”Dearly beloved, we are gathered here today, to get through this thing called life…” julistaa vasta 26-vuotias saarnamies Prince Rogers Nelson Let´s Go Crazyn introssa. Aluksi vain kustomoidut urut taustallaan, mutta antaen silti kuulijalle osviittaa jonkin todella omintakeisen alkamisesta.
Hieman yli vuosi Princen (1958-2016) poismenon jälkeen julkaistiin remasteroitu merkkipaalulevy, miehen itsensä 2015 valvomana. On häkellyttävää, miten hyvin kasarilevy on säilyttänyt iskevän tuoreutensa ja musiikillisen katu-uskottavuutensa.
Princen ongelmat olivat sivustakatsovan musiikinkuluttajan kannalta puhtaasti positiivisia. Heppu käytännössä ja parhaimmillaan kun hoiti kaiken itse: sävelsi, sanoitti, sovitti, soitti, äänitti ja totta kai – esitti. Tuloksista on saatu nauttia lähes 40 vuoden ajan, yhtä vaille yhtä monen virallisen levyn myötä.
Princen tyyli kehittyi vähitellen hyvin tunnistettavaksi yhdistelmäksi rockia, poppia, funkia, soulia ja rhythm ´n´ bluesia. Hän ei tehnyt koskaan kahta samankaltaista levyä peräjälkeen, vaikka kukaan muu kuin hän itse ei olisi halunnutkaan soundeja tai uusia tuulia haistelevaa suuntaa muuttaa. Laulu oli falsettia ja poljento eroottista.
Multi-instrumentalistin konsertit olivat äänen ja visuaalisen esillepanon juhlaa, eikä bändin jäsenistä teknistä pätevyyttä milloinkaan puuttunut. Viimeiseksi kokoonpanoksi jäi 3rdeyegirl, jossa mukana oli myös tanskalainen basisti Ida Nielsen (Riffi 2/2017).
Jotta ei kukaan miehen bändissä olisi päässyt liian helpolla, suunniteltiin keikoille vielä kappalekohtaiset liikekoreografiat. Pelkkä katsominen saa sohvaperunan hengästymään.
Androgyynin perfektionistin musiikki on parhaimmillaan nerokkaan lystikästä. Vaikka pienisuuri muusikko oli raudanluja ammattimies, ei huumori, välillä härskikin, koskaan poistunut päivän agendalta. Does Humour Belong In Music, kysyi jo Frank Zappa aikanaan. Tietenkin!
Purple Rain on pompöösiä poprockia, hienoja koukkuja ja oivaltavia ratkaisuja. Äänimaailman tunnistaa 1980-lukulaiseksi, mutta vaikka ulosanti välillä tuntuukin hiukan muoviselta, se toimii, eikä häpeä olemassaoloaan. Revolutionin taide säilyy ja pysyy täysin kuranttina. Kun vokaaliosuus, syntetisaattori ja rumpukone riittävät oikein mainosti, saadaan aikaan vaikkapa When Doves Cry.
Hienovaraisen omaelämäkerrallinen Purple Rain -elokuva julkaistiin 1984 levyn ohella, ja tuon myötä bändin visuaalinen estetiikka saatiin esille. Tässä julkaisussa saadaan ennen julkaisematon keikkataltio-DVD keväältä 1985. Siitä käy enemmän kuin hyvin ilmi Princen ja bändin sovitusten, niin musiikillisten kuin koreografisten, vaatimustaso.
Kansilipukkeessa The Revolution -yhtyeen kaikki jäsenet sanovat sanasensa kappale kappaleelta. Heidän muassaan esimerkiksi kitaristi Wendy Melvoin sekä kosketinsoittaja Lisa Coleman. Mikä parasta, kommenttinsa antaa myös levyn äänittäjä, Susan Rogers, joka kiteyttää Princen kyvyt (lue: vaatimukset) kolmen sanan avulla: Nopeus, taito ja energia.
44-minuuttinen, yhdeksän kappaleen levy päättyy nimikkokappaleeseen, ja kun Princen on aika aloittaa kitarasoolonsa, on antaumus ja lataus vuorenomaisen järeätä kuultavaa.
Edellä mainittujen lisäksi tähän versioon kuuluu myös kahden levyn täydeltä erilaisia miksauksia, singlejen b-puolia (mm. loistavat 17 Days ja Erotic City) ja ennen julkaisemattomia kappaleita (mm. Princen isän säveltämä instrumentaali Father´s Song ja Velvet Kitty Cat). Princen mieltymys jameihin käy ilmi selvästi joistakin kappaleista, mutta mitään silkkaa täytettä näistä ei löydä. Aina kyse ei ole klassikosta, mutta musiikki viihdyttää, ja eikö se olekin lopulta sen perimmäinen tarkoitus? God-kappale lähestyy jo gospelia, ja perkussionainen Sheila E antaa panoksensa myös.
Purple Rain on annos ylipursuavaa muusikkoutta, iloa ja energiaa. Myös 33 vuotta julkaisunsa jälkeen. Ja se ei ole ihan vähän se.
Prince and the Revolution : Purple Rain (Deluxe Expanded)
NPG / Warner
