän lähellä toisiaan. Joskus aikaisemmin olisin varmaan vaihtanut tällaiseen tallan heti. Nyt olen siinä fiiliksessä, että jauhan vaan tällä, kunnes saan leveämmänkin kaulan haltuun.
Harley Benton -bassoukulele
– Tässä on ihan hyvä soundi, mutta ongelma on se, että vire putoaa jatkuvasti. Kieltä ei tarvitse näpätä kuin pari kertaa, niin se laskee. Faija oli kova kalastaja, ja hänellä oli hyviä vertauksia, kun joku kysyi mielipidettä halvoista soittimista: ”se on oikein hyvä perämela”. Jotkut styrkkarit taas oli ”oikein hyviä verkkopainoja”. Sellainen leluhan tämä peli on. Toisaalta minulla on kyllä Harley Benton -merkin nauhaton basso, jonka pummasin vaimon ostamaan joululahjaksi. Se kai maksoi jonkun 150 euroa ja on siihen nähden yllättävän hyvä soitin.
Liian hifi ei ole mieleen
Jussin työhuoneen nurkasta löytyy unohdettuna tikkukontra, joka on jäänyt sen verran vähälle käytölle, että ”lähtee kohta myyntiin”. Lisäksi hänellä on edelleen Peavey Foundation, joka toimitti päivittäisbasson virkaa pitkän aikaa. Jussin mielestä kyseessä on erittäin hyvä perusbasso, ”joka paikan höylä”. Huomautettavaa on löytynyt vain elektroniikasta:
– Siinä on aktiivielektroniikka, jota en hirveästi diggaa, mutta onneksi käyttö onnistuu myös passiivina. Aktiivielektroniikka on minun makuun liian ”hifi” soundiltaan, hän perustelee.
Juuri tuo seikka on tuonut haasteita myös sopivien bassovahvistimien löytämisessä.
– Minulla on ollut vaikeuksia löytää vahvistinta, mikä ei olisi turhan ”hifi”. Tarkoitan sillä liian puhdasta ja teennäistä yläkerran soundia ilman mitään krahinaa. Varmaankin keikoilla paras soundi on ollut vanhassa Ampegin putkinupissa ja rantasaunassa (kaapit), millä on joskus festareilla esimerkiksi soittanut. Nyt minulle tuli Soundtoolsista Aguilarit, nuppi ja 4 ×10 -kaappi, jotka tuntuu hyvältä. Ennestään oli jo pienempi Aguilar-kaappi. Niiden torvia käytän aika iisisti, koska niistä tulee sitä sihinää.
Jussilla on ollut myös Hartken kaappeja, joita hän kuvaa todella uskollisiksi soittajan kosketukselle.
– Ne totteli ja toisti kaiken sen mitä näpeillä teki. Elementti seurasi sormien kosketusta tosi nopeasti verrattuna pahvikartioon. Aguilarissa on tuota samaa tuntua.
Yllättäen Jussi käytti hifimäisyyden välttämiseksi jossain vaiheessa myös Behringerin Ultrabass -nuppia.
– Ei ollut hifiä! Olin menossa johonkin keikalle ja vahvistin hajosi, joten tarvitsin äkkiä jonkun pikkustyrkkarin. Äkkiä vaan joku halpis jostain musiikkikaupasta ja sehän olikin hyvä. Siitä innostuin ja tilasin Thomannilta isomman, joka olikin sitten perinteistä Behringer-laatua ja hajosi viikossa. Vein sen korjattavaksi, jonka jälkeen se kesti päivän verran.
Ajankohtaismerkeistä saa myös MarkBass Kinnuselta kehut.
– Jollain keikalla oli sellainen, ja se kuulosti hyvältä. Kysyinkin Rantasen Harrilta, että millaista oli Ampegin jälkeen siirtyä Mark Bassiin, ja hän kehui, että toimi ihan hyvin.
Hassisen Koneen aikana Jussin soitin oli tuolloin suosittu Aria Pro II -malli.
– Jukka Jylli ja joku toinenkin laittoi viestiä, että Aria Pro II:lla pitää sitten kesällä vetää. Jylli lupasi vaikka lainata omaansa vuoden ajaksi ilmaiseksi. Ebaysta katsoin, että niillähän on nykyään hintaa, mutta silloin ’80-luvulla se oli vähän sellainen halpisvehje. Yrittiköhän ne olla joku halpis-Alembic? Muistan, että Kuosmasen Sakulla taisi olla ’80-luvun alussa kai Suomen ainoa Alembic, jonka se olisi myynyt 10 000 markalla. Otin basson kokeiltavaksi, mutta soinniltaan se muistutti mielestäni aivan liikaa kitaraa. Se taisi olla enemmän peukkujäbille.
Tunnettua Alembic-käyttäjää Stanley Clarkea Jussi Kinnunen toteaa kuitenkin kuunnelleensa noihin aikoihin paljonkin.
– Hänestä diggasin oikeastaan enemmän kuin Pastoriuksesta, vaikka sekin oli ihan käsittämättömän hyvä.
Bassoäiti
Ylivoimaisesti tärkein ja oikeastaan ainoa basisti, minkä Kinnunen nimeää ”vaikuttajakseen” on ollut sessiosoittaja Carol Kaye. Häntä Jussi kutsuu ”bassoäidikseen”. Siinä missä Kayen kirjat How to Play the Electric Bass sekä Electric Bass Lines I & II ovat innoittaneet soittajia kansainvälisesti, on Jussi Kinnunen itse tehnyt Suomessa paljon käytetyn soitonoppaan.
– Carol Kayen bassokoulut olivat ne, mistä oikeasti lähti innostus soittamiseen. Aloin hinkata niitä kahdeksan tuntia päivässä. Joskus 2000-luvun alkupuolella löysin netistä Carolin sivut ja kirjoitin hänelle. Sitten me oltiin vähän aikaa sellaisessa kirjeenvaihdossa, kiitin kovasti avusta ja innostuksesta.
Rockbasso-treenejä (1988) sai kuulemma runsaasti vaikutteita juuri noista Carol Kayen oppaista.
– Kerroin hänelle, että itsekin olen tehnyt täällä Suomessa bassokoulun, mihin pöllin hänen kirjoistaan ikään kuin sen rakenteen. Hänen vihoissaan oli eri tyylisuuntia, ja sama juttu on omassakin kirjassa, mutta toki minun tekeminä.
Hassisen Koneen jälkeen ’80-luvulla Jussi Kinnunen liittyi Freukkareihin. Tyyliltään yksinkertaisemman bassomaailman sisäistäminen vei kuulemma hetken.
– Minulla oli sellainen fiilis, että tämähän hoituu ihan vasemmalla kädellä koko homma, kun tällaista kvinttibassoa vedellään. Olisinko ollut bändissä vuoden tai kaksi, niin tuli sellainen olo, että nyt voin sanoa osaavani soittaa kantria. Vasta silloin istahdin siihen juttuun, siis sen bändin käsitykseen kantrista. Toki siinä oli niitä muitakin juttuja, kun se dokaaminen oli niin isossa osassa siihen aikaan. Kyllähän sitä pyrki kuitenkin tekemään keikat kunnolla, vaikka tapaturmiakin sattui itse kullekin.
Lähteekö peukutus?
Hassisen Koneen keikkojen treenaamisen bändi on aloittanut jo viime vuoden puolella. Sitä tehdään periodeissa päättyen valo- ja PA-treeneihin. Ennen kaikkea Jussi näkee tulevat keikat hyvänä tilaisuutena ”koko bändille päästä purkamaan mahdollisia sen aikaisia traumoja”.
– Näen nuo keikat pääasiassa sellaisena juttuna, olenhan tehnyt jo parikymmentä vuotta terapiaduunia soittamisen ohessa.
Treenimielessä hommaa helpottaa jonkin verran se, että Veljekset Kinnunen on soittanut joitain Hassisen Koneen kappaleita omilla keikoillaan useamman vuoden ajan.
– Mutta nyt harjoitellaan myös sellaisia lauluja, joita on ihan oikeasti soittanut viimeksi 40 vuotta sitten. Kun olen kahlannut esimerkiksi joitain Harsoisen Teräksen biisejä, on oikeasti joutunut treenaamaan. Minulla oli esimerkiksi sellainen muistikuva, että jonkun ”Kuollut ja eläköön” -kappaleen saisin varmaan aika helposti haltuun, sillä muistin kuitenkin biisin nimen ja jonkun pätkän siitä. Sitten kun kuuntelin sen, niin tajusin, että tämähän on aivan mielipuolinen teos – siellä on niitä osiakin niin älyttömästi, että muistinkin vain viidesosan koko biisistä. Hirveetä progea ja tilutusta!
Harsoinen Teräs oli Hassisen Koneen levyistä kaiken progemaisin, mutta löytyy haastetta muiltakin levyiltä. Esimerkiksi peukkubasso oli tuohon aikaan kuuma juttu, joka kuului Rumat Sävelet -levyllä. Jussi mainitsee, että aikoinaan ”kaikki paukuttivat niin paljon”, että hän kyllästyi siihen täysin.
– En ole soittanut peukkubassoa ainakaan 20 vuoteen. Etukäteen mietin, että nytkään en kyllä peukulla vedä yhtään biisiä, mutta nyt olen ruvennut siihenkin pikkuhiljaa, että jos kuitenkin. Rumat Sävelet -levyltä ”Odotat” on sellainen biisi, joka on vielä vähän kyseenalainen sen suhteen; kun soitimme sen parikymmentä vuotta sitten Joensuussa, en soittanut siinä pekkubassoa. Muita peukkubiisejä ovat ”Olen toki vain sen tiedän”, ”Hyvä olla” sekä ”Tuomiopäivä tulee”. Täytyy katsoa saanko tuon jutun siihen kuntoon, että sitä kehtaa lähteä julkisesti esittelemään. Nyt on ainakin peukalo tosi kipeänä, Jussi nauraa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2020. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
