Kolmannella levyllään Joonas Widenius Trio jatkaa musiikillista tutkimusmatkaansa yhä kauemmaksi Andalusian niemimaalta. Flamenco on enää viitekehys, minkä sisällä toimitaan. Lopputulos on jotain uutta ja ennen kuulematonta. Tuottajana levyllä on brittiläinen Colin Bass.
Trion säveltäjä, kitaristi Joonas Widenius ammentaa vaikutteita suomalaisesta mytologiasta, viikingeistä ja vaikkapa hevistä, sulattaen kaiken materiaaliksi flamencokitaralleen. Sen soundikin on tällä kertaa efektoidumpi, pois perinteisestä flamencosoundista.
Levy on täynnä kokeilevia ratkaisuja ja yllättäviäkin sävyjä, mikä on ollut varmasti tietoinen ratkaisu – pyrkimystä pois flamenco-laatikosta.
Eniten tämä kuuluu harmonioissa, joissa ”flamenco-sointu”, A7-9 (tai kulloisenkin sävellajin toonikasointu) on vain koti, jonne palataan musiikillisilta ryöstöretkiltä. Toisinaan Wideniuksen riffeissä kuuluu heavy tai fuusiorock, kuten aloitusbiisissä Blues Valhalla. Siinä leikitellään kromaattisella riffillä ja voimasoinnulla, jotka vuorottelevat perinteisten flamenco-arpeggioiden kanssa. Vaikka metalliin päin flirttaillaankin, kokonaissoundi pysyy jäntevän pehmeänä.
Rytmiryhmä onkin jäätävän kokenut parivaljakko. Lyömäsoittaja Karo Sampela on jo 14 vuotta asunut Espanjassa, jossa hän soittaa maailman parhaiden flamencomuusikoiden kanssa. Levyllä Sampela soittaa cajonin sijasta enemmän rumpusettiä, missä hänen groovensa on maaginen.
Niin kontra- kuin kuusikielisen sähköbassonsa kanssa levyllä operoiva Hannu Rantanen on yhtyeen veteraani, joka muistetaan parhaiten Värttinästä. Uraan mahtuu kuitenkin laaja kirjo jatsia ja poppiakin. Niinpä yhtye ei kompastele, vaikka tyylilajit vaihtuvat, välillä jopa biisin sisälläkin. Vahvimmillaan trio onkin rytmeissä. Vuosien yhteissoitto kuuluu.
Lähimpänä flamencoa trio on lyyrisessä Northern Fandangossa, jossa Widenius onnistuu samaan aikaan kuulostamaan sekä perinteiseltä että omalta itseltään. Kitaran soundikin on muy flamenco.
Samoin erikoisesta nimestään huolimatta No Soi Kaadiz on perinteinen alegrias. Biisin nimi ei suinkaan ole romanikieltä – kuten voisi luulla – vaan Wideniuksen väännös espanjasta: No soy de Cádiz (en ole Cádizista).
Instrumentaalimusiikissa nimillä voi viestiä paljon, varsinkin yhdistettynä visuaalisuuteen. Viesti on selvä: ”olemme jotain muuta kuin espanjalaista perimää”. Flamencon maailmanmarkkinoilla tällä kaikella on iso merkitys ja Widenius on onnistunut kääntämään peräpohjolaiset juurensa edukseen. Se on fiksu ratkaisu.
Mustaksi hiuksiaan värjääviä feikkimustalaisia kun pyörii flamencopiireissä paljon. Widenius on Torniosta, se näkyy ja kuuluu positiivisella tavalla. Lyyrinen Jatulit kertookin tarun mukaan Pohjolassa asuneista jättiläisistä, jotka rakensivat kivisiä jatulitarhoja.
Wideniuksen musiikki on jo paljon muutakin kuin ”vain” flamencoa, mitä se on silti yhä myös. Flamenco itsessään on muuttuva ja elävä musiikkityyli, mutta Wideniuksen skandinaaviset mytologiat vievät sen silti tuhansien kilometrien päähän perinteisistä.
Levyn päättävä, Epilogue (The Rain Purifies Us), on jo muissa sfääreissä. Jazzkitaristi Teemu Viinikaisen kanssa syntynyt, improvisaatio on kaunis lopetus levylle, jättäen ilmaan kysymyksen: mihin suuntaan bändi on tutkimusmatkoillaan menossa?
Levyn kannen on suunnitellut Jari Mattila ja kuvat siihen on ottanut Jari Flinck.
Joonas Widenius Trio: New Nordik Sagas (Rockadillo Records, 2019)
