Birminghamista 1960-luvun lopulla maailmanmaineeseen ponnistaneesta, ja virallisesti viimeisen keikkansa 2017 tehneestä Black Sabbathista on kirjoitettu todella paljon, Vokalisti Ozzy Osbournen elämäkerta julkaistiin 2009 ja kitaristi Tony Iommin 2011.
Nyt ruoditaan bändin perustajajäsenen ja basistin, Terence Michael Joseph ”Geezer” Butlerin omaelämäkertaa, joka saatiin julkaistua maukkaasti ennen päähenkilön 74:ttä syntymäpäivää kuluvan vuoden heinäkuussa. Paitsi tyylikkäistä ja rehevistä bassokuvioista, mies vastasi myös suurimmasta osasta yhtyeen lyriikoista.
Toisen maailmansodan jälkeen Britanniassa elettiin jälleenrakennuksen aikaa ja työläisperheet asuivat ahtaasti, ruuan säännöstelyn ohessa. Neljä saman naapuruston sälliä yhytti Birminghamin Astonissa onnekkaiden sattumien kautta toisensa ja alkoi mättää rockia raskaammin kuin oikeastaan kukaan aikaisemmin.
Seitsemännen lapsen seitsemäs lapsi, Geezer Butler, näki päivänvalon 17.7.1949. Britti kun oli, jalkapallo oli asia, joka otettiin vakavasti. Vähän kuten me suomalaiset maaottelutasolla suhtaudumme jääkiekkoon. Niinpä oman kotikaupungin joukkue Aston Villa, jos mikä, on tatuoitu miehen tajuntaan.
Butler etenee karun rehellisenoloisessa tarinassaan melko kronologisesti, toki aina silloin tällöin syystä tai toisesta hiukan poiketen. Niin rehellisessä, että alkuperäisestä käsikirjoituksesta on ”nykystandardien mukaan” pitänyt soveliaisuussyistä jotakin jättää tiemmä poiskin. Mukana Black Sabbath / Heaven And Hell -arkistojen perkuussa ja asioiden järjestelmällisyydessä on ollut Ben Dirs.
Asiat ja esitetyt faktat Butlerin tarinassa ovat välillä täysin absurdeja ollakseen totta. Vai mitä mieltä pitäisi olla yhden bändin jäsenen sytyttämisestä tuleen, vain huvin vuoksi? Merkillisintä tuossa on se, että hän itse antoi siihen luvan, ja enemmän kuin yhden kerran! Uskoako vai eikö?
Tämä aatos tulee esiin silloinkin, kun Geezer kertoo lukuisista erilaisista yliluonnollisista kokemuksistaan vuosien aikana. Toiset meistä tietysti ovat oikeasti herkempiä kuin toiset, ja aistinsa kenties juuri sen vaaditun piirun verran tarkempia…
Kova keikkatahti, massiiviset kiertueet, hengenvaaralliset (ja laittomatkin) huvit, ahneet managerit ja kaikenlainen muu epämääräisyys eivät mikään saaneet Astonin kvartettia basisteineen hengiltä, vaikka yhtye koki enemmän miehistönvaihdoksia kuin huono-osaisimmilla on ollut pöydässään lämpimiä aterioita.
Uskomattomien tarinoiden lomassa saa lukiessaan usein nauraa oikeasti ääneen. Britit kun osaavat kiteyttää asiat tavalla, joka makoisasti kyllä resonoi meissä suomalaisissakin. Näin tekee tässä mainiosti myös Butler.
Muutama asia kerrotaan kirjassa pariinkin kertaan, ei ihan sanasta sanaan samalla tavalla, mutta kuitenkin. Mitään oikeinkirjoitusongelmia en havainnut, mutta onhan tällä tasolla toimittaessa omituista, että pari selvää asiavirhettäkin löytyy.
Lisäksi pitää olla alkeita enemmän perillä bändistä ja sen ympärillä toimineista ihmisistä, kun muutama henkilö tupsahtaa yhtäkkiä juttuun, eikä heistä kuitenkaan kerrota missään vaiheessa etunimeä enempää. Ja kyllä, Suomikin mainitaan, jopa pariinkin otteeseen. Ei silti tarvitse torille lähteä. Tai antaa mennä!
Black Sabbathin Spinal Tap -vertailu 1980-luvulta lienee jo ihan kaikille musadiggareille, mieligenrestään huolimatta, tuiki tuttu seikka, mutta jos bändin isoimman kappaleen lyriikan siteeraus menee tässä sen kirjoittajalta väärin… Ja hän kun nimenomaan k o r j a a muussa yhteydessä samassa asiassa tehtyä vääryyttä! Ne suutarin kengät?
Miehen aikanaan onnekkaasti tavanneena on helppo yhtyä hänen oman itsensä kuvailuun melko ujonakin introverttina, joka ei niin välitä liiasta huomiosta. Tämäkin sanottuna on kyllä todella merkillistä, että kirjan kuvaliitteestä löytyy tasan yksi pikkiriikkinen bändikuva!
50 vuoden uraan kun on mahtunut esimerkiksi Sabbathin hyväntekeväisyyskeikka legendaarisen Live Aidin yhteydessä Philadelphiassa 1985 silloin, kun bändi ei ollut edes koossa tuossa alkuperäisessä muodossaan.
Ja kyllä pari varsinaisen tolppakenkäaikakauden laatufotoa olisi ollut tässä hyvinkin paikallaan, kun maailman parhaat valokuvaajat ovat näitäkin jannuja kosolti, useaan otteeseen kuitenkin kuvanneet.
Lyhyestä elämäkerta kaunis, mutta jollakin tavalla sitä jää kyllä kaipaamaan vielä enemmän. Black Sabbathin kolmannen levyn, Masters of Reality (1971), kappaleen Into The Void mukaan nimetyssä kirjassa ne asiat käsitellään rivakasti, jotka käsitellään, eikä oikeastaan mitään kerrota esimerkiksi lukuisista bändin tai Butlerin sooloprojektien äänityssessioista.
Tuo sanottuna on hienoa, että monestakin eri yhteydestä tuttu äänittäjä ja tuottaja Martin Birch (1948–2020) saa nimensä tässä, ja aivan syystä, vielä framille, hänkin. Toisaalta myös 2010 edesmennyt vokalisti Ronnie James Dio tuodaan julki siinä valossa, mikä täysin kohtuutta on.
Hard rockin (joksi Butler itsekin musiikkinsa määrittelee, vaikka Sabbathia lähes aina nimitetään Heavy metallin kummisediksi) ystäville tämä Geezer Butlerin tarina on tietenkin suurelta osin tuttua, eikä päällekkäisyyksiltä esimerkiksi Tony Iommin omaan kirjaan voi millään välttyä. Silti opusta on ilo suositella jokaisen musadiggarin asiaviihteeksi.
Toivoa nyt vain sopii, että rytmiryhmän toinen jäsen, Black Sabbathin alkuperäinen rumpali Bill Ward, hänkin, vielä laittaa pikantin persoonalliset iskunsa myös paperille. Näkökulma olisi varmasti ainakin se, mikä säestäjällä usein on: näkymä toisten selkien takaa.
Geezer Butler: Into The Void – From Birth To Black Sabbath And Beyond
Harper Collins Publishers 2023
ISBN 978-0-00-847646-5
275 s.
P.S.
Geezer Butler -haastattelu on julkaistu Riffissä 4/2008.
