Esikoislevy on samaan aikaan kiitollinen ja kuitenkin äärimmäisen epäkiitollinen projekti. Toisaalta kenenkään ei vielä pitäisi odottaa siltä mitään, mutta usein siihen kohdistuu silti kunnianhimoa ja korkealentoisia odotuksia, jotka pitäisi lunastaa. Lohkareella on ollut Kurkimies-ensilevyn teossa verraton valtti: monen kokeneen ja osaavaksi tiedetyn tekijän myötäpanos. Yhtyeen omaa osuutta ei pidä aliarvioida, mutta kyllä konkariosaston vaikutukset kuulee.
Lohkareen ytimen muodostavat kolme Huovisen veljestä, joiden rinnalle viisikkoon ovat astuneet erittäin kokenut ja varmaotteinen basisti Mikko Löytty sekä laulaja-kitaristi Kaitsu Kääriäinen. Veljeksistä Kartsa (kitara & laulu) vastaa yhtä kappaletta lukuunottamatta esikoislevyn kaikista sävellyksistä, ja tuo poikkeus kuvastaa sattumoisin osaltaan Kurkimies-levyn toista erikoista piirrettä: Hyvästi Jää -kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Pelle Miljoona, joka ei suinkaan ole ainoa tunnettu vieraskynäilijä tässä hankeessa. Yhtyeen esikoislevyn sanoituksista vastaavat hänen ohellaan mm. Edu Kettunen, Jouko Mäkilohiluoma, Heikki Salo, sekä Pauli Hanhiniemi, joka myös laulaa kaksi kappaletta.
Ratkaisu sanoitusten osalta on oikein onnistunut – Kurkimiehen tekstit ovat sujuvia, outouksissaan mielenkiintoisia ja teemojen erilaisuudesta huolimatta riittävän samaa maailmaa muodostaakseen yhtenäisen kokonaisuuden.
Levyn äänitykset yhtye on hoitanut itse, miksauksesta vastaa Janne Louhivuori. Soundit ovat tyylinmukaiset ja balanssit kyllin erottelevat autossakin kuunneltaviksi.
Lohkareen musiikki on perinnetietoista kitararokkia, leimallisen hitaalla tempolla soitettuna. Bändin rytminen fraseeraus on kuin yhdestä puusta eikä mihinkään suuntaan hötkyillä. Nyanssejakin löytyy, sillä tehoja osataan väliin myös keventää. Kenties dynamiikkaa jopa alleviivataan hieman yliampuvasti, kun monessa kohdassa liki koko bändi siirtyy samalla iskemällä varttitehoilta monta pykälää rankemmalle jyräysvaihteelle. Väliin tuntuu, että näissä mättöpaikoissa lähtisi kyllä hieman kevyemmälläkin otteella kyllin tanakasti, eikä esimerkiksi rumpukompissa tarvitsisi piiskata symbaaleita tämän tästä tasaiseen kohinaan saakka vaan komppia voisi latoa vähän iisimmälläkin kapuloinilla. Sitä kautta voisi ehkä löytyä amerikkalaisbändien letkeyttä, joka Lohkareelta tiukasta yhteissoitosta huolimatta vielä puuttuu. Toisaalta esimerkiksi levyn nimibiisin lopussa reilusti raollaan olevan hi-hatin rankka kuritus ja runsas aksenttipeltien viljely istuvat hienosti kokonaisuuteen, jossa soolokitaroiden vimmaiset raidat kilpailevat toistensa kanssa kuulijan huomiosta kruunaten samalla temponvaihdoksen ja modulaation kautta rakennetun loppunousun.
Kiitoksella mainitaan, että stemmalaulut tuovat sointiin sävyjä ja syvyyttä. Kosketinsoittimet – piano ja urut – täydentävät nekin soundimaailmaan tervetulleesti, ja saisivat kyllä kernaasti olla suuremmassakin roolissa. Nyt yhteissointi on kyllä ehyt ja linja pitää alusta loppuun, mutta pääasiassa säröisten ja vieläkin säröisempien kitaroiden varassa lepäävä kokonaisuus käy vähän yksitoikkoiseksi koko levyä yhtäjaksoisesti kuunnellessa.
Kuulen Lohkareen esikoislevyllä Amerikan juurimusiikin ohella vaikutteita niin Kolmannen Naisen kuin Mikko Kuustosen QStone -aikaisesta tuotannostakin. Silti mikstuura on riittävän omaperäinen, jotta siihen voi uskoa. Jos ensilevy on jo tällainen, mitä onkaan lupa odottaa seuraavalta?
Lohkare, ”Kurkimies”
LOHCD001 (2014)
Lisätiedot:
• Lohkare netissä
• Lohkare Facebookissa
