On artisteja, kovia ja näyttäviä nimiä, taitavia muusikoita ja virtuoosimaisia instrumenttinsa taitajia, ja sitten on Persoonia. Täksi viimemainituksi lukisin Richard Hugh Blackmoren (71).
Vanhojen taltioiden uudelleenjulkaisuissa päästiin viime vuoden lopulla täysin yllättäen siihen, että Deep Purplen maineikas veto ensimmäisessä California Jamissa vuodelta 1974 saatiin Blu-ray-muodossa julki.
Huhtikuun ulkoilmaspektaakkelin alkuasetelma Kanadaan johtavalla Ontarion moottoritiellä oli huikea: kattaus sisälsi niinkin monipuolisen yhtyekirjon kuin Rare Earth, Earth, Wind & Fire, Eagles, Black Oak Arkansas, Seals & Crofts, Black Sabbath sekä pääesiintyjän paikasta Purplen kanssa kilvoittelevan Emerson, Lake & Palmerin!
Deep Purple saapuu festivaalipaikalle yksityisellä Boeing 737:llään, ja tuotapikaa Blackmore lukitsee itsensä backstage-alueen asuntovaunuun. Miksi? Siksi, että hän ei halua, että bändi astuu lavalle ennen auringonlaskua, jotta valoshow pääsisi oikeuksiinsa. Ymmärrettävää, mutta kun täysin poikkeuksellisesti festivaali eteneekin aikataulussaan etuajassa, on tilanne kuumottava. Lisäksi paine näyttää närhen näpöttimet ELP:lle lisäävät kitaristimme kierroksia.
Enemmän tai vähemmän tapahtuman järjestäjien ja tilaisuuden taltioivan ABC-televisioyhtiön painostamana Blackmore lopulta suostuu astelemaan bändinsä – näin kai voidaan totuuden nimissä todeta – kanssa lavalle, seurassaan ensi kertaa Amerikassa Ian Gillanin ja Roger Gloverin Purplessa korvanneet vokalisti David Coverdale ja basisti Glenn Hughes. Ja jälki onkin viihdyttävyydessään erittäin nautittavaa ja musiikillisesti tehokasta, suorastaan ajattoman murhaavaa.
Setin aloittaa uuden levyn ”Burn” nimikappale, ja noin 80 minuutin keikka päästellään urku auki, kuten moottoritiellä oikein hyvin sopii. Aikanaan jo VHS:llä julkaistuun konserttiin saatiin 2000-luvun alun DVD-julkaisussa myös siitä jostakin syystä puuttunut Lay Down, Stay Down, mikä ehkä joillekin on muutenkin jäänyt oudommaksi kappaleeksi. Tuo on myös Burn-levyn materiaalia, jonka ympärille Purplen säkenöivä rupeama on kasattu. Kosketinsoittaja Jon Lord esittelee bändin uudet kaverit, jotka ovat juuri hiukan yli 20 vuotiaita!
Blu-rayn uusi leikkaus tarjoilee ristikuvia, joita alunperin nähdyssä televísioinnissa ei käytetty. Asia jakaa varmasti mielipiteet, mutta onneksi bonuksena mukana on myös alkuperäinen versio. Alkuperäisen videonauhan harmillisia, hetkittäisiä ”sälekaihdin”-häiriöitä kuvasta ei ole vieläkään kokonaan pois saatu.
Musiikki on majesteetillisen vahvaa, tyrnää, sanoisin. Coverdale suoriutuu nöyränä poikana ensimmäisestä todellisesta tulikasteestaan ällistyttävän hyvin, ja Blackmorekin äityy hetkellisesti kuvissa myös maireaan hymyyn. Parivaljakon yhdessä kirjoittama Mistreated on järkäle balladiksi. Paikalla – laskutavasta riippuen – olleet yli 200 000 katsojaa hiljentyvät kuulemaan Blackmoren Stratocasterin vaikerointia. Tarinan mukaan festivaalialueen aitojen pettäessä maksamattomia katselijoita saapui vielä toinen mokoma…
Yleisön reaktiot kuuluvat ja erottuvat tallenteella selvästi viimeistään kun Blackmore starttaa Smoke On the Waterin ikivihreän riffin. Viimeinenkin takarivintaavi herää massan kohinaan. You Fool No Onessa kitaristi saa pitemmän soolonsa, ja Hughes näyttää osaamistaan pitkässä, setin päättävässä Space Truckin´ -viisussa. Lord puolestaan taikuroi Hammondinsa ryydittämiseksi uusia, outoja soundeja melko tuoreista syntetisaattoreistaan, ja tarjoaa yhtyeen vakaana seniorina Blackmorelle tämän kipeästi kaipaaman vastavoiman. Ian Paice loistaa rumpujen takana. Yksi maailman aliarvostetuimmista rytmittäjistä näyttää jalasta pitäen, että kyllä yhdelläkin bassarilla ”ehtii”.
Loppuhuipennukseksi Blackmore on pyytänyt kitararoudarinsa valelemaan kulissi-Marshallinsa bensalla, näyttävin (mutta todella vaarallisin) seurauksin. Show tarjoaa myös muutakin poikkeuksellista, mutta jätän sen teidän omaksi löydettäväksenne.
Kaiken kaikkiaan hieno keikka ajalta, jolloin musiikki oli vielä pääosassa. Kuvanlaatu on osin hailakkaa, mutta kuvakulmia on riittävästi. Mikä parasta, audiota ei vaimenna mikään, eikä normi-stereon äänenlaadussa ole mitään nykykorvin moitittavaa. Vain vuoden kuluttua California Jamista Ritchie Blackmore olikin sitten jo täysin muissa bändikuvioissa.
Rainbow 2016!
Lähes tasan 20 vuotta aikaisemmin viimeisen Rainbow-keikkansa soittanut Ritchie Blackmore ilmoittaa kaikkien kannattajiensa ja – eniten ehkä itsensä – hämmästykseksi yhtyeensä palaavan kesäkuussa lavalle kolmen konsertin ajaksi !
Kuka on mukana kokoonpanossa? Toteutuvatko nuo ilmoitetut keikat, kaksi festivaalia Saksassa ja yksi sisäkonsertti Isossa Britanniassa käytännössä ihan oikeasti? Ällistyttävää, mutta totta. Näin kuulkaa kävi!
Ennen joulua julkaistu ”Memories in Rock – Live in Germany” kokoaa yhteen Rainbow´n kahden ensimmäisen paluukonsertin satoa samaan settiin editoituna. Tämän huomaa viimeistään siinä, kun sankarimme (ja bändin) asu vaihtuukin kappaleen vaihtuessa täysin erilaiseen.
Sinänsä hieno kokonaisuus on paitsi tuore näyttö legendamme nykyvaiheesta, myös tärkeä ja elinvoimainen muistutus siitä, mitä melodinen hardrock parhaimmillaan voi olla. Ja aivan kuten California Jamissa, myös nyt pääosassa on nimenomaan musiikki. Ja Blackmore.
Kaikkien ihmetykseksi ei ”nyky”-Rainbow´ssa ole mukana yhtään varsinaista Nimeä. Basisti Bob Noveau ja rumpali David Keith tunnetaan Blackmore´s Nightin riveistä. Jens Johansson on viime aikoina ahkeroinut kotoisessa Stratovariuksessamme. No kukas sitten sen laulupuolen? Chilestä kotoisin oleva, Ronnie Romero! Rainbow mallia 2016, olkaa hyvät!
”Toto, I think we´re not in Kansas anymore...we must be over the Rainbow”, kajahtaa PA:sta Judy Garlandin toteamana, ja kyllä – Ritchie Blackmore saattelee Sateenkaarensa lavalle, varpaillaan seisovan, odotuksesta pakahtumaisillaan olevan yleisönsä eteen: Highway Star!
Kuvakulmia riittää, kuvanlaatu on teräväpiirtoa, bändi soittaa haasteellista urakkaansa melko hyvällä menestyksellä ja Blackmorekin suoriutuu ainoasta aikanaan etukäteen kirjoittamastaan soolosta hienosti. Spotlight Kidissä Johansson pääsee tämän kanssa jo stemmoihin. Ja kun kveekari-hattu päässään Ritchie etenee setissä Mistreatediin, on hymy herkässä. Tämähän toimii!
Eikä vähiten juuri vokalisti Romeron ansiosta! Espanjankielisyys pilkahtaa muutamissa fraseerauksissa hauskasti, mutta kyllä nuorella miehellä ääntä riittää. Vaikka yhtye soittaakin Russ Ballard -lainan hiukan laiskasti, on sitten Man on the Silver Mountain juuri sellainen, kuin pitääkin. Strato murisee, ja viisun Romero, yllättäen omistaa kuin omistaakin ”miehelle hopeisella vuorella”, kaimalleen, edesmenneelle Ronnie James Diolle. Kamera leikkaa Blackmoren kasvoihin. Tämä saa ilmeensä pysymään tyynenä. Mitähän miettii?
Mahtiballadi Catch the Rainbow on kuin Romerolle tehty, ja hieno valoshow on näyttävä asianmukaisine sateenkaarineen. Saksalaisyleisö on mukana alusta loppuun asti täysillä, ja kannattajien ilmeet kertovat surrealistisesta kokemuksesta. Tämän tilanteen toteutuminen oli jo täysin mahdottomana asiana hiljaisesti alistuen unohdettu, mutta Blackmore yllätti kaikki, kuten niin useasti ennenkin, jälleen kerran!
Oma kokemukseni seuraavan kappaleen alkaessa Birminghamin keikalla juhannuksena 2016 oli huvittuneen ristiriitainen. Difficult to Cure -nimen samannimisellä Rainbow-levyllä 1981 saanut Beethovenin 9. (Oodi ilolle) on juuri Euroopan Unionin tunnus, ja kun Britit olivat juuri äänestäneet Brexitin puolesta… Bändin kaikki soittajat saavat soolonsa.
Perfect Strangers osoittaa selvästi, kuinka vasta yhteissoittoaan hakeva kokoonpano hiukan hapuilee. Lopetukset ovat aika satunnaisia, mutta Stargazerin tulkinta onkin sitten taas jo mojova veto. Myös Purplen Child in Timen mukanaolo yllättää positiivisesti.
Blackmore silminnähden nauttii Black Nightissa yleisönsä laulattamisesta, ja se hänelle totta vie suotakoon. Pakollinen lopetus, Smoke on the Water olisi kaivannut kyllä bändiltä hiukan lisää aggressiota osakseen.
Bonuksena saadaan toiset otot neljästä kappaleesta, ja näissä käykin taas heti hyvin ilmi, kuinka paljon eri asiat vaikuttavat. Kuvakulma, läheltä vaiko kaukaa, kenen näkökulmasta...
Blackmore itse kun ei soita peräkkäin koskaan kahta samanlaista keikkaa. Spotlight Kid hän ei itse enää ole, mutta saammeko hänelle Ronnie Romerosta nyt sen kauan, sukupolven ajan, odotetun aisaparin uusillekin tempauksille? Se jää nähtäväksi, mutta jo seuraavat Rainbow-keikat on kesälle vahvistettu! Suosittelen.
Lisätiedot:
• Deep Purple: California Jam (Ear Music)
• Ritchie Blackmore´s Rainbow: Memories in Rock – Live in Germany (Eagle Vision)
