Sami Sippola on vakiinnuttanut asemansa yhtenä suomalaisen jazzin kiinnostavimmista saksofonisteista, joka ei pelkää tai vierasta genrerajojen rikkomista. Rap ja hiphop, roots tai garage, tärkeintä on, että musiikilla on jotain sanottavaa.
Sami Sippolan (s.1971) soitossa yhdistyvät herkkyys ja koruttomuus, vahva soundi ja bebopin virtuositeetti. Amerikkalaisesta beatnik- ja bebop-kulttuurista ammentava Sippola on kuin suoraan Easy Rider -elokuvasta. Biker-look, pitkä parta, sormukset ja tatuoinnit voivat hämätä, sillä kuoren alla sykkii parantumaton romantikko.
Herkkyyttä Sippola kuulee niin freejazzissa kuin Neil Youngin musiikissa. Samasta diversiteetistä kertoo muusikon repertoaari. Ahkerasti keikkailevan saksofonistin voi nähdä niin reggaebändin kanssa, Iro Haarlan kokeilevan jazzyhtyeen riveissä kuin haitaristi Kusti Vuorisen vierellä tallipihalla soittamassa vanhaa suomalaista iskelmää.
Mutta kaikki lähti jazzista.
Pori Jazzin synnyttämä
Kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin Sippolan porilaisuus kuuluu vielä aksentissa. Hän ei pidä Poria jazzkaupunkina, mutta toisaalta ilman Pori Jazzeja ei Sippolasta olisi tullut saksofonistia.
”Isäni on käynyt siellä niistä ekoista jatseista 1966 vuodesta lähtien. Äitini tavattuaan he kävivät siellä yhdessä ja siellä minä olen ollut jo lastenvaunuissa. Käytiin joka kesä kuuntelemassa pääkonsertit. Se oli aika hippiä touhua vielä silloin. Sieltä on tullut kipinä jazziin”, muistelee Sippola. Siitä seurasi elämänmittainen rakkaus jazziin.
”Jazznuottien” soittaminen Aaronin pianokoulun sekaan ei käynyt pirtaan 70-luvulla, jonka vuoksi Sippolalla on hiertävä suhde taideinstituutioihin.
”Pianonuoteissa luki aina, että ’opettele nuotit’. Tykkäsin soitella silloin jo omasta päästäni. Musiikkiopiston kokeissa olin keksinyt johonkin sonettiin tosi hienon bassokulun ja opettaja kielsi ehdottomasti soittamassa sitä kokeessa. Tietysti soitin sen siellä, kun se oli mun mielestä niin hyvä juttu, enkä sitten päässyt jatkoon. Tästä alkoi mun kahina klassisen musiikin kanssa.”
Sippola mieltää klassisen musiikin korkeakulttuuriksi, eikä ahdistus ole hellittänyt vieläkään. Pianonsoitto on kuitenkin kulkenut koko ajan mukana. Pianonvirittäjäksikin kouluttautunut Sippola on varsin taitava pianisti, vaikkei mielellään soitakaan julkisesti.
”Pianonsoitosta on ollut paljon hyötyä. Olen tehnyt paljon biisejä, ja sävellän ne aina pianolla. Fonilla en osaa oikein säveltää.”
Pääasiassa Sippola on säveltänyt jazz-trioilleen, ensiksi Black Motorille ja viimeiset kymmenen vuotta Hot Herosille, jolta juuri julkaistiin jo kahdeksas levy, ”Kammin Jaaretti”.
”Olen oppinut tekemään biisejä siten, että mietin melodiat ja bassojutut mielessäni. Ettei se kuulosta miltään semmoiselta pillipiipari soittaa yksinään katolla, kun meillä ei ole harmoniasoittimia”, kuvailee Sippola.
Jazz on myös ainoa genre, mitä Sippola omasta mielestään osaa säveltää. ”Yritin tehdä Janne Laurilan Folk Americana -levylle jotain tosi yksinkertaisia melodioita, muuta niistäkin tuli liian jatsia”, hymähtää Sippola.
Eikä kyse ole asenteesta, sillä avaramielisyyttä riittää, nyt. Parikymppisenä bebop-fanaatikkona Sippola oli jyrkkä mielipiteissään. Jazz edusti puhtainta musiikkia ja siihen piti suhtautua vakavasti.
”Olin kuunnellut pelkkää jatsia koko ikäni. Sitten havahduin, että on aika paljon kaikkea muutakin musiikkia. Olin niin fokusoitunut siihen ajatukseen jostain jazzmusiikkikaudesta 40–50-luvulla, että se on melkein hävettävää. Minulla oli tosi romanttinen ajatus, missä on pikkutakki ja suorat housut. Soitan sateisella jazzklubilla, semmoinen haikean surullinen ranskalainen sivukatu”, kuvailee Sippola hymistellen romanttisuudelleen ja jatkaa.
”Se toteutui kerran. Olin Tampereella keikalla. Satoi ja oli vähän myrskyisää. Yhtäkkiä tajusin, että tää on nyt just se, mitä halusin joskus!”
No moni sellainen asia on toteutunut, mitä Sippola ei ehkä arvannutkaan. Hän on päässyt soittamaan lukemattomien loistavien muusikkojen kanssa ja ollut jopa Emma-ehdokkaana Hot Herosin kanssa. Ennen sitä oli kuitenkin Black Motor, josta nousi nopeasti pieni ilmiö Suomen jazztaivaalle.
Freejazzin kauneus
Black Motor oli Sippolan ykkösbändi sen perustamisvuodesta 2005 vuoteen 2014, jolloin fonisti jätti trion. Kymmenessä vuodessa se ehti tehdä paljon, kuten 10 albumia väkevää musiikkia. Freejazz-trion yhtenä toiminta-ajatuksena oli kutsua vierailijoita keikoille. Sippola laskee vierailijoita olleen yli puolensataa. Sama toiminta on jatkunut Hot Herosin kanssa.
”On ollut luontevaa tehdä eri tyyppien kanssa. Paljon on tullut ammennettu monilta muusikoilta, joiden kanssa olen päässyt soittamaan. Osan kanssa on päädytty tekemään levyjäkin, kuten Hannibalin kanssa”, kertoo Sippola tarkoittaen Tulenkantajista tuttua rovaniemeläisräppäri Hannibalia (Hannu Stark). Kovista nimistä mainittakoon kitaristi Raoul Björkenheim tai fonistit Juhani Aaltonen ja Peter Brötzmann. (Brötzmannin kanssa soitettu keikka on nauhoitettu, mutta ei julkaistu) tai Pulitzer-palkittu runoilija Gregory Pardlo.
Yhdistävä tekijä molemmissa bändeissä on ollut basisti Ville Rauhala (yhä Black Motorin riveissä), joka on soittanut Sippolan kanssa enemmän kuin kukaan muu muusikko. Kaksikko on ollut myös luottomiehinä monissa tamperelaisissa niin jazz-, rock- kuin blueskokoonpanoissa.
Kun Black Motorin kilsat tulivat Sippolan osalta täyteen, perustettiin uusi yhtye, Hot Heros. Siinä Rauhalan lisäksi soittaa rumpali Janne Tuomi.
Yhteistyötä kitaristien kanssa
Yksi Hot Herosin vierailijoista on PK Keränen, 22-Pistepirkko-yhtyeestä tunnettu kitaristi-laulaja. Muusikot tutustuivat Jäämerelle ulottuneen kulttuurilähetystön Staalon Kaato -kiertueen myötä.
”Meillä oli sitten PK:n kanssa Pistepirkkojen Torvet -ryhmä jonkin aikaa, missä oli lisäkseni Antero Priha, Tapani Varis ja Pentti Luomakangas. Priha sovitti Pirkkojen keikkoja torville. Tehtiinkin pari keikkaa, mutta sitten juttu hyytyi bändin hajottua.”
Myöhemmin Keränen vieraili Hot Heros -keikoilla.
”Näytti siltä, että PK diggas älyttömästi soittaa kanssamme. Hot Heros on bändi, jota on helppo liidata. Siinä on iso tila, mitä voi käyttää.”
Keikoilla bändi meni solistin ehdoilla.
”PK:n musa on roots ja rock’n’roll. Olisi tuntunut tyylittömältä soittaa jotain free-älämölöä siellä. Mieluummin pidettiin se rouheana mutta tyylinmukaisena. Olen kuitenkin itse tykännyt garagesta ja räkärockabillysta. Siinä oli mielestäni hienoa keitosta monen suuntaan.”
Yksi merkittävä vierailija on ollut molempien bändien kanssa soittanut kitaristi Jukka Orma. Yhteistyö on jatkunut näihin päiviin ja on johtanut jopa yhteiseen Saksan kiertueeseen.
”Jukan kanssa tehdään enemmän seitkytluvun Electric Milesiin suuntaavaa musaa, mistä itse diggaan. Sehän on ihan avoin kenttä. Se on meidän komppiparillekin sellaista kamaa, ettei niitten tarvi yhtään himmailla tai miettiä, et miten tätä pitäis soittaa. Se tulee luontaisesti heiltä.”
Yhteistyö sai syyskuussa uusia sävyjä, kun Orma pyysi Sippolan osaksi Hotelli Sointu -orkesteria liidatessaan Pedro Hietasen muistokonserttia. Se oli Sippolalle suuri kunnia.
Saksofonissa ei ole soundia
Alkuaikoina Sippolan instrumentti oli sopraanofoni. Tenoriin hän siirtyi osin epäonnisen taloustilanteen vuoksi.
”Sopraanofoni meni Tampereen alkuaikoina kaniin, eikä uutta ollut varaa hankkia. Se oli tosi kallis torvi, mutta vuokrat piti maksaa.”
Tenoriin siirtyminen sinetöitiin Black Motorissa. ”Kuulin Mats Gustafssonia. Hänen bändinsä The Thing oli Black Motorin suuri esikuva. Tietysti myös Peter Brötzmann. Hänen innostamana hommasin muutamalla satasella kiinalaisen tenorifonin, jolla soitin ekat vuodet. Sitten löysin Porista kirppikseltä 150 eurolla vanhan italialaisen torven, jolla olen soittanut ainakin 15 vuotta. Se tenorifoni on mun päätykki ja se on loistava. En mä oo edes halunnut kokeilla mitään kalliita torvia.”
Sippolan mielestä soittajan ja soittimen välisessä suhteessa soittaja määrittelee soundin, myös fonissa. ”Kaikki lähtee soundista. Pitää olla puhutteleva soundi. Itse torven soundi ei kiinnosta minua millään lailla – ei siinä ole mitään ääntä. Se on vain sellaista tuulen suhinaa.”
Sippolalla kyllä on tarkka mielikuva ihannesoundista, vaikka myöntääkin sen olevan vaikeasti määriteltävä. Tunnistettavuus kuitenkin tekee soittajan. Sippola vertaa sitä karaktäärisiin laulajiin, ja nappaa esimerkiksi Tapio Rautavaaran, jonka soundin tunnistaa välittömästi.
”Soundi lähtee läheltä sydäntä. Kyllähän kaikki yrittää varmasti tosissaan, mutta se voi olla hyvin subjektiivinen kokemus. Ajattelen, että kylläpäs se kuulostaa hienolta, mutta joku muu ei taas koe siitä millään lailla, että toi ei puhuttele mua ollenkaan.”
Kotimaisista fonisteista Sippola nostaa merkittäviksi Juhani Aaltosen ja Jorma Tapion.
”Jorma Tapio on tosi vaikuttava. Olen päässyt soittamaan hänen vierellään ja siinä hohkaa puulieden lämpöä. Hän on suuri hahmo. Juhani Aaltonen on koskettava soittaja, josta olen tykännyt paljon. Hän on soittanut Iron kanssa. Samoin Trygve Seim, norjalainen suuruus ja Garbarekin seuraaja, joka niin ikään soitti Iron bändissä myös. Hänellä on tosi hieno, älyttömän herkkä staili.”
Iro Haarla on myös tärkeä työllistäjä. Haarlaan Sippola suhtautuu suurella kunnioituksella.
”Iro ja Uffe (Krokfors) on voimakaksikko. He ovat suomalaisen jazzin kuninkaalliset. He asuvat Tervakoskella vanhassa muinaiskartanossa. Jännittää mennä sinne. Ensin istutaan kahvipöydässä, kunnes aletaan soittaa. He aistivat sitä musaa niin vahvasti, että tiedän, etten ole vielä lunastanut siinä kaikkea. Suuri kunnia soittaa heidän kanssaan.”
Musiikissa pitää olla sanomaa
Musavaikutteista kertoo hyvin Sippolan pitkäaikainen rakkaus hip-hopiin. Siinä tärkeintä on rytmin lisäksi vahva message. Musiikilla on poliittinen ja yhteiskunnallinen agenda. Sitä Sippola arvostaa.
”Olen jo vuodesta 1984 kuunnellut rappia. Silloin se ei ollut mitään hiphoppia tai rappia vielä – ne oli ”breakdance”-kasetteja joita ostettiin Porin Anttilasta. Aika nopeasti löytyi Public Enemy ja jossain vaiheessa Beastie Boys.”
Musiikillisen retken kautta myös löytyi niin Red Hot Chili Peppersin funk-räpäytykset kuin poliittinen Living Colour.
”Jazz oli kaiken aikaa ideaali, mutta hip-hop on ollut siellä pohjalla. Olen myös aina tykännyt hip-hopissa käytetyistä jazz-sampleistä. Siinä musassa on aina jotain asiaa. Koitan aina itsekin kertoa jotain soitollani. Soittaa niin, että ’ihmiset kuunnelkaa!’ Jos sulla on se sana vielä käytössäsi, niin sano sitten jotain millä on jotain merkitystä. Ei siinä tarvitse mitään poliittista välttämättä olla. Pääasia, että siinä on jotain, mikä saa ihmiset ajattelemaan. Jos ei keksi mitään, vaan kirjoittelee jotain sanoja – se on mielestäni ihan turhaa”, pohtii Sippola, joka ei ymmärrä lauluntekijöitä, jotka laulelevat ”jostain avokadoista”.
Beatnikit ja tekemisen meiningin tärkeys
Sippolaa on kiinnostanut kuuskytlukulainen kulttuuri, sen ennakkoluulottomuus ja yhdessä tekeminen.
”Esimerkiksi beatnik! Ihmiset oli älyttömän kiinnostuneita kaikesta ja meni pelotta kohti uutta. Ei ollut rajoituksia, vaan kaikkea tutkittiin estotta. Nykyään ollaan hyvin rajoittuneita ja varovaisia. Monia nuoria rajoittaa nykyään se, ettei ne oikein uskalla tehdä mitään. Aina pelätään loukkaavan jotain – semmoinen on kulttuuri-ilmapiiri. Esimerkiksi joissain kansanmusiikkiympyröissä ollaan tosi tarkkoja, että ”voidaanko me laulaa jotain itkuvirsiä, kun me ei olla oikeasti karjalaisia”. Loukkaako se todella jotain? Sellainen kahlitsee hirveästi sitä tekemistä, ja sitten ollaan yksin sen ajatuksen kanssa. Ennen oli vahva yhteisö ja on vain tehty juttuja.”
Onneksi Tampereella tehdään. Sippolan mielestä Mansesteri on vireä jazzkaupunki, jossa tehdään ennakkoluulottomasti uutta. Livemeininki saa paljon kehuja. ”Helsingissä on koulutusta ja paljon hyviä bändejä. Kuitenkin sinne on ihan mahdoton saada mitään aikaiseksi täältä päin. Mutta sitten taas kyllähän helsinkiläiset käy mielellään Tampereella keikalla. Kyllä siinä joku ihmeen rajapyykki on välillä edelleen”, hämmästelee 30 vuotta Tampereella asunut Sippola.
Esimerkkinä keikkapaikoista Sippola mainitsee kestosuosikit Vastavirtaklubin ja Telakan, mutta myös Tahmela Huvilan hyvät keikat. Uusi keikkapaikka, Pet House, on monipuolinen areena. Hot Heros on soittanut siellä jo monesti.
Tampereella on myös pienlevy-yhtiöitä, jotka julkaisevat jatkuvasti musiikkia valtamedioiden katveessa. Tampereen Levyt on sellainen. Sippola oli mukana perustusvaiheissa, mutta sanoutui irti heti kun paperinpyörittely tuli mukaan. Myös kaksi uutta vinyylejä julkaisevaa yhtiötä, Puro Recordings ja Mustik Motel Music, mainitaan.
Mustik Motelin takana vaikuttaa Jarno Alho, pitkän linjan masteroija. Hän hoiti äänitykset Tahmela Sixille, joka on yksi Sippolan kokoonpanoista.
”Jarno roudasi Tahmelan huvilalle hemmetisti mikkejä. Yksi mikeistä oli vesiämpärissä, ja Jarno äänitti musiikkia sieltä veden läpi. Siitä loputtomasta matskusta Jarno kasasi kokonaisen levyn”, kertoo Sippola.
Sippola haluaa nostaa esiin myös haitaristi Kusti Vuorisen. ”Olen tehnyt parikymmentä vuotta keikkaa Kustin kanssa. Hän tekee kuvataidetta ja veistoksia sekä tosi hienoa omankuuloista musaa”.
Myös kitaristi Matti Salo on työllistänyt Sippolaa. Matti Salo Quartetin toinen levy ilmestyi kesällä.
Vision toteuttamisen vaikeus
Sippola tekee musaa tekemisen pakosta ja myös sen takia, että ”saisi keikkoja ja jotenkin pärjäisi”. Suurin haaste tuntuu olevan taiteilijan oma itsekritiikki. Omaa visiota ei koskaan täysin tavoita ja mielessä kuultua on vaikea siirtää nauhalle.
”Tuntuu, että hyvin harvoin biisit onnistuvat siten, millaisina ne päässä kuulee tai tulee ulos. Se on vaikeaa, vaikka olisi aikaa työstääkin. Ollaan äänitelty hyvin verkkaisesti Rauhalan Villen kotistudiolla Herosin räppilevyä – jossa vierailevat mm. Asa, Are ja Hannibal. Ollaan mietitty ja kokeiltu kaikkea. Sitten kun on julkaistu niitä biisejä, niin aina on tunne, että ois tämän voinut tehdä jotenkin muutenkin. Se ajatus ja lopputulos ovat hyvin harvoin samat”.
Sippola on esteetikko. Se näkyy vahvana omana tyylinä niin pukeutumisessa kuin vaikka vanhassa Harley-Davidsonissa ja sen sinisessä avokypärässä. Sieltä löytyy vertailukohteita.
”Joku puhtaasti visuaalinen, esteettinen juttu, kuten siisti rotsi tai auto – se on niin valmis! Mutta kuulokuva on vaikeampi hahmottaa. Mulla on siihen ehkä häiriintynyt ajatus jostain estetiikasta, mikä on vaikea toteuttaa siinä. Joku menee aina vähän väärään suuntaan tai vastakarvaan.”, pohtii Sippola.
Kun omiin tekemisiin tulee perspektiiviä, hellittää myös pahin itsekriittisyys.
”Itse asiassa yllätyin, kun kuulin jotain vanhoja meidän jazz-äänityksiä. Kun aika kuluu, ymmärtää että on siellä ihan hienoakin matskua. Kaikki on pitkälti siellä freejazz-saralla, koska siellä on suurinta riskinotto – siten se onnistuminen on myös maksimoitu. Kun koko ajan yrittää täysillä ja pistää studiossa kaiken peliin, on se onnistuessaan hienoa. Ei sinne mennä seiftaamaan mitään. Sama on keikallakin. Aina annetaan niin kuin olisi viimeistä keikkaa soittamassa.”
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2024. Vastaavan tyyppisiä, musiikin tekemiseen syvällisesti pureutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidät näitä juttuja hyödyllisinä tai viihdyttävinä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukku-palvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan.
Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
