Nayteikkuna

Sovittu vai sovitettu?

Vanha ja usein toisteltu lause toteaa, että ”Miksaus lähtee sovituksesta”.
No hyvä, selkeätä kuin mikä – miksaus lähtee sovituksesta. Vaan kun tämän näennäisen yksinkertaisen lausuman voi kumminkin heti alkuunsa tulkita kahdella erilaisella tavalla. 

Tarkoitetaanko tässä sitä, että taiten sovitettu kokonaisuus on jo ikäänkuin valmiiksi miksattu, sillä sovituksessa ja äänityksessä on huomioitu luontaiset painoarvot eri soitinten välillä niin voimakkuuden kuin sävyjenkin suhteen? 

Vai tarkoitetaanko tässä sitä, että sovitus on viitekehys, jota tulkitsemalla ryhdytään hakemaan palikoille sopivia sijoja ja soundeja?

Kummassakin tapauksessa kuitenkin myönnetään, että sovitus on määräävä tekijä jatkon kannalta. Kyseessä ei siten voi olla mikään vähäpätöinen juttu, joten muutama sana lisää lienee paikallaan.

Itseäni miellyttää yhä enemmän tuollainen ensimmäisen tulkinnan mukainen toiminta, joka kylläkin on arkihavaintojen perusteella myös yhä harvinaisempaa. Tällaisessa tapauksessa sovittamisen lähestymiskulma muistuttaa klassisen musiikin tai vaikkapa big band -musiikin perinnettä – onhan varsin ymmärrettävää, ettei monikymmenhenkinen kokoonpano voi tuottaa erityisen ehyttä ja palkitsevaa kokonaisuutta, jos soitto perustuu yksilölliseen improvisointiin. Ei vaikka kyseessä olisi hyvinkin tiukasti tradition ohjaama tyylilaji.
Ison orkesterin sovitus on sävellystyön elimellinen osa tai sen jatke, täsmällinen suunnitelma siitä, millä instrumenteilla harmoniset, rytmiset ja melodiset elementit tuodaan esiin ja miten sointivärit ja voimakkuuden painotukset saadaan kohdilleen. Tällainen työskentely tuottaa parhaimmillaan ehyen ja monikerroksisen musiikillisen kudoksen, jossa palapelin palat asettuvat ennalta määrätyille paikoilleen ja täyttävät tehtävänsä kokonaisuuden hyväksi. Kun mainitun big band -kulttuurin puolella palapeliin on tapana varata tilaa improvisoiduille soolo-osuuksille, saa yksilöllinen osaaminen ja luovuus myös sijansa.

Pienyhtyeiden puolella on taas monesti tapana, että jokainen soittaja sovittaa itse itsensä. Tai pikemminkin – sopii muiden kanssa osapuilleen mitä itse kukin aikoo tehdä. Usein tämä tuottaa vallan kelpo jälkeä, kiitos genren asettamien ehtojen sekä muusikoiden taidokkuuden. Kun jokainen on perillä siitä, mitä tällaisessa tapauksessa juuri kyseisellä soittimella tavataan soittaa, syntyy ihan toimiva paketti vaikkei suurta etukäteissuunnitelmaa olisikaan laadittu.
Vertausta käyttäen: kyllä sarjajoukkueista leirille koottu maajoukkuekin pystyy varsin melleviin suorituksiin, kun jokainen pelaaja tietää roolinsa ja osaa lukea peliä. Mutta ei sillä tavalla kuitenkaan samanlaisia kuvioita sommitella, kuin takavuosien punakoneen systemaattisella trimmaamisella.

Ulkoisen sovittamisen varjopuoli on se, että soittajan yksilöllinen luovuus rajoittuu siihen, että hänen tehtävänsä on toteuttaa mahdollisimman hyvin jonkun muun laatiman suunnitelman osa. Tylsää ja virkamiesmäistä.
Itsenäisen sopimisen varjopuoli on se, että kovin harvoin syntyy normipätevää perushyvää nerokkaampia helmiä. Etenkään nykyisin, kun muusikot vierailevat studiossa usein jonomuodostelmassa, jolloin kaikki keskinäinen vuorovaikutus puuttuu ja alkupään soittajilla on karuimmillaan vain tuottajan luonnostelemiin mielikuviin perustuva käsitys siitä mitä kaikkea myöhemmät elementit tulevat kyseiseen teokseen tuomaan.

Näiden kahden tavan ääripäissä ovat siten vastakkain kontrolloitu ja individualistiset ideat jyräävä muottiin soittaminen ja toisessa ääressä yksilön omasta vapaudesta kiinni pitävä ja usein sankaruuteen tähtäävä sooloilu. Kumpikin latistaa pahimmillaan musiikin hengettömäksi, joko nitistämällä luovuuden vääränlaisella tiukkuudella tai sallimalla vapauden nimissä ylenpalttisen rönsyilyn.
Mutta johonkin siihen välille mahtuu myös sitten se harvinainen ilmiö, jossa kaikki voittavat – sopiva kokoonpano, jossa ajatukset tapaavat toisensa ja yksilöllinen luovuus nivoutuu toisen yksilöllistä luovuutta täydentäväksi ja syntyy saumaton kokonaisuus. Sellaiseksi, että se ylittää kirkkaasti normihyvän kriteerit ja lähestyy tai kenties jopa ylittää jalostuneisuudessaan mestarisäveltäjä tai sovittajan käden jälkeä.

Itse menetelmä ei siten ole ratkaiseva vaan lopputulos, johon menetelmällä päästään. Niinpä alun toteamus ”Miksaus lähtee sovituksesta” voidaan ehkä sittenkin tulkita yksiselitteisesti: mitä pitemmälle sopiminen tai sovittaminen on viety, sen helpompaa miksauksen pitäisi olla. Jolleivat palat ole jo aivan kohdillaan, niin niille on ainakin ajateltu sellainen selkeä paikka, että sijoittaminen ei ala umpimähkäisellä etsinnällä.

lukuterveisin,

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

15.03.2007
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy