Masterointi liitetään mielikuvissa alkemiaan, toimintaan, jonka on määrä muuttaa vähempiarvoista materiaa kullaksi.
Siitä nyt ei kuitenkaan ole kyse. Masterointi on se työvaihe, jossa periaatteessa jo valmis äänite puunataan julkaisukuntoon. Yksittäisessä kappaleessa tarkastellaan sen sisäistä taajuusbalanssia ja dynamiikkaa, albumin ollessa kyseessä asetellaan kappaleet haluttuun järjestykseen ja viimeistellään niiden välit sopivan mittaisiksi.
Oma lukunsa on vinyyli, jossa masteroinnin päämääränä on onnistunut kaiverrus. Silloin on huomioitava vielä koko joukko mekaanisen levyn rajoitteita tallennusmediana.
Masteroinnissa huolitellaan myös mahdolliset loppuhäivytykset, ja viimeistään silloin putsataan seuraavan kappaleen alkukin siistiksi. Soittoa ennakoivaa sisäänlaskua ei enää ole tarpeen säästellä, paitsi toisinaan aivan tietoisesti valittuna tehokeinona. Eikä ensimmäistä varsinaista ääntä edeltävälle pohjakohinalle ole useinkaan perusteita. Siivotaan pois.
Näin pääpiirteissään.
Äänittäminen, miksaaminen ja masterointi ovat saman taiteellisen prosessin perättäisiä työvaiheita ja ne täydentävät toisiaan. Äänitysstudion varustaminen masterointiin sopivaksi ei vaadikaan välttämättä valtavaa lisäsatsausta, jos tarkkaamo on alunperin jo rakennettu akustiikaltaan asianmukaiseksi ja kuuntelu on kunnossa. Mutta ovatko eri työvaiheisiin vaadittavat taidot aivan samanlaisia?
Äänityksen aikana materiaalin läpikotaisin jo omaksuneet korvaparit ovat myös kuunnelleet samoja raitoja vielä miksausvaiheessakin yhä uudestaan kerta kerran jälkeen. Mahtavatko yhdet ja samat matkan mittaan kyllästetyt korvat olla enää parhaat mahdolliset arvioimaan lopullista viimeistelyä silloinkaan, kun taidot ja harjaannus kenties muuten riittäisivät?
Lähtökohtaisesti koetan itse tehdä aina kaiken itse. Mutta valmiit miksaukset olen aina lähettänyt ulkopuoliselle masteroijalle ja joskus olen riemastunut siitä, että miksattuna jotenkin odotukset alittanut kappale on kummallisesti saanut hahmoonsa oikeanlaista ryhtiä juuri masteroinnissa. Kerran kysyin miten temppu oikein oli tehty ja kikka oli niin yksinkertainen, että melkein nolotti, kun en itse hoksannut. Ammattilaisella oli konsti tiedossaan ja se oli pätevä konsti.
Kyseinen kappale oli periaatteessa ok mitä hyvänsä erillistä osaa kuunnellessa, eikä säkeistön ja kerronkaan välillä ollut sohjoa tai kitkaa. Mutta verkkainen tempo sekä raskasotteinen soitto raskailla soundeilla kävivät lukuisten säkeistöjen mittaan painostavaksi, vaikka sovituksessa olikin haettu pikkuhiljaa jännitettä nostavaa muotoa. Aika ei riittänyt paketin aukirepimiseen, piti kiiruhtaa kohti julkaisua.
Masteroija tunnisti ilmiön, pudotti kappaleen alussa tasoa uskaliaat 1,5 desibeliä alkuperäisestä ja lisäsi vahvistusta sitten ensimmäisen kerron jälkeen jokaisen uuden osan taitteessa 0,5 desibeliä. Niinpä kappale alkoi hiuskarvan alkuperäistä hiljaisempana ja lopussa se soi aavistuksen alkuperäistä äänekkäämpänä.
Voimakkuuden muutos oli niin loivaa ja jakautui niin pitkälle ajalle, ettei siihen kiinnittänyt kuunnellessa tietoista huomiota. Mutta biisi kantoi paremmin sen ansiosta vaikka sovitus ja soundipuoli olivatkin ennallaan. Siinä hipaistiin taikuutta.
Masterointia käsitellään tässä numerossa laajemminkin, kun haasteteltavana on kokenut masteroija Jaakko Viitalähde, ja testipuolellakin liikutaan liki aihetta.
Kitarani olen myös oppinut kantamaan ammattilaiselle huollettavaksi, koska parempia niistä tulee heidän käsittelyssään kuin omin nokin säätäessä. Ja yleensä opinkin siinä samalla jotain, tai saatan kuulla jonkin mielenkiintoisen tarinan.
Oppia ja tarinoita soitinverstaalta on luvassa myös tämän vuoden Riffeissä kun uusi kolumnistimme, soitinrakentaja/korjaaja Anders Liljeström avaa palstansa jo näin vuoden alkuun.
Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja