Vaikka keikkahommat loppuivat vuoden 2020 maaliskuussa kuin seinään ja myöhemminkin on tarjolla ollut lähinnä yksittäisiä pikkukeikkoja, muusikko Pekka Gröhnillä on riittänyt korona-aikana studiotöitä. Yksi syy lienee vaikuttava meriittilista: mies on soittanut esimerkiksi Kauko Röyhkän, Vesa-Matti Loirin, Hectorin ja Eero Raittisen kanssa.
– Kun on ollut aikaa, monet artistit, sanoittajat ja säveltäjät ovat aktivoituneet. Kun keikkoja ei ole ollut, levyjä on tehty ahkerasti eri puolilla Suomea. Ne ovat työllistäneet niin, että on soitto pysynyt vireessä, Gröhn kertoo.
Gröhn oli mukana kosketinsoittajana esimerkiksi Tuomari Nurmion kesäkuussa ilmestyneellä Maailman onnellisin kansa -levyllä ja Jiri Nikkisen uudella Mä oon -albumilla.
– Nurmion levyprojekti tuli yllättäen talvella, kun Miikka Paatelainen otti yhteyttä ja kysyi, että kiinnostaisiko. Heillä oli tällainen uusi bändi, jossa Miikka soitti bassoa, Nurmio kitaraa ja Tohtori Hillilä rumpuja. Kyseessä on möyrivää riffityyppistä musiikkia, johon kaivattiin korkeaa pianonkilinää. Siitä se lähti, ja ajattelin, että yritän kehitellä siihen jotain.
Kokoonpano kävi alkuvuodesta Kaapelitehtaalla treenaamassa ja tekemässä alustavia äänityksiä. Gröhnin mukaan tämä oli mukavaa, koska juuri tuohon aikaan kaikki paikat olivat kiinni, eikä oikein mihinkään päässyt.
Loppukeväästä yhtye meni studioon tekemään lopulliset biisit, jotka kaikki olivat Nurmion käsialaa.
– Enimmäkseen levyllä oli rock-tyyppisiä biisejä, mutta yksi aivan erilainen biisi, Bellman, jonka mä käytännössä sovitin itse. En tiedä tuliko siitä ”Bellman”, mutta jotain erilaista kuitenkin.
J. Karjalainen johdatti bassosta koskettimiin
Gröhn tunnetaan ennen kaikkea Hammond-urkujen ja muiden klassisten kosketinsoitinten sekä pianon takaa, mutta häneltä taipuvat yhtä lailla kitara, basso ja rummut.
Pitkäaikaisin yhteistyö on J. Karjalaisen bändeissä. Siinäkin Gröhn oli alun perin basistin roolissa ennen siirtymistä mustavalkoisten sormioiden ääreen.
– Kun aloitin Karjalaisen kanssa vuonna 1990, se oli pikkubändi, jossa soitin bassoa ensimmäiset viisi vuotta. Keikkoja oli älyttömästi, ensimmäisenä kesänä taisi olla 50 keikkaa. Niitä pystyi tekemään Suomessa niin, että keikkoja oli ravintoloissa ja klubeilla jopa maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin. Tai että oli kolme viikkoa putkeen kiertueella. Silloin sellainen oli mahdollista, Gröhn muistelee.
Karjalainen nousi nopeasti suosioon, ja Gröhnin mukaan oikeastaan teknisistä seikoista pystyi huomaamaan, miten toiminta muuttui pikku hiljaa isommaksi.
Ensimmäisen kesän keikat hoidettiin omilla laulukamoilla ja omilla vahvistimilla.
– Tokana kesänä oli jo kahdet laulukamat, sellaisia EV:n saippuakoteloita. Kolmantena vuonna olikin sitten jo ihan PA ja bussi. Viiden vuoden aikana bändi kasvoi isoksi.
Vuoden tauon jälkeen Karjalainen perusti Electric Sauna -yhtyeen. Silloin Karjalainen ehdotti Gröhnille, jos tämä alkaisi soittaa koskettimia.
– Sehän muutti sitten kaiken mun kannalta. Se oli ensimmäinen bändi, jossa soitin koskettimia vakituisesti, ja siitä varsinainen kosketinsoittaminen alkoi.
Gröhn arvioi, että pyyntö siirtyä yhden soittimen tontilta toiselle liittyi Karjalaisen luonteeseen olla omien projektiensa tuottaja.
– Jukka on se, joka oli viime kädessä tuottaja, ja luulen, että se osasi nähdä, mikä sopii mihinkin projektiin parhaiten. Uskon, että hän näki, että Mitja Tuurala on oikea basisti Electric Saunaan ja mä koskettimiin. Me oltiin itse asiassa esitetty jo aiemmin keikalla Dorista ex tempore -pohjalta niin, että soitin koskettimia. Soitimme Jukan kanssa encorena kaksistaan Doriksen, joka ei tuolloin muuten kuulunut ohjelmistoon. Voi olla, että tämä osaltaan vaikutti siihen, että Jukka ajatteli mua koskettimiin.
Oma paikka taajuuksien seasta
Vaikka Gröhn on soittanut vuosikymmenet erilaisissa kokoonpanoissa, eri tyyleillä ja eri instrumenteilla, varsinaista omaa soittofilosofiaa kosketinsoitinten osalta hän ei suoralta kädeltä osaa kiteyttää.
Käytännön tasolla hänelle on kuitenkin muodostunut tiettyjä tapoja soittaa, esimerkiksi se, miten koskettimia soitetaan rock- ja blues-tyyppisissä bändeissä, joissa kitara on dominoivassa roolissa.
– Kosketinsoittajan täytyy löytää jotenkin oma paikka sieltä seasta sekä äänen, volyymin että sen suhteen, mistä kohtaa soittaa. Jos kitara on tietyssä rekisterissä, pitää hakea joku alempi tai ylempi taajuus, joka mahtuu sinne äänikuvaan. Ei välttämättä kannata soittaa samasta oktaavialasta kitaran kanssa, Gröhn sanoo.
Perinteisistä rock’n’roll-kappaleissa hyvä esimerkki on Gröhnin mukaan juuri korkealla kilisevä piano, mikä on luonteva tapa pysyä poissa kitaran tontilta.
Gröhn muistuttaa, että toki taustalla on myös perinne, joka johtuu todennäköisesti siitä, että kun aikanaan on soitettu akustisilla soittimilla, ainoa tapa saada piano kuuluviin on ollut soittaa sitä ylhäältä.
– Toisaalta tällaisessa musiikissa voi soittaa myös hyvin alhaalta. Botnekas vasen käsi voi olla hyvä, eikä se yleensä häiritse basistia niin paljon kuin voisi kuvitella, Gröhn toteaa.
Sekä studiossa että keikakokoonpanoissa Gröhn usein miettii kosketinsovitukset itse. Hänen mukaansa nykyään suurin osa projekteista on sellaisia, joissa sovitukset tehdään bändin kesken niin, että jokainen niin sanotusti keksii omat osuutensa.
Toki välillä on riffejä ja melodioita, jotka tulevat annettuina, mutta Gröhnin mukaan ainakaan studiosessioissa ja keikoilla, joissa hän on mukana, on hyvin harvinaista, että eteen annettaisiin nuotit.
Vaikka kädet ovat usein melko vapaat, Gröhn korostaa, että yksi hyvä filosofia, jota hän pyrkii noudattamaan, on pysytellä pois muiden tieltä ja soittaa mieluummin vähemmän kuin enemmän.
– En kyllä yleensä onnistu siinä, hän naureskelee.
Äänikertojen säätelyllä eloa soittoon
Gröhnin vaikutteita kosketinsoittamisen saralla ovat muun muassa Billy Preston ja Nicky Hopkins, eli muusikot, jotka ovat soittaneet The Beatlesin ja Rolling Stonesin ynnä muiden klassisten bändien levyillä.
– Niiden tyylistä olen tykännyt aina ja yrittänyt vähän sitä samaa aina matkia. Niitä on kuunnellut jo pienenä niin paljon, että ne ovat väistämättä vaikuttaneet jotenkin omaan soittoon. Vaikkapa Prestonilla on vahva gospel-tausta, joka kuuluu urkujen ja sähköpianojen soitossa, ja se on kiinnostavaa.
Esikuvien joukosta löytyy myös esimerkiksi The Bandin Garth Hudson, joka on tunnettu muun muassa Lowrey-urkujen taiturina. Gröhnin mukaan Suomessa on myös iso liuta kovia soittajia, kuten Jukka Gustavson, Esa Kotilainen ja Tuomo Prättälä.
– Ja heitähän on vaikka kuinka paljon. En ole edes täysin perillä siitä, mitä kaikkea nykyään tapahtuu.
Gröhn on itse pianojen, sähköpianojen ja klavinetin lisäksi erikoistunut juuri Hammond-urkujen soittoon. Gröhn korostaa, että uruissa drawbarit eli äänikertojen liukusäätimet vaikuttavat soittoon todella paljon.
– Perusasetus on, että avaan kolme alimmaista drawbaria. Luin joskus Greg Allmanin haastattelun jostain lehdestä, jossa hän sanoi, että drawbareihin kannattaa soittaessa koskea ja äänikertoja vaihdella. Sitä mä oon yrittänyt toteuttaa. Urkusoundi on eläväinen, kun koskee niihin nappuloihin. Niillä voi vaikuttaa todella paljon sointiväriin.
– Lisäksi tietysti perkussion käyttö ja vibraton ja choruksen vaihtelu on tärkeitä juttuja Hammond-tyyppisessä soitossa. Ja tietenkin Leslien nopeuden vaihtelu. Viime aikoina kyllä yllättävän paljon olen soittanut niin, että Leslie on kokonaan pysähdyksissä, Gröhn kertoo.
Mick Taylor sai konkarinkin jännittämään
J. Karjalaisen lisäksi toinen Gröhniä eniten viime vuosina työllistäneistä bändeistä on ollut Wentus Blues Band, jossa hän on soittanut jo melkein 15 vuotta. Bändillä tosin ei ole ollut juurikaan toimintaa nyt puoleentoista vuoteen.
– Keikoista suurin osa on ollut Ruotsissa. Se on ollut täysin mahdotonta tänä aikana.
Bändi on ollut Gröhnille tärkeä. Siinä on ollut mahdollista soittaa amerikkalaisten ja ruotsalaisten blues-miesten ja -naisten kanssa. Keikkoja on ollut muuallakin kuin Suomessa.
– Se on ollut suuri asia ja vaihtelua, vaikka tietysti blues-ympyrät on pienet. Keikat on usein pienissä klubeissa, teattereissa tai konserttitaloissa. Keikkoja on tehty paljon ja matkustaa on saanut. Esimerkiksi matka junalla Helsingistä Turkuun ja Turusta laivalla yli Ruotsiin tuli jossain vaiheessa todella tutuksi.
Hurjimmillaan Wentus Blues Band teki Euroopassa kiertueen, jossa kilometrejä kertyi 7 000. Bändi on käynyt Ruotsin lisäksi esimerkiksi Espanjassa, Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Ruotsissa. Ja pari kertaa Yhdysvalloissa levyn teossa.
Wentus Blues Bandin riveissä Gröhn on myös päässyt soittamaan yhden idolinsa kanssa. Bändi teki kiertueen Mick Taylorin kanssa.
– Silloin kyllä jännitti niin paljon, ettei ole koskaan jännittänyt. Hermostutti, että hyväksyykö lapsuuden sankari mun soitot. Olin kuunnellut Rolling Stonesia 1970-luvulla, levyjä joissa Taylor soitti kitaraa, ja nyt se soitti siinä lavalla siinä vieressä. Se oli uskomatonta ja mahtavaa, se soitti slidekitaraa ja vahvistin oli ihan mun vieressä. Silloin en kyllä laittanut korvatulppia, ajattelin että tämä on ainutlaatuista ja jokainen ääni pitää kuulla. Taylor osoittautui mukavaksi tyypiksi ja onneksi myös tykkäsi mun soitosta.
Kauko Röyhkän levy miellyttää edelleen
Pekka Gröhnin yhteistyökumppaneiden määrä vuosien varrelta on melkoinen. Erityisen mieleenpainuvia kokoonpanoja, levyjä ja artisteja kysyttäessä Gröhnillä nousee muutama erityinen nimi mieleen, varsinkin 1980-luvulta.
Yksi näistä oli Hasse Wallin Afro-Line, joka soitti länsiafrikkalaista musiikkia.
– Se oli eka iso bändi, jossa soitin. Se oli ensimmäinen yhtye, jonka kanssa kävin Tavastialla, Pori Jazzissa, Ruisrockin päälavalla ja Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Oli isoja keikkoja, ja ne jäi kyllä mieleen, Gröhn kertoo.
Myöhemmistä isoista keikoista Gröhnille ovat jääneet mieleen esimerkiksi Hectorin keikat Hartwall Areenalla.
– Se tuntui hurjalta, presidenttikin oli kuuntelemassa.
Yksi erityinen levy, jolla Gröhn on soittanut ja josta Gröhn erityisesti pitää, on Kauko Röyhkän Mutta mutta -ep vuodelta 1989.
– Siinä on kaikki elementit, mistä tykkään nykyäänkin. Se kuulostaa edelleen raikkaalta ja tuoreelta, vaikka kaikki laitteet, millä silloin soitin, ei ollut samaa tasoa kuin mitä myöhemmin on ollut käytössä.
– Olen aina tykännyt Kaukon musiikista ja se oli yksi unelma, joka toteutui, kun pääsin soittamaan bändiin.
Gröhn soitti levyllä aikanaan varsin pätevästi Hammondia jäljitellyttä Korgin CX-3-urkua. Gröhn soitti melodisia ja harmonisia elementtejä.
– Kuvitin maisemaa. Levyllä oli autereisia tunnelmapaloja ja aika positiivinen ja aurinkoinen fiilis, ei niin synkkää Kaukoa kuin yleensä.
Sekavihanneksista huippuluokan ruokatarjoiluihin
Kiertäminen Suomen ja ulkomaiden keikkalavoilla on muuttunut vuosikymmenten aikana. Pekka Gröhn kuvailee, että kun hän aloitti keikkailun joskus 1980-luvun alkupuolella, kiertäminen oli hyvin pelkistettyä.
– Esimerkiksi ruokailut ja muut vastaavat asiat olivat hyvin vaatimatonta. Joskus vielä 1990-luvun alussakin, kun aloitin Karjalaisen bändissä, ja Janne (Haavisto, rumpali) oli jo kasvissyöjä, niin usein tuli jotain sekavihanneksia. Se oli lohdutonta, Gröhn muistelee.
– Nykyään on aivan huippuluokan mahdollisuudet, kasvisruokaa saa ennen ja jälkeen keikan. Aina saa hyvää ruokaa ja joka paikassa huolehditaan. Myös hotellit ja majoitukset on hyvin järjestelty.
Sama näkyy myös lavalla, jossa hommat toimii hyvin.
– Tietysti Karjalaisen kanssa on ollut jo vuosikausia oma henkilökunta, joka huolehtii, että kaikki kuuluu ja toimii. Ainoa, mikä huolestuttaa, on että monitorimiehellä käy aika pitkäksi, kun se vain kuuntelee, Gröhn vitsailee.
Gröhn kertoo huvittuneensa, että hänen ei ole moneen vuoteen tarvinnut pyytää monitorimiksaajalta tai lavahenkilökunnalta mitään.
– Nyt loppukesästä piti sellaista ergonomista juttua pyytää, että voisiko pianoa nostaa niin, että sormio on samalla tasolla kuin Hammondin alasormio. Kaikki oli ihan järkyttyneitä, että mitä tapahtuu, kun en ollut kolmeen vuoteen pyytänyt yhtään mitään, Gröhn kertoo.
Keikkailun taloudellinen puoli toimii Gröhnin mukaan myös nykyisin hyvin, jos ei tietenkään koronapandemian vaikutuksia oteta huomioon.
– Tietysti tällä alalla saa tehdä myös ilmaiseksi. Se on mahdollista ja välillä tekeekin. Parhaimmillaan soittamisesta saa loistavaa toimeentuloa, huonoimmillaan miettii, että ei olisi taloudellisesti kannattanut lähteä ollenkaan. Vuorokauden matkustaminen yhden keikan takia on kaksipiippuinen juttu, varsinkin kun on enemmän ikää. Välillä olisi halvempaa pysyä kotona. Mutta tietysti soittamisella ja musiikilla on arvo sinänsä.
Soitinostoksia hulluuden partaalla
Mutta entä ne muut soittimet kuin koskettimet? Gröhn arvioi, että tällä hetkellä koskettimien soittaminen vie noin 70 prosenttia ajasta, basso 20 prosenttia, ja rummut loput. Niitä Gröhn soitti jo teini-ikäisenä Mustang-nimisessä yhtyeessä 1970-luvulla. Porukka kokoontuu edelleen silloin tällöin soittelemaan.
– Rumpuhommat on lähinnä semmoista harrastustoimintaa, mutta todella kivaa. Välillä kyllä pääsee levyllekin soittelemaan.
Rumpuja ja bassoja Gröhn pääsi koskettimien lisäksi soittamaan juuri esimerkiksi Jiri Nikkisen tuoreella levyllä.
Levyä teki pieni työryhmä, Nikkinen, Gröhn ja Jyri Riikonen.
– Siinä sai soittaa monipuolisesti paljon ja erilaisia musiikillisia asioita. Se oli mielenkiintoista. Mua ja Jiriä yhdistää Beatles-fanitus. Jyri puolestaan on modernimpi, tietää esimerkiksi synahommista paljon. Myös synahommissa oli kiva, että Jyri oli asiantuntijana ohjelmoimassa niitä ja soittopuoli jäi mulle. Se oli hyvä systeemi.
Gröhnillä on oma työhuone ja treenikämppä, joka on täynnä soittimia. Varsinainen soitinten keräily painottuu kuitenkin koskettimien sijaan enemmän basso-, kitara- ja rumpuosastolle.
Gröhniltä löytyy esimerkiksi pari Fenderin vanhaa bassoa ja yksi Rickenbacker. The Beatles -fanina Gröhnillä on myös esimerkiksi Epiphonen Casino -kitara vuosimallia 1966.
– Rumpuja on myös aikamoinen arsenaali. Olen huomannut, että rummut on aika edullisia, esimerkiksi muutamalla satasella saa jonkun tosi hyvän ja todella hyvältä soundaavan englantilaisen setin 1970-luvulta.
Kosketinkokoelmasta löytyy esimerkiksi uudenmallinen Hammondin The New Portable B-3 -urku ja siihen Urkuvelhon rakentama säröboksi. Urku kulkee mukana juuri esimerkiksi Karjalaisen keikoilla, ja Hammondin päällä on usein Moogin Little Phatty -syna. Samaan kokoonpanoon kuuluu myös Waldorfin Zarenbourg -sähköpiano, josta saa yleisimmät pianosaundit, erityisesti hyvät Rhodes- ja Wurlitzer-sähköpianosaundit sekä klavinetin.
Gröhniltä löytyy myös Nord Electro 3 ja Nord Electro 5D. Electroja Gröhn käyttää usein esimerkiksi jousisoundeihin ja Mellotron-huiluun.
Treenikämpältä toki löytyvät myös oikea Wurlitzer ja Rhodes.
– Niitä en ole keikoilla kyllä viime aikoina soittanut. Uudemmalla sähköpianolla pääsee helpommalla, kun ei tarvitse huolehtia vireestä.
Varsinaisia äänityksiä Gröhn ei työhuoneellaan tee eikä ole oikeastaan koskaan lähtenyt rakentamaan omaa studiota, koska eri projekteissa on aina voinut operoida hyvissä studioissa ja kavereiden ja tuttavien paikassa.
Omaksi ilokseen Gröhn joskus äänittää jotain, ja hän kertoo, että esimerkiksi rumpujen treenaamisessa äänittämisestä on hyötyä. Työhuone on ylipäätään paikka, jonne on mukava mennä. Soittimia riittää, ja Gröhn kehuu, ettei aika käy koskaan pitkäksi.
– Soittimien hankinta on kyllä mennyt ihan hulluuteen viime vuosina ja lähtenyt täysin pois käsistä. Mutta se on kivaa. Mä en ole vielä oppinut myymään. Sekin olisi tärkeä taito ihmiselle, Gröhn virnistää.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2021. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
