Tarina alkoi tavallisesta ja monen mielestä vähäpätöisestä seikasta – sähkökitaralle tyypillisestä hurinasta. Yksikelaisten vakio-mikkien soundissa ei itsessään ollut mitään moitittavaa, päinvastoin. Mutta kun alttius häiriöille tärveli nautinnon, jotain oli tehtävä.
Tuunauksen kohteeksi Fenderin American Standard Telecaster sopii mainiosti. Se on perushyvä sähkökitara, jonka autenttisuutta muutokset eivät hetkauta suuntaan tai toiseen, sillä malli ei alkujaankaan edusta puhdasoppista teleismiä.
Runkolankun yläreunassa on ensinnäkin takana lavea viiste loiventamassa kropan ja puutavaran törmäystä. Pleksin allekin on työstetty valmiiksi humbuckerille mallaava iso kolo kuin avoimena kutsuna Keith-modaukselle. Ja kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi, mahdolliselle keskimikillekin on työstetty paikka valmiiksi.
Eivätkä ne säädyttömyydet siihen lopu: tallalevy on L-kirjaimeksi prässätty paksuhko messinkilaatta eikä oikeaoppinen ohut ja resonoiva kuppimalli, jonka helke kruunaisi sen ehdan Tele-soundin. Tallapalatkin on mokomat lainattu Stratocasterista…
Surutta suunnaksi siis Guitarworx Espoon Kaitaalla, jossa kymmenen vuotta kitaroita työkseen huoltanut Jaakko Larres otti potilaan käsittelyyn tutkimalla alkuun nauhojen kunnon.
Näin siinä sitten kävi
Vaihto-osien myötä kitaran akustinen sointi muuttui reilusti räväkämmäksi. Atakki on ryhdikkäämpi, dynamiikkaa löytyy ja koko rekisteri alhaalta ylös soi vahvasti ja ilmeikkäästi. Muutosten seurauksena kitaran puutkin tuntuvat paremmilta kuin ennen.
On hankala arvioida, mikä osuus muutoksessa on Callahamin tallapaketin teräksisellä pohjalaatalla ja minkä verran vaikutti tallapalojen vaihtuminen samalla tyystin erilaiseksi. Sekin hämmentää soppaa, että kielten toisessa päässä satula vaihdettiin Tusqiin, joka vaikuttaa hyvin erilaiselta materiaalilta kuin Fenderin ”synteettiseksi luuksi” nimeämä aines. Eroa pähkäiltiin ennen asennusta kuulostelemalla, millaisen äänen osanen päästää, kun sen pudottaa työtason puupinnalle kymmenen sentin korkeudelta. Siinä missä alkuperäinen sanoi vaimeasti klop, helähti Tusq raikkaalla klangilla kuin minikoon clave. Tuonkin eron täytyy myös kuulua kitaran nykyisessä soinnissa.
Sähköisesti on arvioitava kahta asiaa: soundi itsessään on tärkeä, mutta vielä oleellisempi kysymys on, auttoiko mikrofonien vaihto häiriöiden torjunnassa.
Soundillisesti Fralin tuntuu oivalta valinnalta. Etumikissä on sitä lasista onttoutta ja kuplahtavaa alarekisterin paukahdusta, jotka miellän Telelle ominaisiksi. Yhtä lailla tallamikistä löytyy nasaalia ja nokkavasti esiin puskevaa moukua – tosin ilman sitä preesensalueen naulaa, joka helposti krakeloi etuhampaiden kiilteet vuoksikertakaluston kuosiin. Se perinteinen keskiasento ei alkuun kuulostanut ihan niin mellevältä kuin alkuperäisillä mikeillä, mutta asia korjaantui vahvistimen säätöihin kajoamalla. Treble ja presence himpun eri asentoihin, niin taas mennään.
Häiriöiden torjunnassakin saatiin loistotulos. Ensinnäkin kumpaakin mikrofonia voi nyt käyttää huoletta yksin, mikä ei tullut kuuloonkaan alkuperäisillä mikeillä. Täysin hiljaisia Fralinitkaan eivät ole, mutta häiriöiden taso on niin mitätön ettei se tuota minkäänlaista ongelmaa.
Audio-ohjelman suurpiirteisellä tasomittaroinnilla eroa häiriöiden voimakkuudessa on reilusti toistakymmentä desibeliä Fralinin eduksi. Mittarilukeman ohessa myös häiriöiden luonne vaikuttaa kuitenkin niiden tuhoisuuteen – alkuperäinen takamikrofoni hurisi, kun taas etumikrofoni pirisi ja kumpaakin häiriöitä oli työlästä tai mahdotonta siivota kuulumattomiin. Käyttökelpoinen oli vain kytkimen väliasento.
Fralinin mikrofoneilla tausta on hiljaisemmalla tasolla kauttaaltaan, eikä siitä puske esiin minkäänlaisia taajuuspiikkejä, jotka varastaisivat huomion, kun pitkät sävelet vaimenevat ja hiljaisuuden pitäisi uida tilalle.
Silloin kun vastapuoli latoo kymmenkunta maalia eikä oma joukkue saa aikaiseksi ainuttakaan, ei enää ole niin väliä soiko omissa tarkalleen ottaen yhdeksän vaiko yksitoista kertaa. Tämä ilmentäköön eroa alkuperäisten ja vaihtomikkien välillä.
Alkuperäisessä toteutuksessa kaikki oli periaatteessa kuten pitääkin – kolot vuorattu sähköä johtavalla maalilla ja maadoitukset kunnossa. Silti vakiomikrofonit poimivat niin herkästi häiriöitä, että kriittisten raitojen soitto omalla pajalla kävi päinsä vain suoraan linjaan tai putipuhtaalla vahvistinsoundilla pitämällä molempia mikkejä samaan aikaan päällä.
Hiljentymisen myötä kytkimen perinteisessä keskiasennossa ei ole enää eroa yksittäisiin mikrofoneihin nähden, mutta uusi ”neljäs pykälä” nostaa mikrofonien sarjaankytkennällään hieman enemmän taustaporeilua esiin. Sekään ei haittaa, sillä tässä asennossa myös signaalin voimakkuus kasvaa soolosoittoon sopivalle tasolle, olipa tarpeen sitten tuottaa kaunista puhdasta tai ohjata säröpurkkia tanakasti. Ja edelleen operoidaan niin hiljaisella häiriötasolla, ettei moisesta voinut uneksiakaan alkuperäisvarustelulla.
Uusi kytkin tarjoaa kaikki kolme Telen vakiokytkentää ja lisäksi vielä molemmat mikit sarjassa. Sulavuuden nimissä vakionupin tilalle valittiin soukempi Strato-malli, niin jää sormille enempi tilaa.
Lindy Fralin Split Bladen häiriöttömyys perustuu jo Leo Fenderin Precision-bassossa käyttämään ideaan, jossa mikrofoni koostuu kahdesta erillisestä ja vastasuuntiin käämitystä kelasta. Humbuckerista poiketen kelat eivät ole pituudeltaan koko kielistön poikki ulottuvia, eivätkä fyysisesti rinnakkain. Sen sijaan kelat ovat peräkkäin jonossa ja kumpikin ulottuu vain kolmen kielen alle. Jottei saumakohtaan muodostusi jyrkkää katkosta, kelojen navat on taivutettu toisensa väistäville mutkille.
Uusien mikrofonien antosignaali on reippaasti lujempi kuin alkuperäisten. Niinpä vahvistinta voi myös kääntää hiljaisemmalle, jolloin vahvistimen oma peruskohina jää vähäisemmäksi. Tämäkin parantaa osaltaan tilannetta, eikä aiheuta myöskään uutta pulmaa, koska signaali ei ole liioitellun kuuma eikä aja vahvistimen tuloa särölle tahattomasti.
Todetaan siis pöytäkirjaan, että vastaus molempiin kysymyksiin on myönteinen: soundi vastaa toiveita ja häiriöt saatiin kuriin.
Vaihdetut osat:
Uudet osat oli tilattu aiemmin laaditun hoitosuunnitelman mukaisesti ennakkoon ja työpöydällä odottelivatkin jo Callahamin terästalla, Lindy Fralinin Split Coil -mikit, uudet potikat kytkimen kera, sekä Graptechin Tusq-satula. Visuaalisen ilmeen vuoksi pleksikin pantiin uusiksi.
• satula: Tusq
• kielet: D’Addario NYXL 10–46
• talla: Callaham T Model Am Std + Enhanced Compensated Brass Saddles
• mikkisetti: Lindy Fralin Tele Split Blade Blues Special (humcancelling)
• potikat: CTS A500K Solid Shaft
• tone konkka (cap): Mallory 0.047 uF
• Treble Bleed -kytkentä volumepotikkaan (vastus + konkka)
• kytkin: Oak Grigsby 4-Way Switch, ”Stratocaster” -nuppi
Tuloslaskelma ja tase
Ulkomailta erillisenä rahtina tilattu Callahamin tallapaketti oli kallein yksittäinen osa ja hintaa sille kertyi päälle kahdensadan euron, mikrofonit sekä muut osat hankittiin kotimaasta. Koko remontin hinta töineen päivineen paukautti tauluun päälle 600 euron loppusumman. Siihen taitaa olla viisainta suhtautua kuten keittiöremonttiin – onnistunut sellainen tekee elämästä mukavampaa, mutta kustannuksia ei luultavasti saa koskaan siirrettyä myyntihintaan.
Alkuperäiset osat ovat tallella, joten paluuaskelkin on mahdollinen, jos niin joskus haluaa. Lähtötilanteessa ei myöskään ollut juuri vaihtoehtoja – yksikelaisilla teki mieli soittaa ja koko kitaran vaihto valmiiksi hiljaiseen olisi sekin tullut hintoihinsa. Plussalle jäätiin.
Image
Huollon teki: Guitarworx / Jaakko Larres
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemisen eri puoliin syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jatkuvasti Riffin printtinumeroissa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
