Teemu Viinikaisen uudella soololevyllä Songs of Silence on äänessä ainoastaan kitaristi itse. Levy sisältää sataprosenttisia ottoja yksin kitaralla soitettuna, toki välillä efektein höystettynä. Äänitykset tehtiin kitaristin kotikonnuilla Hankasalmella.
Songs of Silence -albumilla (Eclipse Music) Viinikainen tulkitsee paitsi jazz-standardeja (Monk, Mingus, Ellington, Corea), myös muita ”standardeja”, sillä mukana on iskelmäklassikko Rakastan elämää ja Sting-klassikko Tea in the Sahara. Artistin lisäksi levyn tekoon osallistui äänittäjän ja kanssatuottajan roolissa ollut Sami Sallinen.
– Tarkoitus oli, että albumikokonaisuus olisi monipuolinen, koska levyn konsepti oli hirveän haastava: yksi kitaristi soittaa yksin livenä. Pidimme ajatuksesta, että levyllä olisi perinteistä ja modernimpaa sointia sekä erilaisia kaaria ja harmonioita, miehet pohtivat, kun tapaamme artistin kotona Jyväskylässä.
Hankasalmella Jaakko Erkkilän JaBa-studiolla taltioitu Songs of Silence tehtiin parin päivän sessiona.
– Kävin viime uutena vuotena soittamassa siellä Jaakon kitaralla pari sointua, ja homma oli sillä selvä. Kun tila soi hyvin, ei tarvitse alkaa prässäämään. Monessa kappaleessa soitan tosi hiljaa, hiljempaa kuin normitilanteessa, ja juuri tällainen soitto saadaan hyvässä tilassa äänitettynä kuulostamaan todella isolta. Se on tavallaan paradoksi, mutta sen on oppinut, kun on tehnyt paljon äänityksiä, Viinikainen kertoo.
Lisäksi hän mainitsee ympäristön kotoisan fiiliksen, jolla oli osansa levyn onnistumisessa.
– Yhtä lailla joku Finnvox on tuttu paikka myös, ja siinä on oma hienoutensa, mutta silloin tulee väistämättä sellainen olo, että nyt olen ammattilaisena ammattistudiossa. Tämän levyn teossa taas oli kotifiilis, joka oli pieni tärkeä palanen. Silläkin oli iso merkitys, että Sami oli äänittäjänä siinä samassa tilassa. Jos soittaa yksin studion puolella ilman bändiä, johon nojata, niin siinä on vähän eristyksissä. Nyt Sami oli siinä rinnalla se ”basisti”, kitaristi myhäilee.
Pitkiä luuppikaaria
Teemu Viinikainen muistelee tehneensä ensimmäisen soolokeikkansa lähes parikymmentä vuotta sitten. Hän toteaa niiden olleen aluksi enemmänkin ”suorittamista ja selviytymistä”, jonka johdosta ”takki oli keikan jälkeen tyhjänä”.
– Se oli alussa iso kakku kantaa. Mutta kun niitä aikansa teki, niin alkoi tuntua, nyt pystyn soolokeikoillakin vain nauttimaan soittamisesta. Kuitenkin vasta korona-aikaan minulle tuli efektien suhteen uusia oivalluksia, kun oli aikaa vain istua neljän seinän sisällä. Suurimmaksi osaksi aikaa käytän efektejä kytkettynä rinnakkain puhtaan klassisen jazz-soundin kanssa.
Puhutaan hieman levyn kappaleista. Standardiosastoa edustaa esimerkiksi Thelonius Monkin Evidence. Miten päädyit äänittämään sen?
– Sen taustalla on selkeä tarina, sillä Jussi Fredrikson pyysi taannoin minut soittamaan tunnin setin Monkin musiikkia Flame Jazz -risteilylle. Olin jo ennen sitä soittanut Evidenceä ja Round Midnightia, mutta kun aloin tutkimaan hänen musiikkiaan enemmän, huomasin, että se istuu kitaralle yllättävän hienosti. Monkin sävelkieli on sellaista, että periaatteessa aika vähillä äänillä pärjää: jos soittaa melodian ja bassoäänen sekä pari ääntä sinne väliin, niin se jo välittyy. Lisäksi Monkin kappaleet kestävät pientä moukarointia, ne on ikään kuin sillä tavoin sävelletty. Itse vienkin Evidencen harmoniaa ja rytmiä tosi tosi kauas alkuperäisestä. Halusin, että levyllä on vähintään yksi biisi, joka kuulostaa lähes freeltä, koska silloin kaunis kappale on vielä kauniimpi; ilman vastakohtaa tämä tehokeino ei toteutuisi niin hyvin.
Tämä vastakohta on Kauko Käyhkön aikoinaan tunnetuksi tekemä Rakastan elämää, josta on tullut Viinikaisen keikkojen vakionumero.
– Siihenkin liittyy tarina. Jukka Perko oli menossa Saksaan äänittämään levyä Iiro Rantalan kanssa, ja pyysi minua tekemään tästä heille version. Hän tiesi, että tulee erilainen harmonia, sillä tykkään soinnuista ja se on monesti minun tapani käsitellä kotimaisia kappaleita. Sitten soitin Rakastan elämää kerran omalla keikallani, ja huomasin, että sehän on mieletön biisi. Sittemmin siitä on tullut minulle eräänlainen signature-kappale.
Rakastan elämää -versionsa alussa Viinikainen soittaa sointukierron kerran läpi patterni tremolo -efektin kanssa, jonka jälkeen luupperi toistaa sitä läpi kappaleen. Luupperia hän käytti myös muissa levyn biiseissä, mikäli tarve vaati.
– Se mikä tällä levyllä vähän poikkeaa monien luuppaustouhusta on se, että luuppikaaret saattaa olla tosi pitkiä, pisimmillään minuutin-kaksi. Tämän vuoksi sitä ei lähde edes kuuntelemaan toistuvana luuppina, huomauttaa Sallinen väliin.
Tea in the Saharan ajoittaiset efektiäänet Viinikainen teki ohjaamalla Chase Blissin Mood-pedaalia toisella kädellä soiton lomassa.
Stingin Tea in the Saharan Viinikainen tulkitsee varsin uskollisesti alkuperäisen version mukaan mitä tulee sointuihin ja melodiaan. Noin yleisesti ottaen, kuinka paljon alkuperäissävellyksen elementtejä pitää hänen mielestään uudessa versiossa säilyttää?
– Melodian pitäisi aina olla tunnistettavissa tai ainakin sen ydin. Mutta sen jälkeen voi tehdä melkein mitä vaan. Se toki riippuu kappaleestakin. Esimerkiksi Evidencessä melodia on hyvin abstrakti, eikä sitä varsinaisesti viheltele, joten sellaista on luontevaa abstraktoida hyvinkin paljon, kun taas vaikkapa Rakastan elämää on vähän eri juttu. Melodialle uskollisuus ja sen variointi on varmaan jazz-musiikolle ikuisuuskysymys: miten teet oman version? Kun itse opetan, niin puutun kyllä siihen, jos joku vetää melodian väärin. Jos taas itse varioin, se on yleensä aika tietoista, Viinikainen pohtii.
Sallinen muistaa, että tätä aspektia puitiin myös äänityksissä.
– Että voisiko kappaleen melodian esitellä ensimmäisellä kerralla yksinkertaisemmin? Kun on soittanut muutaman oton siihen alle, niin voi tuntua itsestä tylsältä soittaa yksinkertaisesti. Siinä vaiheessa pitää olla vähän tuotannollista otetta ja ajatella asiaa myös kuuntelijan näkökulmasta, hän muistuttaa.
Kolmen vahvistimen taktiikalla
Viinikainen soittaa Songs of Silence -levyllä A-P Paasosen rakentama jazz-kitaralla ja kolmella vahvistimella (Fender Deluxe Reverb, Vibro Champ, Tweed Deluxe). Ennen äänityksiä hän piirsi Salliselle kaavion signaalitiestä, jotta tämä pääsi perille siitä, miten hommaa tulisi lähestyä. Kitarasoundiin yhdistettin vahvistimia ja akustista mikitystä.
– Levyllä on pieni stereoulottuvuuskin, mutta se ei ole kovin laaja, mikä oli ihan tarkoituskin. Kokeilin miksatessa kaikenlaisia keinoja, miten stereokuvaa voisi levittää, mutta jos sitä teki liikaa, se ei enää kuulostanut yhdeltä kitaristilta, Sallinen tuumaa.
Teemu Viinikainen on modannut efektien volume-pedaalinsa pianon sustain-polkimesta. Hän soittaa nykyään ns. ”klasariasennossa”, joten alaselkä ei tykkää hyvää, jos polkee tavallista keinupoljinta.
Päävahvistin oli Deluxe Reverb, jonka kautta soitin toistui kaikkine efekteineen. Sen Sallinen mikitti Shuren SM57:lla ja Royerin 101 -nauhamikillä siten, että ne olivat hyvin keskenään vaiheessa.
– Niillä sain sekä perkussiivisuuden että täyteläisyyden talteen. Toiseen vahvistimeen (Fender Vibrochamp) ei mennyt luuppeja ollenkaan, vaan sillä oli tarkoitus varmistaa, että melodiat ja soolot saa erottumaan hyvin, mikäli luuppi olisi liian lujalla. Siinä käytin Beyerdynamicin M160-nauhamikkiä, jotta liidisoundi olisi pehmeän ja täyteläisen kuuloinen.
Fender Tweed Deluxe hoiti puolestaan ”bassovahvistimen” virkaa.
– Siihen signaali meni oktaaverin kautta. Onneksi minulla oli mukana Shuren Beta 52, koska mikään muu mikki ei poiminut sitä oikealla tavalla. Kun tuollaiseen hitaasti syttyvään vahvistimeen ajaa matalia taajuuksia, niin sen atakki on aika pyöreä, Sallinen perustelee mikkivalintaa.
Paasosen rakentaman kitaran erikoisuus, matalimmalla kielellä oleva bassomikki, tallennettiin oktaaveri/Tweed Deluxe -yhdistelmän lisäksi DI-boksilla, jotta myös linjasoundin atakki saatiin talteen. Lisäksi kitara itsessään tallennettiin kahdella pikkukonkalla X/Y-asetelmassa, sillä soittimen akustista ääntä haluttiin kontrolloida miksausvaiheessa. Ja varmuuden vuoksi äänitettiin myös tilasointi pallokuvioisella konkkamikillä. Kitaran suunnittelusta ja rakentamisesta kertova artikkeli on julkaistu Riffissä 4/2019, ja sen voi lukea tämän linkin kautta.
Viinikainen kertoo, että kotona soittaessaan hän kuulee sekä kitaran akustisen äänen että vahvistimen äänen. Sitä samaa soundia tavoiteltiin myös tälle levylle.
– Jos menen johonkin keikkapaikkaan, missä pitää soittaa lujaa, niin menetän sen akustisen soundin ja silloin pieni palanen jää puuttumaan. Se soundi, joka Paasosen rakentamasta kitarasta lähtee, on tallennettu tälle levylle niin hyvin kuin mahdollista. Siellä on sitä akustista ääntä, vahvistinta ja efekejä. Laitteet ei tietenkään saa olla pääosassa, mutta ne voi olla hyvässä sivuroolissa, joka saa Oscarin, Viinikainen pohtii.
Sami Sallinen toi mukanaan oman äänityskalustonsa, jossa laatua piisaa.
Levyn miksauksen Sami Sallinen teki kotistudiossaan pääosin ulkoisilla ekvalisaattoreilla ja kompressoreilla, sillä pelkästään plugareilla homma ei toiminut.
– Ensimmäisen miksausversion tein plugareilla, mutta sen Teemu hylkäsi tietämättä, että se oli niillä tehty. Sitten otin hatun kauniiseen käteen, ja käytin analogiprosessointia lukuunottamatta pientä korjailua, kuten maahurinoiden poistoa filttereillä tai resonanssien hillitsemistä Oeksoundin Soothella. Lisäksi käytin Softuben Tape Multitrackia, jolla sain softan käyttäytymään moniraitanauhurin tapaan, koska haettiin yhtä aikaa erottelevaa ja lämmintä soundia.
Jaakko Viitalähteen masteroimalle levylle valittiin lopulta musiikkia noin 40 minuutin verran, mikä on LP-ajan kasvatiksi tunnustautuvalle Viinikaiselle juuri sopiva mitta. Vinyylikin on siis tulossa jossain vaiheessa.
– Itse mietin kokonaisuutta juuri albumin kautta: mikä on ekan puolen eka biisi, mikä toisen puolen ensimmäinen, mikä on viimeinen. CD ja suoratoisto mahdollistaa vaikka mitä, mutta on parempi, että levy jättää vähän nälkää, kuin että on kylläinen sen kuunneltuaan, Teemu kiteyttää.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2022. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta, josta löytyvät vuosikerrat 2010 alkaen.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Taannehtivia numeroita voi tilata yksittäin tai vuosikertoina Riffin verkkokaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita on edelleen pääosin saatavilla, niitä koskevat kyselyt kannattaa tehdä sähköpostilla.
