CAP-asetelmassa on kaksi herttakuvioista mikrofonia suhteellisen etäällä toisistaan. Molemmat mikrofonit suunnataan kohti äänilähdettä, ja mikrofonien pääsuuntien välinen kulma on 60–90 astetta. Molempien mikrofonien etäisyys ääni-lähteeseen on sama.
Asetelman lanseerannut Robi de Godzinsky kertoo, kuinka CAP syntyi:
– Kyllästyin siihen, että yksittäisen instrumentin ääni leviää muilla tekniikoilla pitkin stereokantaa. Esimerkiksi koko stereokannan levyinen klarinetti on ajatuksena järjetön, tai jos diskantit kuuluvat kannan toisesta laidasta ja bassot toisesta. CAP:n läheisyys ja suuntaus kumoaa tällaisen lokalisaation.
Parhaimmillaan tuloksena on levollinen, täyteläinen, mutta siltikin kiinteä steroääni, jossa soitin ei täytä koko stereokuvaa.
– Kanavien erotus on X/Y- ja A/B-asetelmilla lähimikityksessä ylidramaattinen. Jos X/Y-mikitetty klarinetti on panoroitu laitoihin, täysi leveys ja liike kuulostaa kornilta. Äänen avaruus katoaa. CAP kasvattaa etäisyyttä äänilähteeseen, koska se katsoo instrumenttia laajemmin kuin muut tekniikat. Esimerkiksi flyygelissä CAP:n toinen mikrofoni on kyllä vasaroiden lähellä, mutta se osoittaa bassopäähän ja päinvastoin. CAP toimii hyvin, kun instrumentin ympärillä on paljon ns. makroakustiikkaa, esimerkiksi kitaralla, fonilla, klarinetilla ja laulusolistilla”, de Godzinsky kuvailee.
– CAP on tarkoitettu pääasiassa yksittäissoittimiin, mutta vain silloin, kun lokalisaatiosta halutaan nimenomaan päästä eroon. Olen kuullut äänitteitä, joissa CAP on laitettu jousikvartetin eteen. Siihen sitä ei pidä käyttää.
Sulava yhteiskäyttö muiden mikrofonitekniikoiden rinnalla on kuitenkin mahdollista.
– Joskus olen laittanut sinfoniaorkesterin keskelle CAP:n ”puiden” lähimikitykseksi. Ksylofonille tai marimballe ei haluta leveää äänikuvaa, koska ne ovat vain yksi orkesterin soitin kuulijasta etäällä. CAP tuo puihin täyteläisyyttä.
Suuntakuvio on valittava aina tilanteen mukaan.
– Pienemmillä instrumenteilla käytän tavallisesti normaali-herttoja rankasti ristissä, jolloin ping-pong-efektin mahdollisuus vähenee. Suuremmilla soittimilla, kuten flyygelillä, leveät hertat toimivat paremmin. Siellä on niin paljon pieniä yksityiskohtia, joita haluaa poimia.
Vain lähimikitykseen
CAP:n stereoäänikuva perustuu enemmän kanavien välisiin aika- ja vaihe-eroihin kuin voimakkuuseroihin. Stereovaikutelma syntyy siitä, että instrumentti ei ole pelkkä piste, vaan se säteilee ääntä eri kohdista, ja eri suuntiin.
Jos instrumentti tai laulusolisti liikkuu laajasti sivusuunnassa, niin stereoäänikuvaan vaikuttavat voimakkuus-, aika- ja vaihe-erot vaihtelevat koko ajan. Robilla on tähän ongelmaan ratkaisu:
– Äänilähteen liikkeestä saattaa syntyä hirveä flangeri. Joskus olen joutunut tiputtamaan toisen mikrofonin kokonaan pois miksauksesta. Panoroin kuitenkin parin kapeammaksi vain pakottavista syistä. Jos solisti tai soittaja heiluu paljon sivusuunnassa, niin käyn kääntämässä CAP-parin pystyasentoon. Harva hyppelee tasajalkaa laulaessaan.
CAP-tekniikkaa tulisi käyttää vain soolosoittimen tai solistin äänittämiseen. Parin hallinta on hankalaa, jos äänilähteitä on samanaikaisesti muissakin suunnissa kuin mikrofoniparin yhteisessä akustisessa pisteessä. Silloin saattaa syntyä ristiriitaisia suuntavihjeitä. Esimerkiksi vasemmalla olevan instrumentin ääni saapuu vasemman puoleiseen mikrofoniin ensin, mutta herttasuuntakuvioiden takia se saattaa olla oikean puoleisessa mikrofonissa voimakkaampi. On vaikea päätellä etukäteen, mihin instrumentti silloin paikallistuu kaiutinkuuntelussa. Aika-erojen perusteella se asettuisi vasemmalle, mutta voimakkuus-erojen perusteella keskelle.
CAP on mielenkiintoinen ja kokeilemisen arvoinen tekniikka, mutta sitä käytettäessä on syytä tarkkailla stereokuvan olemusta jopa poikkeuksellisen huolellisesti. Parhaiten uuden konstin opiskelua tukee jälleen A/B-vertailu – kun rakentaa tutun ja hyväksi havaitun asetelman rinnalle riittävän samanlaisilla (mieluiten tismalleen samanlaisilla) mikrofoneilla uuden ja vasta kokeiluvaihessa olevan asetelman, ja tallentaa kaikki raidat erikseen rauhallista vertailukuuntelua varten, pääsee parhaiten selville siitä mitä eroja eri mikrofoniasetelmat voivat tuottaa.
CAP-pari, leveät hertat, mikrofonikulma -90 astetta.
Ihmisen suuntakuulo toimii niin, että jos äänilähteen paikallistamiseen on tarjolla ristiriitaisia vihjeitä, niin kuulo käyttää ensisijaisesti sellaisia ärsykkeitä, jotka ovat mahdollisimman laajakaistaisia, ja jatkuvat mahdollisimman pitkään yhtäjaksoisina. Tässä nimenomaisessa tapauksessa ääni paikallistetaan aikaeron perusteella, eli siis vasemmalle. Kyseessä on ensiäänivaikutus eli presedenssi-efekti, joka tunnetaan myös nimellä ensimmäisen aaltorintaman laki.
Mitä kapeammaksi CAP-pari panoroidaan stereokannalle, sitä enemmän aika- ja vaihe-erojen summautumisesta johtuva kampasuodin alkaa kuulua. Jos esiintyjä liikkuu, niin kampasuodin kuuluu flangerina. Vaikka CAP miksattaisiinkin stereoon täysleveänä, niin mahdollisessa monokuuntelussa ääni saattaa värittyä.
Kapeilla hertoilla sivussa olevien äänilähteiden aiheuttamat voimakkuuserot ovat suuria.
Ne tutut perusasetelmat…
Hajautetussa A/B-parissa on kaksi mikrofonia vähintään noin 30 cm päässä toisistaan. Mikrofonien suuntakuvio voi periaatteessa olla mikä tahansa, tavallisimmin se on hertta tai pallo. A/B-stereon suunta- ja tilavaikutelma perustuu kanavien välisiin voimakkuus-, aika- ja vaihe-eroihin.
X/Y ja M/S ovat yhden pisteen koinsidenssitekniikoita. Niissä on kaksi suuntaavaa mikrofonia mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta kanavien väliset aika- ja vaihe-erot jäisivät mahdollisimman pieniksi. Koinsidenssistereo perustuu kanavien välisiin voimakkuuseroihin. Aika- ja vaihe-eroja syntyy vasta kaiutinkuuntelussa.
A/B:n ja koinsidenssitekniikoiden välimaastoon sijoittuvat ns. lähes ko-insidenssit mikrofoniasetelmat, joissa kahden suuntaavan mikrofonin välimatka on pieni, esim. 5–17 cm. Näitä pareja kutsutaan myös anatomisiksi pareiksi, koska ne mukailevat korvien välistä etäisyyttä.
Piirrokset: Mari Valotie, Robin kuva: Tommi Posa
Lisää tietoa mikrofoniasetelmista löydät mm. Riffiä julkaisevan Idemco on:n kustantamista kirjoista "Luova studiotyö" (3.s painos, painovuosi 2006, kirjoittanut Silja Suntola), "Äänityön kivijalka" (2. painos, painovuosi 2013, kirjoittanut Jukka Laaksonen) , sekä tämän artikkelin kirjoittaneen Eero Aron laatimasta, erityisesti monikanavaisuuten keskittyvästä teoksesta "Tilaääni".
Lisää Robi de Godzinskyn äänitysvinkkejä löydät haastattelusta, jossa hän pohtii yhdessä Jyri Riikosen kanssa aihetta, "Onko äänittäminen taidetta vai tiedettä?"
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2013. Vastaavia, eri tavoin musiikin tekemiseen uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
