Henkilö toteaa ettei ole lainkaan musikaallinen, koska ”mä en ole koskaan osannut laulaa tai soittaa mitään”. Ja luettelee muitakin perusteita: kahden eri korkuisen sävelen erottaminen toisistaan on kuulemma todetusti hieman haparoivaa.
Silti henkilö tunnistaa musiikkikkappaleita, jotka on kuullut aikaisemmin, myös instrumentaalimusiikkia. Kyse ei ole siis sanoitukseen perustuvasta tunnistamisesta vaan musiikista itsestään. Kännykkään valituista soittoäänistäkään ei synny sekaannusta. Yksi vislattu melodia erottuu toisesta vaivatta ja henkilö tietää kuka siellä soittaa.
Onko avaintekijä rytmi, melodia vai harmonia, ei ole ihan yksinkertaisesti selvitettävissä. Puhumattakaan siitä, että tutkittaisiin vaikkapa tunnelman havainto- ja luokittelupsykologiaa.
Jonkinlaista musiikin hahmotuskykyä henkilöllä on, mutta se ei ilmene lauluun tai instrumenttiin kanavoituvana taitona. Kenties spontaania konserttikäyttäytymistä vaivihkaa tarkkailemalla selviäisi jotain, vaikkapa se taputtaako henkilö rytmissä muiden kanssa ja sujuuko se selkäytimellä vai seuraamalla muiden taputtajien liikkeitä.
Kaikki taidot ovat harjaantumisen tulosta. Jonkinlaiset luontaiset taipumukset tarvitaan siemeneksi, mutta kasvuun vaaditaan myös otollinen maaperä, valoa ja sopivasti kosteutta.
Onko henkilön epämusikaalisuudessa lopulta kyse vain siitä, että luontaisia taipumuksia ei ole kriittisellä hetkellä tuettu. Ei ole ollut sopivaa mallia, ohjausta tai soitinta, joka olisi herättänyt kiinnostuksen ja innostanut tutkimusmatkalle musiikin pariin. Jos lapselle ei kukaan laula, lapsi alkaa pitää laulamattomuutta normaalina tilana, ja jos ei koskaan näe ja kuule kenenkään soittavan elävänä esityksenä, musiikin synty jää yhtä hämäräksi kuin purkkimaidon yhteys lehmään.
Oletetaan, että luontaisia taipumuksia on. Sattumoisin myös jokin malli, jota seurata sekä vieläpä soitin, josta saa jonkinlaisen otteen. Mieli vetää tutkimusmatkalle musiikkiin ja se mitä kutsutaan soitto- tai laulutaidoksi alkaa kenties versoa.
Soitto- tai laulutaito ei ole kaksiasentoinen kytkin, joka joko on päällä tai pois päältä. Se ei ole myöskään liukusäädin, jota voi siirtää suoraviivaista rataa kohti maksimaalista täyttymystä.
Soittotaitoa on montaa sorttia. Ensinnäkin sellaista, jossa henkilö pystyy ilmaisemaan omia musiikillisia ajatuksiaan ja tuntojaan soittimella. Ja sellaista, jossa henkilö pystyy eläytymään ja tulkitsemaan jonkun toisen ajatuksia ja tunnelmia. Ne eivät ole toisensa poissulkevia tapoja, mutta ne eivät välttämättä myöskään ilmiinny aina samaan aikaan ja henkilöön. Ja kumpi vain voi tapahtua nuotteihin tukeutuen tai ilman nuotteja, kenties vain jossakin tietyssä musiikkigenressä tai useissa.
Soittotaito muistuttaa enemmänkin elävää organismia, vaikkapa puuta. Tietyssä vaiheessa on helppo tunnistaa, että kyseessä on taimi. Nuoren puun erottaa erottaa taimesta vielä melko vaivattomasti, mutta milloin puu on lopulta valmis puu?
Täysikasvuinen on varmastikin metsänhoidollisesti määritelty laji lajilta jotenkin, mutta puu ei saavuta jotain ja jämähdä sitten siiihen. Se muotoutuu koko elinaikansa, runkon kertyy vuosilustoja, oksia kuivuu ja karisee, uusia syntyy.
Ja missä vaiheessa tahansa jokin ulkoinen tekijä saattaa heikentää kasvua tai tyrehdyttää sen tykkänään.
Musikaalisuus ja laulu- tai soittotaito ovat aina suhteellisia. Siksi sellaiset kysymykset kuin: osaatko laulaa tai soittaa, tai oletko musikaalinen, ovatkin melko harkitsemattomasti muotoiltuja.
Kuinka sellaisiin voisi vastata ilman kokonaisen esseen kirjoittamista?
Itse vastaisin omalta kohdaltani, että kyllä: osaan soittaa jossain määrin ja laulaa jotakin, joten uskoisin olevani musikaalinen. En kuitenkaan osaa soittaa kaikkea haluamaani, eikä laulutaitoni riitä julkiseen esitykseen sen paremmin soundin kuin äänenhallinnankaan osalta. En silti kutsuisi näitä varauksia epämusikaalisuudeksi, vaan pikemminkin kehittymättömyydeksi.
Harjaannusta ja näkemystä vain yhä puuttuu, ehkä aika ei vielä ole kypsä.
Lukuterveisin,
Lauri Paloposki
Päätoimittaja