Tuottaja–kitaristi Jussi Jaakonahon toinen soololevy rakentuu vahvoihin tunnetiloihin ja soundimaailmoihin, jossa pääosassa ovat biisit. Niissä soivat kaiho ja monisyiset harmoniset kudelmat, jotka luovat levylle sähköistävän jännitteen.
Jussi Jaakonaho osoitti ensimmäisellä soololevyllään, Ghost Riot (2017), mikä on hänen esteettinen maailmansa. Perinteisen kitaralevyn sooloilua ei albumilla juuri kuultu vaan musiikki rakentui ilmeikkäisiin soundeihin, jotka loihtivat kuulijan eteen maisemia vahvalla visuaalisuudellaan. Samalla pensselillä Jaakonaho maalaa yhä, eikä kitarasooloja kuulla edelleenkään kuin niukasti annosteltuna.
Jos Ghost Riot oli paikoittain tummasävyinen, jopa synkkä, tarjoilee Build valoisampaa maisemaa.
Avauskappale Crickets määrittelee levyn tunnelman. Kepeästi soiva kahden sävelen pianoriffi saa ylleen elektronisesti sykkivän 80-lukuhenkisen beatin, jonka yllä soi sumutorvea muistuttava kitara. Liekö Miami Vice -henkisestä ympäristöstä kummunnut Crokett’s Themea (Jan Hammer) muistuttava kitarateema, en tiedä, mutta flamingot ja huumeparonien veneet alkoivat vilistä silmissäni.
Tuulahdus etelämpää on charangon (kielisoitin Andeilta) heleä soundi, joka yhdistää mielessäni musiikin Ghost Riot -albumiin. Juuri tällainen oivaltava yhdistelevyys kertoo Jaakonahon tuottajan kyvyistä. Tunnelmat sekoittuvat toisiinsa taitavan kokin hyppysissä, kun eri kulttuureista ja aikakausista kumpuavat soundit muodostavat mielenkiintoisen keitoksen.
On myös tietynlainen statement laittaa aloitusraidan solistiksi saksofonisti Joakim Berghäll – pitkäaikainen soittokaveri Ismo Alangon yhtyeestä. Berghällin soolo nostaa biisin uusille kierroksille.
Beauty Box jatkaa oivallisesti siitä, mihin monisyinen Crickets loppuu. Kitarat soivat kuin Talking Heads -raidoilla konsanaan, kun hyisesti soiva syntikka vastaa jälleen teemasta.
Levyn todellinen mestariteos on tummana soiva Low Blow, joka nimensä mukaisesti väreilee pahaenteisesti alataajuuksilla, alitajunnasta unikuvia onkien. Kappaleen tunnelman sinetöi levyn maineikkain vierailija, bostonilainen Dana Colley, legendaarisen The Morphine -yhtyeen saksofonisti. Jokainen yhtyettä kuunnellut tunnistaa Colleyn alakuloisen baritonisaksofonin.
Sävellyksellisesti Jaakonahon luomus luo väkevän pohjan Colleyn töräyttelylle. Levyn ainoa varsinainen kitarasoolo kuullaan myös tässä kappaleessa. Etsivä ja maalaileva kitararaita kertoo tarinaa ja myös sen, että Jaakonaho ei ainakaan halua todistella olevansa kitarasankari – ja juuri sen vuoksi nouseekin tekemisiensä kautta varsin mielenkiintoiseksi soittajaksi.
Haikeissa tunnelmissa viipyilevä sävellys loppuu pianon ja kitaran kadotessa jonnekin kuin ajatus luopumisen hetkellä.
Kaiken syväsukelluksen ja riippuliidon jälkeen on virkistävää kuulla anarkistisesti silmille hyppäävä Magnetic.
Levyllä ahkeroiva Niko Votkin räimii Jaakonahon kanssa komppia, joka tuo nykivyydessään mieleeni Captain Beefheartin kulmikkuuden tai King Crimsonin häpeilemättömyyden. Jotta mikään ei olisi niin yksiselitteistä, muuntuu levyn ehkä ainoa varsinainen kitarabiisi redhotchilipeppersmäisesti eteneväksi bändisoitoksi. Olisikin kiehtovaa kuulla tämän tiimin tuotoksena kokonainen albumi tämäntyyppistä reipasta louhintaa ja räiskintää sopivien solistien kera!
In Between on täyskäännös harmoniaa kohti. Pianon hitaasti putoilevien sointujen päälle laskeutuu pohdiskeleva slidekitarasoolo.
Sointukadenssi etenee arvoituksellisesti kuin Radioheadin elektronisilla levyillä ja juuri kun voisi jo kuvitella Thom Yorken laulun alkavan, ottaa pianisti Tuomo Prättälä ohjat käsiinsä. Biisi lähteä versoutumaan ja yhdessä kontrabasisti Antti Lötjösen kanssa biisi muuttuu akustiseksi jazziksi.
Tjaa, tässä olisi myös suunta, mitä säveltäjä Jaakonahon kannattaisi kokeilla – antaa tällaisille ilmaisukykyisille jazzmuusikoille materiaaliaan muovailtavaksi. Upeita harmonioita ja herkkyyttä – näiden herrojen käsittelyssä musiikkia olisi jaksanut kuunnella pidempäänkin.
Jaakonaho osoittaa levyllään paitsi monipuolisuutensa tekijänä, myös sen, että instrumentaalimusiikkia voi tehdä ilmeikkäästi ja rohkeasti, ilman että siinä täytyy olla pienintäkään virtuositeetin esittelyä. Fokus on pintaa syvemmällä, elämän kudoksissa ja tasoissa, jonne ei silmällä välttämättä näe.
Jaakonaho: "Build" (Ático Music, 2024)
