Kirjan kirjoittajan nimi jo todennäköisesti saa satunnaisen lukijan miettimään hetken. Olisikohan tämä mahdollisesti ehkä?
On, kyllä on! Rumpali Alex Van Halen (71), on Van Halen -yhtyeen perustajista, Van Halenin veljeksistä, se vanhempi. Nuorempi ja kirjassa toisena päähenkilönä esiintyvä on tietenkin edesmennyt sähkökitaransoiton uudistaja, Edward ”Eddie”, ”Ed” Van Halen (1955–2020).
Brothers-kirjan alkuasetelma on aivan heti astetta kutkuttavampi, koska aina on toki kiinnostavampaa sekä paljon mieluisampaa lukea asianosaisen tarinaa hänen oman kertomuksensa kautta. Ja moniko muka osasi tätä kirjaa koskaan edes ilmestyväksi odottaa?
Onko Alex Van Halenilla jääviys ongelmia? Varmasti.
Ovatko hänen muistikuvansa oikeita? Se on tietysti hiukan vaikeampaa sanoa, mutta voidaan kuvitella, että puolivirallistakin materiaalia, johon hän kirjoittajana on halutessaan voinut ihan vain varmuudeksi tukeutua, on kyllä olemassa kosolti.
Van Halen etenee tarinassaan mukavan kronologisesti, ja kertoo Hollannista aikanaan Yhdysvaltoihin, tarkemmin Kalifornian Pasadenaan, muuttaneen nelihenkisen perheen edesottamuksista rehelliseen sävyyn.
Musiikki oli veljesten elämässä mukana alusta asti, eikä vähiten muusikkoisänsä, Jan Van Halenin myötä. Tämän korostamia ohjeita ja filosofiaa Alex muistaa kerrata kirjassaan ihailtavan kunnioittavaan sävyyn. Hauska fakta selvästi lahjakkaiden poikien tapauksessa on, että paitsi että heissä molemmissa oli multi-instrumentalistin vikaa, myös se, että alun alkujaan Alexin instrumentti oli kitara, ja Eddien rummut!
Alku se on kuulusti aina hankalaa, ja puutetta aloittelevalla bändillä on esimerkiksi vaikkapa akuutisti ihan soittokamoista asti, ja ne, joilta niitä löytyy, otetaankin sitten vaivihkaa bändiin mukaan. Puhtaasti siis käytännön syistä. Näin kävi Van Halenin tapauksessa vokalistiksi muokkautuneelle David Lee Rothillekin, hän kun sattui omistamaan tarvittavat PA:t. Basistiksi lopulta jäi yhdellä keikalla lämmittelybändissä soittanut, ja laulajanakin mainiosti kykenevä Michael Anthony ja näin klassinen, Van Halen -yhtyeen alkuperäinen kokoonpano olikin koossa.
Kiss-yhtyeen Gene Simmons omalta osaltaan auttaa uutta, aloittelevaa bändiä tekemään kunnon demon ja loppu on kliseen muodossa historiaa. 1978 julkaistu esikois-LP on jotakin päräyttävää, uutta ja ihmeellistä. Vaikka ensi-single onkin The Kinks -laina, on pieni luraus sähkökitaran dynamiikasta kappaleen Eruption muodossa se, josta sana kiirii ja kitaristit ympäri maailman kohisevat. ”Mitäs tämä sitten oikein on”?
Vaikka Rothin taimissa onkin jonkin verran toivottavaa, hänen työmoraalinsa ja erilainen musiikkitaustansa sopivat kokonaisuuteen. Introvertti ja herkkä Eddie soittaa lähes koko valveilla olonsa ajan, alituiseen. Koska varaa hänellä ei aluksi ole edes efekteihin, tämä taikoo nyanssinsa ja kuvionsa omin sormin. Ja rakentaa tämän lisäksi pajassaan kitaraa, Frankenstratoa, purkaen ja kooten sitä aina vain yhä uudestaan. Tavaramerkiksi Eddien soittamisessa muodostuu tapping, jota hän voimallisesti takoo, ”vasaroi”, niin kuin omaisi kuudennen sormen. Veljekset jamittelevat keskenään koko ajan, ja noista jameista syntyy kappaleiden aihioita, joihin Roth loihtii sanoitukset.
Yhtye saa levytyssopimuksen Warner Brothersille, jonka konttoriin sopimusta allekirjoittamaan jätkät juoksevat tolppakengät jalassa, kun autonsa hajoaa kesken kaiken.
Tuottajaksi päätyy Ted Templeman. Hoviäänittäjänä toimii Donn Landee, ja tulosta syntyy. Ensimmäinen Euroopan kiertue soitetaan Black Sabbathin lämmittelybändinä ja nämä konkarit puolestaan joutuvat yhteisillä keikoilla myöntämään jonkinlaisen altavastaajan asemansa melko nopeasti.
Kirja etenee tarinassaan alkuperäisen Van Halen -kokoonpanon uran loppuun ja yhtyeen kaupallisesti, mutta ehkäpä myös musiikillisesti suurimpaan saavutukseen, Jump-hitinkin sisältäneeseen 1984-levyyn asti.
Ja mikäkö sitten esti tuota olemasta Billboardin listalla numero yksi, jääden niukasti toiseksi – Michael Jacksonin Thriller-levy. Sama levy, jonka Beat It -kappaleella kitarasoolon, tuottaja Quincy Jonesin houkuttelemana, soittaa …eräs Eddie Van Halen.
Alex Van Halenin Brothers-kirja on suorapuheinen, hauska, maanläheinen ja kaunistelematon kokonaisuus. Melko nopeasti, mitä pidemmälle kirjaa eteenpäin lukee, alkaa kuitenkin odottaa sentään jotakin sanottavaksi yhtyeen basistista, Michael Anthonystä. Muutama ohimenevä sivulause, ja siinä kaikki! Ja näin kun asianlaita on, alkaa lukija väkisinkin miettiä, mistä on kysymys. Ukkelit kun sentään saivat yhdessä aikaan kuusi levyä 1978–1983. (Sekä vielä kirjassa omituisesti täysin mainitsemattomana ohitetun, vuoden 2012 kelpo levyn, A Different Kind Of Truth.)
Alex Van Halenin tyylissä kertoa esiintyy myös pientä tautologiaa, mutta toisaalta, kenenpä ei.
Mutta se, kun viitataan kirjaimellisesti erinäisiin haastatteluihin, olisi niistä suotavaa edes jotkin olla tarkemminkin tiedossa, edes jonkinlaisen viiteluettelon tms.myötä. Tämä jo tasapuolisuuden nimissä siksikin, kun joka tapauksessa muutama lehti, radioasema tai journalisti sentään kirjassa nimeltäkin mainitaan.
Kirjan kuvitus ja kokonaisuus on, kuten sen alkuperäisellä kielellä voitaisiin sanoa, lo-fi. Missä ovat kaikki keikkakuvat (ja kaverikuvat kollegoiden kanssa), levyjen kannet tai dokumentaariset näppäilyt studiotilanteista? Platinalevyjäkin kun on sentään niitäkin bändin kotiseinille saatu, vaikka joku naapurin sälli yhtyeen uran alussa varastikin kultalevyt ja sulatti nuo vakavissaan kullan toivossa!
Takarivissä on tarkkaavaisen lukijani käsi pystyssä. Niin?
Bändin ja nimenomaan veljesten (Brothers!) myöhemmät vaiheet, sen jälkeen kun Roth oli 1985 päättänyt lähteä soolouralle?
Hyvä huomio, sepä se! Nämä seikat Alex hoitaa ykskantaan suoran lainauksen muodossa näin: ”We had a lot of other singers over the years.”
Merkille pantavaa kirjassa on, että siinä sanallakaan ei siis mainita Rothin seuraajaa, vokalisti Sammy Hagaria (neljä studiolevyä VH:ssa), saati Gary Cheronea (yksi LP VH:ssa). Jälkimmäisen aikaan yhtyeessä viitataan vain ko.levyn nimellä, virheenä.
Eddie-veljen ennenaikainen poismeno 65-vuotiaana lokakuussa 2020 on luonnollisesti ollut Alex Van Halenille erittäin kova isku, mutta toisaalta myös se sykäys, joka sai hänet tämän kirjan tekemään.
Kirjassa Alex kertoo omasta elämänkatsomuksestaan ja uskomuksistaan. Ovatko erilaiset tapahtumat elämässä sattumia, vaiko eivät ja niin edelleen. Ja kuten niin valitettavan usein, lukija ei voi kuin vain äimistellä rock-tähtien edesottamuksia tuossa seksin, stimulanttien ja rock ´n´ rollin maailmassa. Ovat peijoonit säilyneet hengissä, kuitenkin, kaikesta koheltamisesta ja älyttömyyksistä huolimatta!
Brothers on kirjana kovin lyhyt (231 sivua), ja kuten sanottu, jollakin tavalla kieltämättä myös alisuoritus. Toisaalta kyllä, Alex viittaa pariinkin yhtyeen vaiheita myös sivuavaan kirjaan, faktisesti nimellä. Hän viittaa yhteisiin kokemuksiin, eri kirjoittajan kokemana. Hän myös myöntää suuret erimielisyydet esimerkiksi Ted Templemanin kanssa, ja harmittelee Rothin lähtemistä bändistä.
Kuten niin usein sanotaan, bändi on käytännössä enemmän kuin osiensa summa. Summa nimeltä Van Halen on tarkastelunsa väärti. Jos asiasta ei ole aikaisempaa kokemusta, pitää suositella.
JK.
Muistan hyvin elokuun 1984 ja konsertin Tukholman Råsundassa. Sinne mentiin nimenomaan Van Halenin takia. Siihen asti suurin Pohjoismaissa nähty PA ja 35 000 katsojaa. Lämmittelijänä Mötley Crue ja pääesiintyjänä AC/DC. Go ahead, Jump !
Alex Van Halen: Brothers
Harper Collins Publishers (2024)
ISBN 978-0-00-870605-0
