Kamerunilaissyntyinen basisti Armand Sabal-Lecco on nykyään maailman kansalainen. Rytmisellä tyylien yhdistelmällään mies luo tuoreutta levyille ja lavoille joka puolella ja on tervetullut vieras pistokeikoillekin. Suomessa hän piipahti kolmella keikalla Strandberg Projectin vieraana.
Juttutuokio järjestyi Espoon Sellosalissa ennen valmistautumista illan esiintymiseen.
– Jan-Olofin [Strandberg] kanssa olemme tavanneet kauan sitten Los Angelesissa ja olen jo soittanut yhdellä hänen albumillaan aikaisemmin. Koska kivaa oli silloin, olemme yrittäneet järjestää jatkoa ja nyt se vihdoin tapahtuu. Illan ohjelmistona tulee olemaan maailmanmusikkia ja funkia sekä jazzia. Varmasti paljon bassoa. Kappaleita on poimittu yhteiseltä levyltämme sekä omilta soolokiekoiltani, Sabal-Lecco selittää yhteispelin taustoja.
Afrikkalaisuus kohtaa muun maailman tyylit
Kamerunissa basso on kuulemma erittäin suosittu soitin.
– Basso on tosiaan iso juttu ja maamme on todella varsinainen basistien koti. Meiltä tulee basisteja enemmän kuin mistään muualta Afrikasta. Tosin itse olin maassa asuessani rumpali ja veljeni Felix basisti. Muutettuani Pariisiin vaihdoin bassoon ja Felix puolestaan rumpuihin. Soitimme ja kiersimme yhdessä vuosien ajan Manu Dibangon bändissä. Kokemuksesta kahden soittimen kanssa oli paljon hyötyä, koska ymmärsimme veljeni kanssa toistemme tekemiset helposti, mies muistelee. Afrikkalaisen musiikin niputtaminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ei ole toimiva määritelmä, joskin Saharan eteläpuolisten valtoiden musiikeissa on paljon samankaltaisuuksia. Mutta pelkästään Kamerunissa on noin 250 erilaista väestöryhmää ja kieltä, murteita on yli 400. Niinpä musiikin alalajejakin on valtavasti.
– Jos autolla ajaa muutamia kymmeniä kilometrejä, puhekieli muuttuu ja niin käy musiikillekin. Ihmiset kuitenkin liikkuvat ja tapaavat toisiaan ja erilaiset musiikin alavirtaukset yhdistyvät ja täydentävät toisiaan.
Afrokuubalaisessa musiikissahan on valikoima claveja, rytmisiä fraseerauksia – joiden alkuperä on Afrikasta – ja kappaleissa pysytään tiukasti claven puitteissa. Mutta onko afrikkalaisessa soitossa pitäydyttävä clavessa?
– Afrikassa musiikki ja clavet ovat paljon joustavampia kuin muualla diasporassa. Esimerkiksi Kuubassa clavet ovat tarkkoja, koska ne ovat orjien musiikista ja orjat halusivat säilyttää perusrytmin työskennellessään – sekä muistot kotimaasta. Mutta jos mennään vaikkapa rytmien lähteille Ghanaan tai Nigeriaan, siellä rytmit muuntuvat ja kulkevat tanssijoiden kanssa yhdessä. Liikkumavaraa on.
Ja lisäksi mukaan tulee polyrytmisyys.
– Olen kotoisin Kamerunin itäosasta, jossa asuu paljon pygmejä. He ovat todellisia polyrytmiikan mestareita, aivan hulluja siinä, sekä polyharmoniassa. Heidän musiikissaan on samanaikaisesti käynnissä valtavasti erilaisia asioita rytmien demokratiassa: joku voi soittaa 6/8-tahtilajissa, toinen viiden kuviota sitä vastaan – ja kaikki silti muuttuu lopulta isoksi kokonaisuudeksi. Se on kuin rytmien ja harmonioiden päällekäyvä valli, jota voi aluksi olla vaikea hahmottaa. Mutta pygmit ajattelevatkin itsensä hahmoiksi musiikissa: joku on iloinen, toinen äreä tyyppi, ja kun kaikki asuvat yhdessä, luonteet ja tekemiset liikkuvat samaan suuntaan ja kohtaavat toisinaan samaan aikaan, sitten lähtevät taas erilleen. Liikenneruuhka olisi kai nykyajan vastine tuolle.
– Rytmit ilmentävät erilaisia tunteita ja tilanteita, samoin kappaleet. Ne eivät kuitenkaan ole satunnaisia jameja, vaan musiikkia on kaikenlaisia tilanteita ja tunteita varten: tanssittavaksi, syntymään, sotaan, juhliin, hautajaisiin, eri vuorokaudenajoille…
Perinteen merkitys on varmasti melkoinen?
– Afrikassa ei ole juurikaan muodollista musiikkikoulutusta. Jos haluaa tulla rytmien mestariksi, on tunnettava ainakin tuhat erilaista rytmiä. Se on paljon, ja siksi perehtyminen kestää monta vuotta. Opiskelu on elämäntapa, sillä nuoret muuttavat
asumaan vanhan mestarin lähelle ja soittamalla sekä keskustelemalla käydään läpi eri rytmien merkitystä. Asioita ei kirjoiteta paperille, vaan kaikki tallennetaan muistiin. Teoriahan voisi selittää, mitä tapahtuu, mutta teoriaa ei tarvita, koska asioita tehdään jo niitä opiskeltaessa.
Sinulla kuitenkin on jatkuvasti sessioita eri puolilla maailmaa ja monien tyylien parissa. Niissä varmasti annetaan jonkinlainen paperilappu biisien rakenteesta. Saatko kuitenkin vapaudet kehittää bassolinjat omalla tavallasi?
– Tässä vaiheessa uraani minut studioon kutsuvat tuntevat jo aiemmat tekemiseni. Siksi minulle annetaan vapaudet kehittää juttuja, joita muut eivät tekisi. Biisit esitellään minulle ja sen jälkeen saan tehdä omat juttuni. Se on siunaus, joskin minun on aavistettava, mitä tuottaja haluaa ja mikä toimii kappaleen hyväksi. Onneksi ymmärrän sekä afrikkalaisen puolen että amerikkalaisen enkä kaihda jazziakaan, joten voin kehittää näistä sopivan yhdistelmän. Mielelläni laitan mukaan afrikkalaista clavea, mikä tekee musiikista tanssittavampaa.
Millaisissa projekteissa olet viime aikoina ollut mukana?
– Meillä on Stewart Copelandin kanssa bändi nimeltä Gizmo, ja lisäksi hänen ja räppäri Snoop Lionin kanssa olemme toimineet triona. Triossa meillä on hyvin erilaiset lähtökohdat ja minun on kuunneltava tapahtumia sekä oltava jonkinlainen välittäjä – samaan aikaan pitää soittaa bassoa funkysti Snoopille ja rockina Stewartille. Yleisesti en soita pelkästään afrikkalaisittain, mutta tässä yhteydessä afrikkalaiset linjat tuovat minusta tuoreutta. Lisäksi teen biisejä monille artisteille yrittäen huomioida heidän tyylinsä, mutta silti ujuttaen jotain tuoretta mukaan.
Olet ollut useasti mukana Stanley Clarkin kiertueilla. Stanley on väkevä basisti itsekin, miten kahden basson yhteistyö sovitetaan?
– En ole vakiojäsen hänen bändissään, mutta olemme tunteneet toisemme jo vuodesta ’84 ja työskennelleet yhdessä ’92 alkaen tehden musiikkia elokuviin ja televisioon. Olen lisäksi kirjoittanut hänen levyilleen monia kappaleita ja uudelle kiekollekin on tulossa lisää.
– Basisteina meillä on omat tyylimme, mutta bändi on Stanleyn, joten toinen basso on huomioitava tuotannossa ja sovituksissa, ja olen enemmänkin apupilotti. Tunnen Stanleyn tyylin ja ajattelun, joten suuntaan siitä erilleen. Silti kahden basson samanaikaisuus on kuin tangoa hyvien tanssijoiden kesken, jossa koko ajan ymmärretään toisen suunnitelmat. Toisinaan Stanley soittaa melodiaa pikkolobassolla ja minä säestän tavallisella.
Entäpä oman bändisi kanssa, sävellätkö melodiat bassolla soitettaviksi?
– Olen ennen kaikkea melodisti ja pyrin luomaan bassolinjatkin mahdollisimman melodisiksi ja tarinaa kertoviksi. Pidän siitä, että instrumentit kuulostavat tavallisesta poikkeavavilta ja levylläkin jotkut kitaralta kuulostavat osuudet on tehty pikkolobassolla ja jotkut perkussiot bassolla. Tarkoitus ei kuitenkaan ole hallita bassolla kaikkea, joten jos melodia toimii laulettuna tai koskettimilla tai puhaltimilla hyvin, niin sehän sopii. Joka paikkaan ei ole tarkoitus tunkea bassoa.
– Mainitsen vielä yhden tuoreen projektin. Olen mukana Robert Trujillon tuottamassa dokumenttifilmissä Jaco Pastoriuksen elämästä, sekä säveltäjänä että esiintyjänä.
Soittamisen juhlaa
Katsastetaanpa seuraavaksi soitinkalustoasi.
– Pitkän aikaa olen vuorotellut Music Man Sabren – joka on ajalta ennen Ernie Ballia, jostain ’78 paikkeilta, ja se on minulla nytkin matkassa mukana – sekä Alembicin bassojen välillä. Alembicit ovat kaikki stereoversioita, Series 1 ja 2. Lisäksi Warwick valmistaa minulle parhaillaan bassoa omien suunnitelmieni perusteella. 90-luvulla soitin paljon viisikielistä bassoa, mutta nykyään nelikieliset antavat minulle enemmän iloa.
– Vahvistimeni ovat tilaustyönä tehtyjä. Minulla on muutamia Stanleylta saatuja, jotka ovat Return to Foreverin jäämistöä. Muutamat SWR:n nupit ovat ajalta, jolloin Steve Rabe oli vielä niiden suunnittelijana. Kaappeina tykkään käyttää Edenia, niissä on hyvää vibaa. Ennen käytin paljon efektejä, mutta Paul Simonin bändissä meitä oli parikymmentä soittajaa lavalla yhtä aikaa, joten tarvittiin bassoon perussoundia. Nykyäänkin Stewart korostaa, että koko bändin on oltava laulajan taustalla, koska yleisön katseet kääntyvät siihen suuntaan.
Soittotyylisi on erittäin perkussiivinen, siihen kuuluu paljon kielien läiskimistä ja peukuttamista. Ilmisesti joudut vaihtamaan kielet aika usein?
– Pitäisi vaihtaa oikeastaan kädet, Sabal-Leccon vastaus tulee naurun säestämänä.
– Soittoni on monesti rummuttamista bassolla, molemmilla käsillä on paljon töitä. Yritän usein jäljitellä djemben tai tablan rytmejä ja sekoittaa ne vasemman käden harmoniaan. Slappaan studiossa melko vähän, mutta keikalla on enemmän energiaa pelissä, joten slappia tarvitaan.
– Afrikassa on sanonta, että soittaja tekee työt ennen keikkaa, mutta keikalla on tarkoitus viihdyttää ja viihtyä itse. Siellä on käynyt jazzbändejä esiintymässä, ja yleisö ihmettelee bändin vakavia ilmeitä. Selitykseksi kerrotaan, että soittaminen vaatii paljon keskittymistä. Mutta eikö vakavuus kuulu harjoituksiin – lavalla päästetään ilo irti ja pistetään menemään, aprikoi Armand Sabal-Lecco haastattelun päätteeksi.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2014. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
