Risto Rikalan elämässä puhaltavat uudet tuulet. Vuosikymmenien poppailun jälkeen hänet pestattiin Ville Valon bändiin.
Chisu, Elastinen, Kaija Koo, Jenni Vartiainen, Vesala… siinä Kwan-yhtyeen riveissä aikanaan esiin nousseen Riston tunnetuimpia kiinnityksiä. Tuollaisen CV:n perusteella ei tulisi ensimmäisenä mieleen yhdistää häntä rankemman sortin rockia soittavaan bändiin. Toisaalta, onhan Rikala ollut rytmittämässä esimerkiksi Johanna ja Mikko Iivanaisen americanaa, jota keikoilla soitetaan ”järjettömän hiljaa”. Ja yhtäällä Risto on soittanut myös kitararokkia Ben Granfeldtin bändissä, ja sekin kuulemma maistuu ihan yhtälailla.
– Mä en kuitenkaan ole se tyyppi, jolle soitetaan vaikka UMOsta. Sitä mä en klaaraa, Risto vähättelee.
Ei hän liioin tainnut odottaa yhteydenottoa Valonkaan suunnalta, kyseessä on täysin uusi aluevaltaus ja samalla ainutlaatuinen tilaisuus.
– Mulle on tärkeää selvittää mistä se soittamani musiikki tulee ja mitkä sen juuret ovat. Varsinkin tällaisen jutun kohdalla, jota ei ole paljoa tullut tehtyä.
Ville Valon entinen bändi, HIM, on Ristolle kyllä tuttu, sitä tuli kuunneltua paljon nuoruudessa. Nyt oli kuitenkin tärkeää mennä pitemmälle historiaan, selvittää mistä HIMin soittajat ovat aikoinaan ammentaneet.
– Kun pääsen soittamaan niitä biisejä, tiedän mitä siellä on taustalla, Black Sabbathit ja muut. Niitä pitää kuunnella, että ymmärtää mistä on kyse. Jos mulla on kapeakatseinen näkökanta siihen musaan, alan helposti puristamaan liikaa mailaa. Mitä enemmän mulla on syvyyttä, sen vähemmän tarvitsee jännittää. Kun on referenssit taskussa, voin ottaa eväitä sieltä ja täältä.
Risto ylistää HIMin musiikin intesiteettiä.
– Se on niin hyvin soitettua ja arrattua. Mä en halua muuttaa mitään. Tärkein elementti siinä on se jatkuva energia. Yhdessäkään biisissä ei tule minkäänlaista notkahdusta. Paahdetaan koko ajan ja se on se bändin soundi. En tarkoita, että soitetaan lujaa, mutta se intensiteetti on järjetön.
Risto pohtii, että pohjimmiltaan tässä tehdään kuitenkin samoja hommia, oli kyse popista tai rokista. Hommana on tukea muita, että heillä on turvallinen olo. Ja isoin haaste on saada musiikin energia pysymään päällä koko ajan. Ettei ketään haukotuta keikalla. Miten se energia luodaan?
– Iso osa tulee siitä jengistä, ketkä on lavalla. Se viimeinen viisi–kymmenen minuuttia ennen lavalle menoa on mulle tärkeä. Silloin pitää saada ruoskittua itsensä lavaeläimeksi. Lavalla ei löysäillä! Tai ainakaan mä en ole se kuka siellä löysäilee. Haluan myös, että muilla lavallaolijoilla on fiilis, että mä potkin niitä perseelle.
Ristolle tuottaa hieman vaikeuksia lihallistaa mitä se löysäily oikeastaan on. Minuutin tuumailun jälkeen hän päätyy seuraavaan lopputulemaan.
– Löysäily mun osalta tarkoittaa, että en ole keskittynyt, kontrollissa, enkä tilanteen päällä.
Iso soundi ilman mättämistä
Hevin soittamiseen liitetään usein kovat iskut ja rankka volyymi. Se, että soittaa kovaa tai isolla soundilla, ovat kuitenkin kaksi eri asiaa, Risto valaisee.
– Haluan soittaa isolla soundilla, mutta en voi lähteä mihinkään volumekilpailuun, sillä se ei ole mun juttu.
Risto kertoo tutkineensa ja opetelleensa soundinmuodostusta paljonkin.
– Sitä voi tiettyyn pisteeseen asti tutkia treeniksellä ja studioissa, mutta se isoin oivaltaminen tapahtuu keikalla. Ja se me huomattiin kun treenattiin Villen juttua. Lavalla ne pienet palaset asettuvat paikoilleen. Samalla myös huomaa, millä volumeilla tätä hommaa kannattaa tehdä. Pitää olla varovainen sen kanssa miten paljon mun soittoa päätyy Villen mikkiin.
Entinen HIM-rumpali Mika ”Kaasu” Karppinen oli tunnettu lujalyöntisyydestään, joten on pakko naurahtaen todeta, että Rikala murehtii aivan turhaan rumpujen vuotamisesta muihin mikkeihin.
– Kaasu oli täydellinen siihen bändiin. Mutta mä haluan, että se isous tulee jostain muusta kuin volasta. Mulla on myös ihan erilainen soundi kuin Kaasulla.
Uudessa kokoonpanossa on myös se ero, että nyt keikkaillaan Ville Valon soolomateriaalilla, joka on soundiltaan ja estetiikaltaan hieman popimpaa. Uusi bändi soittaa mieluummin se kärki edellä ja pyrkii tuomaan samaa estetiikkaa myös keikalla vedettäviin HIMin kappaleisiin.
– Sen olen huomannut, että aina kun joku produktio alkaa, mä soitan aina parissa ekoissa treeneissä liian lujaa. Naurettavan lujaa. Siitä iso osa on hermoilua, mutta mietin, että mä haen tavallaan sen ylärajan minkä yli ei ole mitään järkeä mennä. Sieltä on helpompi tulla alas. Aika usein kyselen laulajilta, onko hänen hyvä olla? Onko soundi hyvä? Tuleeko rummut liikaa mikeistä läpi? Jos ei tule vastaväitteitä, asiat ovat hyvin.
Miksi juuri minä?
Suuri kysymys on tietenkin, miksi juuri Risto Rikala valittiin bändiin. Olisihan tarjolla ollut jo rockiin profiloituneitakin rumpaleita. Puskaradion kauttahan Risto löytyi ja tällä kertaa suosittelijana oli Valon manageri Antti Eriksson, joka jo vuosikymmeniä sitten manageroi Kwania.
– Siinä vaiheessa, kun Villen levy alkoi pikkuhiljaa valmistua ja alettiin suunnitella rundia, piti hänelle löytää uusi bändi, Rikala kertoo.
Ristolle soitettiin ensimmäisenä ja totta kai hän oli kiinnostunut. Onhan suorastaan kansalaisvelvollisuus vastata tuollaiseen myöntävästi. Onneksi hän sai myös ymmärrystä kotoa, koska homma ei ole mitään viikonloppukeikkailua.
– Nähtiin Villen kanssa ja puhuttiin paljon. Alettiin miettiä keitä muita mukaan… Loput mukaan tulleet on mun pitkän ajan soittajatuttuja. Juho Vehmanen soittaa mun kanssa Jenni Vartiaisen bändissä. Mikko Virran ja Juhon kanssa soitettiin Vesalan bändissä. Sampo Sundström, Juho ja minä soitettiin viime syksynä Mestarit-bändissä. Mielettömiä soittajia ja ihania ihmisiä.
Nuku poika, nuku
Ville Valon kiertue alkoi helmikuun puolivälissä Euroopasta, josta suunnataan Yhdysvaltoihin. Sisäkeikkoja riittää aina toukokuuhun asti, jonka jälkeen aletaan koluta festareita. Välipäiviä on siellä täällä, mutta ohjelmassa on myös pitempiä pätkiä ilman lepoa. Lähinnä Suomea kiertäneelle Ristolle homma on mittakaavassaan aivan uusi kokemus. Hän valmistautuu rupeamaan yksinkertaisin keinoin.
– Pyrin liikkumaan mahdollisimman paljon. Nyt oli onneksi toi Mestarit-rundi, jonka tiimoilta tuli soitettua tosi paljon. Villen kanssa alla on pitkä treenirupeama, jossa on soitettu niitä biisejä ihan helkkaristi. Pohjakondis on koko ajan ollut ihan hyvä.
Koska bussissa istumista on tiedossa melkoisesti, pyrkii Ripa olemaan väsyttämättä itseään turhaan nähtävyyksien kiertelyllä.
– Kysyin joskus Hahdolta (Kai, Nightwishin rumpali), että mikä on tärkein asia tämmösellä rundilla? ”Nuku aina kuin voit”. Niin mä ajattelin tehdä.
Keikkaa edeltävä lämmittely vie Ristolta parikymmentä minuuttia. Metodeja on monenlaisia: padin naputtelua, hyppimistä, kapuloiden pyörittämistä. Jonkinlaista liikkumista.
– En ole ennen tehnyt noin tiivistä rundia. Ihan välttämättä joka keikkaa ennen ei tarvitse napsutella padia kahtakymmentä minuuttia, että saa kädet auki. Ne avautuu ihan liikkumalla ja venyttelemälläkin.
Keikasta suoriutumiseen auttavat myös elektrolyytit, jotka ovat Ristolle uusi tuttavuus. Hän ei ole aiemmin kärsinyt krampeista, mutta Mestareiden ensimmäisellä keikalla meinasi käydä ohraisesti.
– Tuli väliaika ja mä huomasin, että mun on pakko jatkaa sitä lämmittelyä. Kädet ei vaan auenneet. Ja tokan puoliajan alussa oli ainakin kolme biisiä, jotka mentiin tosi intensiivisesti putkeen. Loppu oli sellaista pitkää nousua ja intensiteetti vain kasvaa.
Palautusjuomista ei ollut apua. Eräs tuotannon jäsen suositteli elektrolyyttejä, sillä palautusjuomissa on hänen mukaan niin paljon sokeria, ettei niistä ole hyötyä.
– Seuraavalle keikalle hän toi mulle puolen litran pullon, johon oli tehnyt sekoituksen. Join sen ja toisella puoliajalla toisen. Vaikutus oli välitön ja posiitivinen. Mä en voi juoda kolmea litraa vettä, kun olisin vessassa koko ajan.
Risto lähtee pesästä
Risto Rikala on soittanut rumpuja ammatikseen 2000-luvun alusta lähtien. Tuolloin hän liittyi Kwan-yhtyeeseen. Levyt myivät, ja keikkoja riitti. Luonnollisesti Kwanin saama näkyvyys johti erilaisiin työtarjouksiin.
– Kun tuolla keikoilla hiipii, tapaa paljon muita muusikoita. Pitää tehdä työ niin hyvin kuin pystyy, sillä jokainen keikka voi poikia jotain.
Niinpä jo Kwanin aikana Ristoa pyydettiin eri bändeihin, mutta hän pysyi lojaalina. Mutta mitä enemmän hän kieltäytyi, sitä enemmän harmitti missata mielenkiintoisia soittotarjouksia. Olisi ollut kiva tehdä jotain muutakin.
– Päätin tarttua työtarjouksiin. Vuonna 2006 soitin vuoden verran Kaija Koo:n bändissä. Samaan aikaan olin luvannut Jennille (Vartiainen), että kun hän saa levyn valmiiksi, lähden hänen kelkkaansa.
Vuonna 2007 Ristolla pyörivät kalenterissa Kwanin, Kaija Koo:n ja Elastisen keikat. Ja jotenkin hän onnistui tekemään ne kaikki. Kertaakaan ei tarvittu tuuraajaa. Vartiaisen debyyttilevyn ilmestyessä hän jättäytyi pois Kwanista ja Kaija Koo:n bändistä, sillä Vartiaisen keikkoja oli paljon, ja siihen päälle jonkin verran muita töitä Leri Leskisen ja Jukka Immosen kanssa.
– Jenni rundasi pitkään, mutta myös tauot oli pitkiä, kun uuden levyn tekemiseen meni pari vuotta. Välissä tein pienen pätkän Redraman kanssa ja takaisin Jennin bändiin. 2015 mua pyydettiin Vesalan ekan levyn kiertueelle. Sitten vähän aikaa Chisun kanssa. Ja taas Jenniä. Mulla ei onneksi ole ollut kauheasti tyhjää.
Ei varmaankaan ole, koska edellisten jatkeeksi voidaan liittää muutaman vuoden pesti Ellinooran bändissä, sekä tuurauskeikat mm. Elastisen, Juha Tapion ja Erinin miehistöissä. 2018 Rikala tuurasi puolestaan soittokuntakaveriansa Risto Niinikoskea television Vain Elämää -sarjassa. Miehiä yhdistää muukin: heillä oli aikanaan yhteinen kapulamalli, Balbexin ”Risto”-model. Nykyään Rikala soittaa Vic Firthin kapuloilla.
Musiikillinen identiteetti on leveä
Riston musiikillinen identiteetti löytyy leveästä haarukasta, jonka yhdessä laidassa on The Beatles ja toisessa Deftones. Kaikki mikä väliin mahtuu, maistuu hänelle. Johonkin kohtaan sijoittuu sitten moderni popmusiikki, jota on soitettu eniten.
– Rakastan kaikkea musaa, mutta eniten mä tykkään soittaa sellaista tavaraa, missä on tanakka biitti.
Rikalan monipuolisuus hämmästyttää, hän on tehnyt myös jousisovituksia muunmuassa Tuure Kilpeläiselle ja Ellinooralle.
Risto ei osaa sanoa, onko hänellä jotain maneereita, tyypillistä soundia tai nimikkofilliä. Hänen työhönsä liittyy keskeisesti se, että usein pitää toistaa toisten soittamia asioita. Muiden maneereja hän sanoo olevansa aika hyvä omaksumaan.
– Jos joku joskus sanoo, että mä kuulin biisin radiossa ja se kuulosti ihan sulta, mun pitää oikein miettiä, miltä mä kuulostan. Kaveri kysyi multa vuosia sitten, että miten mä nään itseni soittajana? En osannut vastata.
– Haluan ajatella – jos ei mitään muuta – että olen säestäjä. Mulla ei ole minkäänlaista agendaa tuoda itseäni esille. Keikalla tai studiossa. Mä kuuntelen tuottajan tai artistin toiveita. Voin ehdottaa jotain, mutta mä en ole ainakaan ekana julistamassa, että haluun vetää näin. Olen joustava mukautuja.
Tietysti jokaisen soittajan kädenjäljessä kuuluu omat vaikuttimet. Rikala luettelee tuttuja nimiä: Harri Ala-kojola, John Bonham, Stewart Copeland, Olli Krogerus, Ringo Starr, Roger Taylor…
– Onhan niiden pakko kuulua. Mutta ajattele kuinka Taylor Hawkinsin soitosta kuului Roger Taylor ja Copeland, mutta silti se kuulosti häneltä itseltään. Sama Dave Grohlin kanssa, sen Bonham-fanitus on kaikkien tiedossa, mutta kun kuulet tahdinkin Grohlin soittoa, sen tunnistaa välittömästi.
Yhden ominaisjutun Ripa soitostaan kuitenkin löytää, pyrkimykseen selkeyteen ja tarkkapiirtoisuuteen.
– Timo Kämäräinen sanoi jonkun keikan jälkeen, että mun soitto on niin hyvin artikuloitua. Se oli tosi kiltisti ja ihanasti sanottu, sillä mulle on tärkeää, että se myös välittyy sieltä.
Treenaaminen veressä
Miltei kaikki ammattisoittajat ovat myös treenaamisen ammattilaisia. Näin myös Risto Rikalan kohdalla. Vuosien varrella hän on kokeillut eri metodeja, mikä on usein inspiroivaa ja hedelmällistä. Kun pandemia alkoi, Risto omaksui treenaamiseen taas uuden lähestymisen. Treenikämpälle ei mentykään valmiin treeni-idean kanssa, vaan ihan vaan soittelemaan.
– Se on semmosta koputtelua ja testailua. Välillä tulee joku fraasi, joka tuntuu hyvältä. Sitten vaan kelataan, että mitäs siinä tapahtui? Voiskos tää sopia johonkin biisiin?
Apuvälineenä soitetun tarkasteluun oli tallennin, jolla Risto äänitti kaikki treenit. Hän jatkaa, että hän on viettänyt koko soittajauran erilaisissa kouluissa ja opistoissa, jossa kaikille asioille on nimi. Uudella metodilla hän pyrkii unohtamaan ne nimet ja säännöt, koska tieto luo myös kahleita.
Haastattelua tehtäessä Ristolla oli takanaan Ville Valon kanssa Tavastialla vedetty ensimmäinen keikkaviikonloppu.
– Yleisö oli vastaanottavaista ja ihanaa kun ne kannusti meidät hyvää suoritukseen. Mä olen edelleen todella otettu ja ylpeä, että olen mukana, koska Ville olis voinut saada kenet tahansa. Nyt mä olen tässä ja teen parhaani, että ne biisit soi mahdollisimman hyvin.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2023. Vastaavantyyppisiä, niin lyhyitä kuin pitempiäkin, käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
