Gramex ry julkaisi juhlavuotensa kunniaksi teoksen, joka valottaa kotimaisen äänilevytuotannon ja keikkaelämän vaiheita viiden viime vuosikymmenen ajalta ja kauempaakin.
Suomalaisten äänilevysolistien ja -muusikoiden sekä äänitetuottajien tekijänoikeuksia valvovassa Gramexissa ei ole kyse mistään pikkujutusta: Gramex-korvaukset ovat olleet soittajien suurin tulonlähde heti keikkapalkkioiden jälkeen.
Äänitetyn musiikin historiaa savikiekoista Spotifyihin käsittelevän ”50 vuotta yhtä soittoa” -teoksen on toimittanut Heimo Hatakka, jonka asiantuntevasti kirjoittamassa alkukappaleessa käydään läpi vuonna 1967 perustetun Gramexin synnytystuskat ja sitä seuranneet musiikkiteollisuuden mullistukset.
Teoksen muita kirjoittajia ovat Jari Muikku, joka sitoo alan eri vaiheet ääniteformaattien muutoksiin ja teknologian kehitykseen sekä Pentti Kemppainen, joka luotaa äänitetuotannon ja radion yhteiseloa. Mikko Mattlar kirjoittaa elävästä musiikista, jonka asemaa muun musiikkiteollisuuden murentuminen ei ole horjuttanut – vaan jopa päinvastoin.
Musiikki on monessa liiketoiminnassa tärkeää sisältöä, mutta kuten kirja paljastaa, sisällön tekijöiden oikeuksia valvoessaan Gramex on joutunut painimaan ja paini on jatkunut usein lakitupaan asti – kuten aikoinaan paikallisradioiden kanssa.
Tekijänoikeuksia radiosoitoissa valvova ”Rooman sopimus” allekirjoitettiin jo vuonna 1961, mutta saatiin täytäntöön Suomessa vasta 1980-luvun alkupuoliskolla, jolloin Yleisradio oli jo menettämässä monopolinsa kaupallisille paikallisradioille.
Lisäksi Yhdysvallat oli jättäytynyt sopimuksen ulkopuolelle, joten soittamalla amerikkalaista musiikkia radioasemat huomasivat säästävänsä esityskorvauksissa pitkän pennin. Tämä vaikutti suuresti asemien musiikkivalintoihin ja vinoutti eetterin tarjontaa.
Kun pahimmat myrskyt radioaalloilla olivat laantuneet, Gramex lähti seuraavaan taistoon saattaakseen esityskorvausten piiriin julkisissa tiloissa toistettavan äänitemusiikin. Tämä onnistui kovan puskemisen tuloksena.
Samoihin aikoihin löi läpi uusi ääniteformaatti, vinyylit ja kasetit syrjäyttävä cd-levy, jonka myötä piraattiongelma räjähti käsiin. Cd:n kulta-aikoina karkeasti puolet maailman cd-tehtaiden kapasiteetista oli valjastettu laittomien kopioiden polttamiseen, ja Suomenkin suurin ”levykauppa” sijaitsi Tallinnassa Mustamäen torilla.
1990-luvulla koettiin Gramexin historiassa yksi seesteisempikin pätkä: sopimusrintamalla asiat olivat hetken aikaa reilassa ja äänitebisneksessä lyötiin ennätyksiä. Cd:n kultakausi taittui kuitenkin nopeasti: ensin tulivat mp3-soittimet, sitten älypuhelimet ja netin laittomat vertaisverkot.
2000-luvun alkuun tultaessa paluuta entiseen ei ollut. Ainoan ratkaisun nettipiratismin kitkemiseksi tarjosivat suoratoistopalvelut, joissa kuluttajan saataville tuotiin digimuotoista musiikkia laillisesti ja helposti. Käytännössä piraatit kuitenkin sanelivat hintatason jolla laillinenkin tarjonta voi operoida.
Niinpä kuluttaja maksaa käytännössä maailman kaikesta musiikista jokusen euron kuukaudessa – tai ei mitään, jos suostuu katselemaan vähän mainoksia välissä. Muusikoille ja tuottajille tämä tarkoittaa sitä, etteivät tuhannetkaan lataukset pankkitilillä tunnu. Tämän päivän soittaja tunteekin edeltäjiään omakohtaisemmin, kuinka totta on Tapio Rautavaaran laulama säe: ”Voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla”.
Kirjan rivien välistä voi tulkita, että vaikka Gramexin kaltaisilla järjestöillä olisi uudessa ajassa entistä enemmän tehtävää, keinoja taitaa olla aina vain vähemmän.
Noin 240-sivuinen kirja tarjoillaan kovissa kansissa ja kalliille paperille painettuna. Aiheiden selkeä jaksotus, tiivis ilmaisu jaksojen sisällä sekä runsas kuvitus tekevät lukemisesta kevyttä ja viihdyttävää, eikä samalla pysty välttymään pieneltä sivistymiseltäkään.
Kirjan arvoa nostavat Alvar Kolasen (1921–2007) valokuvat suomirockin ja -iskelmän tähdistä ja tähdenlennoista. Kolasen harvinaisiin valokuviin on ikuistettu tiheitä hetkiä myös kulissien takaa, esimerkiksi äänityssessioista 1950-luvulta 1970-luvulle.
Gramexin juhlakirjan loppuun on listattu sata Suomen eniten levyttänyttä muusikkoa. Selvä kultamitalisti yli 7000 levyurallaan on kitaristi Heikki Laurila, mutta viiden kärkeen mahtuu myös kolme eri sukupolven rumpalia.
Riffin lukijakuntaa ajatellen sokerina pohjalla onkin tämän trion haastattelu. Ilpo Kallio, Tapani ”Nappi” Ikonen ja Anssi Nykänen ovat jokainen kompanneet noin viittätuhatta biisiä, ja haastattelutilanteen vahvaa keskinäistä vuorovaikutusta hyödyntävä kurkistus studiomuusikon toimenkuvan muutoksiin koko Gramexin olemassaolon mitalta onkin hienolle kirjalle mitä osuvin päätös.
Heimo Hatakka: 50 vuotta yhtä soittoa – Gramexin vuodet 1967–2017.
