Ennen syntetisaattorikautta monet sähköinstrumentit, kuten Hammond-urut ja Rhodes-sähköpiano olivat sähkömekaanisia. Samaan kategoriaan kuuluu myös analogiseen ääninauhuriin perustuva Mellotron, jonka tarina alkaa Kaliforniasta.
Kalifornialainen Harry Chamberlin rakensi vuonna 1946 ääninauhoja soittavan kosketinsoittimen. Hänelle työskennellyt Bill Fransen vei USA:sta Englantiin kaksi tällaista Chamberlin-instrumenttia vuonna 1962 tarkoituksenaan etsiä soittimelle sen teollisesta valmistamisesta kiinnostunut taho.
Fransenin tie vei Birminghamiin, jossa Bradmatic-niminen hienomekaaniikkaan erikoistunut tehdas valmisti mm. Spitfire-hävittäjien osia. Fransen tiedusteli tehtaalta, pystyisivätkö he parantamaan soittimen toimintaa, jotta sen sarjavalmistus olisi mahdollista.
Bradmaticin Les, Frank ja Norman Bradley innostuivat laitteesta kovasti ja halusivat ruveta valmistamaan sitä. Rahoittajia etsittiin lehti-ilmoituksilla. Kapellimestari Eric Robinson kiinnostui. Hän järjesti tarvittavan studion ja muusikot. Myös taikuri ja televisiojulkkis David Nixon ryhtyi rahoittajaksi. Perustettiin Mellotronics-yhtiö.
Mk 1
Ensimmäisen nauhasarjan äänittäminen kesti kolme kuukautta. Äänten ja rytmien piti olla erillisiä, keskenään synkassa ja saman kestoisia. Jokaisen sävelen vireen ja soinnin oli säilyttävä samana kahdeksan sekunnin ajan.
Koskettimiston alaraja määräytyi viulun alimman kielen, G:n mukaan. Tämä taas vaikutti sellon äänityksiin, koska sen alin kieli on C. Sellisti Reginald Kirby kieltäytyi virittämästä selloaan väärin, joten alimmat selloäänet jouduttiin soittamaan kontrabassolla.
Mellotron Mk1 valmistui 1963 ja paranneltu Mk2 1964. Soittimessa oli kaksi vierekkäistä 35 koskettimen koskettimistoa. Vasemmalla olivat rytmit ja fillit ja oikealla instrumenttien äänet.
Bradmaticin testaajana työskenteli puolentoista vuoden ajan Moody Bluesin Mike Pinder. Hän teki Mellotroniin paljon parannusehdotuksia. Kaiuttimet ja kaiutinvahvistimet poistettiin ja esivahvistimet tehtiin transistoreilla. Siirryttiin tasavirtamoottoriin, jonka nopeutta voitiin säätää.
Huijaus paljastuu
Sitten englantilaisille valkeni, että Bill Fransen ei ollutkaan Chamberlinin suunnittelija, vaikka oli antanut niin ymmärtää. Ne kaksi laitetta, jotka hän oli tuonut Amerikasta, kuuluivat Harry Chamberlinille, joka oli patentoinut soittimen USA:ssa jo 1949. Fransen oli pelkkä myyntimies. Riidan päätteeksi Bradleyt kutsuivat Harry Chamberlinin Englantiin ja maksoivat hänelle 30 000 puntaa. Molemmat yhtiöt jatkoivat toimintaansa entiseen tapaan. Fransen ei kuitenkaan saanut potkuja, vaan hän sai jäädä Mellotronicsiin. Melkoinen todistus miehen supliikkitaidoista.
Kauppa alkaa käydä
Mellotronics markkinoi instrumenttia eräänlaisena kodin viihdekeskuksena. Sitä kaupiteltiin yhteisöille ja klubeille, mutta keikkamuusikoita ei nähty asiakkaina. Mellotron oli kallis, tuhat puntaa. Hyvä piano maksoi tuohon aikaan 300 puntaa ja brittiläinen asuintalo 2000–3000. Mellotronin omistajien joukkoon kuuluivat mm. näyttelijä Peter Sellers, Jordanian kuningas Hussein, skientologi L. Ron Hubbard ja prinsessa Margaret.
Mellotronin käyttäjältä ei edellytetty soittotaitoa, sillä rytmitkin olivat koneessa valmiina. Jo kahdella sormella soittelu oli vaikuttavaa.
Kuten aina automatiikan astuessa kuvaan, soittimen pelättiin uhkaavan muusikoiden työllisyyttä. Mike Pinder esitteli Mellotronia vuonna 1967 Musicians Unionillle. Liitto totesi, että Mellotron ei vähennä muusikoiden työtilaisuuksia sen enempää kuin Hammond-urutkaan. Sitä paitsi Mellotronin nauhoilla soittaneet muusikot olivat saaneet asianmukaisen palkkion.
Toiminta laajenee
Vuonna 1968 valmistui M300, jossa oli yksi 52 koskettimen koskettimisto. Onneton suunnitteluvirhe salli koskettimien painamisen nauhapankkien kelauksen aikana. Nauhat tuhoutuivat spagetiksi koneen sisälle useammassakin konsertissa.
Bradmatics muutti nimensä Streetly Electronicsiksi. Vuonna 1971 solmittiin myyntisopimus New Jerseyssä USA:ssa sijainneen Dallas Music Industries -yhtiön kanssa.
Rock-yhtyeet löysivät Mellotronin ja satakiloista M300:aa raahattiin keikoille. Mellotron toi lavalle suuren orkesterin soundin. Jousisoundeja voitiin soittaa suurilla voimakkuuksilla ilman kierron pelkoa, koska ääni ei ollut peräisin akustisista viuluista.
Streetlyssä tajuttiin vihdoin, että rockmuusikot olivat tärkeä asiakasryhmä. Tehtiin pienempi M400, josta tulikin kaikkein suosituin Mellotron. Sitä valmistettiin 2000 kappaletta, osittain EMI ja Novatron-nimisinä. Siinä oli yksi koskettimisto ja vaihdettava nauhakasetti. Tosin myös M400 painoi melkoisesti, 55 kiloa.
Huippuvuosina 1973–75 Streetlyn tuotanto ei pystynyt vastaamaan kysyntään. Harmejakin oli – osa Amerikkaan viedyistä instrumenteista vikaantui kuljetuksessa. Dallas Musicin myynti-päällikkö Bill Eberline vaati parempaa laatua, mutta jostain syystä Englannissa ei reagoitu tähän.
USA:n markkinat vetivät kuitenkin hyvin, ja lisälaajentumisen toivossa Mellotronics möi instrumentin kaikki oikeudet Dallas Music Instrumentsille. Streetly kehitti instrumenttia edelleen ja julkaisi Mk V:n.
Samoihin aikoihin markkinoille tuli uudenlaisia kilpailijoita, jousikoneita ja polyfonisia syntetisaattoreita, jotka pystyivät massiivisiin soundeihin. Musiikki ja musiikkiteollisuus kuitenkin muuttui, ja soundit vaihtuivat yksinkertaisemmiksi ja selkeämmiksi.
Romahdus
Dallas Music Instruments -konserni velkaantui muilla toimialoillaan Amerikassa, ja meni konkurssiin vuonna 1977. Tämän seurauksena myös englantilainen Mellotronics meni nurin. Mk V:ttä ehdittiin myydä vain 30 kappaletta.
Bill Eberline osti Mellotron-tuotemerkin, masternauhat ja nauhanleikkauslaitteet. Hänen Sound Sales -yhtiönsä alkoi valmistaa Mellotronia USA:ssa.
Streetly Electronicsin talous sen sijaan oli täysin kunnossa. Koska Mellotron-tuotemerkki oli menetetty, tuotantoa jatkettiin Novatron-nimellä.
Vienti ei kuitenkaan kannattanut. Sound Sales saattoi nimittäin varsin hyvin ostaa Novatronin 3500 dollarilla ja myydä sen edelleen Mellotron-nimisenä USA:ssa 4500 dollarin hintaan. Streetly joutui lopettamaan toimintansa vuonna 1986.
Uusia alkuja
David Kean osti vuonna 1991 Mellotronin varaosat, ääninauhat ja Mellotron-tuotemerkin. Hän perusti ruotsalaisen Markus Reschin kanssa Kanadassa Mellotron Archives -yhtiön, joka julkaisi mallit Mk VI ja Mk VII.
Les Bradleyn poika John Bradley puolestaan perusti Martin Smithin kanssa Streetly Electronicsin uudelleen 2000-luvun alussa. Ensin he korjasivat vanhoja Mellotroneja, mutta vuonna 2007 julkaistiin M4000, jonka kaksikoskettimistoinen versio on puolestaan M5000.
Mellotronin nauhat on julkaistu myös sämpleinä. Markkinoilla on myös kaksi digitaalista instrumenttia, Markus Reschin M4000D ja saksalainen Memotron.
Sähkömekaaninen sampleri
Mellotron on polyfoninen, sähkömekaaninen sampleri, joka soittaa magneettinauhoille äänitettyjä ääniä. Laite koostuu periaatteessa kymmenistä analogisista ääninauhureista, joilla on yhteinen vetoakseli.
Yleinen väärinkäsitys on, että Mellotronin nauhat ovat lenkkejä, looppeja. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan jokaisen koskettimen alla on 1,5 metrin pituinen ääninauhan pätkä, jonka kesto on kahdeksan sekuntia. Kaikki äänet alkavat instrumentille ominaisella atakilla, sillä nauha palautuu aina soiton jälkeen alkuun. Rakenteesta johtuen Mellotronilla ei voi soittaa pitkiä sointumattoja. Ongelmaa voi kiertää koskettimia vuorotellen vapauttelemalla.
Nauhaleveys on 3/8 tuumaa eli 0,95 cm. Se leikattiin puolen tuuman nauhasta tarkoitukseen tehdyllä leikkurilla.
Instrumenttinauhat kopioitiin erityisellä ”Mothertron”-nauhurilla. Jo Chamberlinien nauhaleveys oli 3/8 tuumaa, sillä näin saatiin mahdollisimman suuri raitaleveys. Epästandardi leveys vaikeutti myös piraattinauhojen tekemistä.
Lähtötilanteessa nauhat ovat soittimen etuosassa edestakaisin W-kirjaimen muotoon pujotettuina. Jokaisen koskettimen alla on painotela. Kosketin painetaan kokonaan pohjaan, jolloin tela puristaa nauhan vetoakselia vasten ja nauha liikkuu.
Huopa painaa nauhan äänipäätä vasten. Äänipään ohi kuljettuaan nauha laskostuu omaan lokeroonsa. Kun kosketin päästetään ylös, nauha irtoaa äänipäästä, jotta takaisinveto ei kuulu, ja jousi vetää nauhan takaisin. Palautuminen kestää sitä kauemmin, mitä pitempään ääntä soitettiin.
Nauhanopeuden on pysyttävä samana siitä riippumatta, soiko vain yksi ääni, vai monisävelinen sointu. Akseliin kohdistuva kuorma vaihtelee kuitenkin soiton mukaan ja siksikin tarvitaan raskaahko vauhtipyörä nopeutta tasaamaan. Jotkut soittajat jättivät kannen auki, sillä vauhtipyörää jarruttamalla syntyi portaaton pitch. Soittimen nauhanopeus ja äänen vire tosin riippuvat myös lämpötilasta.
Jokaisella nauhalla on kolme rinnakkaista monoraitaa, joille on tallennettu oma äänensä, esimerkiksi viulu, sello ja huilu. Raitavalintanuppi siirtää äänipäitä halutun raidan kohdalle. Kaksi ääntä voi soida yhtä aikaa, jolloin saadaan esimerkiksi sellon ja huilun sekoitus.
Mellotronin melankolinen ja dramaattinen soundi perustuu siihen, että soinnun eri äänissä voi soida samanaikaisesti esimerkiksi kuusi tai seitsemän viulua, huilua tai vaikkapa mies- ja poikakuoroa. Huojunnan takia syntyy satunnaisesti vaihtelevia choruksia, eivätkä kaikki äänitetyt samplet olleet alun perinkään tarkasti vireessä.
Suurten mallien (Mk1–M300) nauhat olivat keloilla, joilla on kuudet äänet peräkkäin ns. äänipankeissa. Jokaista kosketinta vastasi siis 18 ääntä, kolme raitaa × kuusi pankkia. M400:n äänisarjat ovat nauhakaseteissa.
Kosketinta (1) painettaessa painaa jousitettuun lippaan kiinnitetty huopa (2) nauhan kiinni äänipäähän (6) samalla, kun toiseen säädettävään jousilippaan akseloitu tela (3) painaa nauhan kiinni vetoakseliin (5). Soitettu nauha laskostuu omaan lokeroonsa (4), josta se kelautuu takaisin alkuun jousen (7) vetämänä.
Sijoiltaan nostetun koskettimiston alapuoli: kosketinta painettaessa akseloitu tela painaa nauhan kiinni vetoakseliin, ja samalla jousilipan päässä oleva huopa puolestaan painaa nauhan kiinni äänipäähän soiton ajaksi.
Kun koskettimiston nostaa pois, näkymä on tällainen.
Nauhakasettia suojaavan alumiinilevyn alta paljastuu seuraava arkeologinen kerros.
Nauhojen toinen pää on kiinnitetty vasemmalla näkyvien ruuvien ja prikkojen alle. Jokaisella nauhalla on oma, metallilevyin rajattu lokeronsa, johon nauha pääsee soiton aikana vapasti laskostumaan ja josta se vedetään taas esiin, kun kosketin vapautetaan.
Äänipäät on lomiteltu kahteen riviin ja niiden alustana palveleva kelkka siirtyy sivusuunnassa aina sen mukaan mitä nauhalle tallennettua raitaa halutaan milloinkin soittaa.
Kun soitto ei soi, jouset pitävät nauhat piukalla ala-asemassa
Ja kun soitto soi, jouset antavat sen verran periksi, että vetoakseli jaksaa kiskoa nauhoja kohti määränpäätään.
Matti Kari ja studiokoira Maisa kuvauksen kohteen, M400-Mellotronin vierellä – soittimen, jonka ”kaikki haluaa heti levylle, kun vaan näkee sen”.
•••••
Esa Kotilainen ja Mellotron
Kotilaisen Mellotron M400 on edelleen soittokunnossa. Vain yhden irronneen palautusjousen kiinnityksen jälkeen päästään asiaan:
– Laitetaanpa kasaan tää. Nauhakasetti paikalleen. Maajohto pitää kiinnittää oikeaan kohtaan, muuten hurisee. Nauhojen pitää asettua tarkasti noihin uriin. Sitten nauhalokeroiden alumiinikansi kiinni. Kytketääs piuhoja, niin saadaan ääni kuuluville. Täällä pitäis olla pedaali jossain…
– Tätä mekaanista Mellotronia soitin viimeksi Hectorin kiertueella 2007. Se oli vähän hankalaa, kun näyttämösavut jumittivat nauhat. Kurkistelin koko ajan, mikä nauha jäi jumiin ja nyin niitä alas sopivissa väleissä. Digitaalinen Memotron on lavalla paljon luotettavampi.
Esa Kotilainen kuvattuna Wigwamin 50-vuotisjuhlakonsertissa Kulttuuritalolla. Tällä kertaa kalustossa mukana se keikoilla ongelmattomampi digitaalinen vaihtoehto, Memotron. Kuva: Tommi Saarela
– Kiertuerekassa kamat yleensä jäätyivät. Mellotron oli aina epävireessä. En osannut vielä käyttää sitä, enkä tiennyt, miten sen saa vireeseen, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jännite vaihtelee, kun on isoja valoja tai välillä ei ole valoja ollenkaan. Jokaisen biisin alussa pitää katsoa viritys, että minne päin se nyt menee. Jos Mellotron tulee mukaan kesken biisin, on arvoitus, mikä korkeus sieltä kajahtaa. Piirsin viritysnuppiin kynällä merkit: kylmänä sen pitää olla tuossa, myöhemmin se asettuu tähän.
– Tämä kappale tuotiin Suomeen 1974. Hector halusi Lapsuuden Loppu-kiertueelle nimenomaan Mellotronin. Hectorin levy-yhtiö PSO (Pohjoismainen Sähkö OY) tilasi yhden ja tämä toinen tuli Musiikki-Fazerille. En pystynyt mitenkään ostamaan tätä vielä silloin itselleni, hinta oli 15 000 markkaa. Se oli auton hinta. Tämä löytyi sitten myöhemmin Takomo-studion B-varastosta. Oli kuulemma rikki. Hinnaksi sovittiin 3 000 tai 3 500 markkaa. Mutta ei se rikki ollut – huovat ja kumirullat piti vaan säätää.
– Minäkin esittelin aikoinaan Muusikkojen Liitolle Mellotronia ja muita keyboardeja. Sanoin että tulee aika, jolloin Arto Noraksen sellon äänellä voi soittaa humppaa ja pierulla voi soittaa Säkkijärven polkkaa. Sille nyt ei vaan mahda mitään. (EA: Mellotroniin oli muuten saatavana pieruäänet.)
– Ostin joskus 90-luvulla Dannyn Mellotronin, kun tuli mieleen, että siitä voisi saada varaosia. Dannyn teettämillä nauhoilla on Danny-Shown spiikkejä, Harrikan ääniä ja lentokoneen ylilentoja. Lipsasen härveliä oli kohdeltu tosi huonosti. Roudarit vihasivat painavaa laatikkoa. Pohjalevy oli uusittu. Kaikki nauhat oli poikki. Tärkeä puurima, joka estää nauhoja tarttumasta akseliin, oli heitetty pois. Yksi kitaranvalmistaja teki minulle kolme uutta rimaa hyvästä puusta. Sen profiili on sellanen kaareva. Sen koneen elektroniikka on nyt laitettu täysin kuntoon.”
•••••
Mellotronin käyttäjiä
Barclay James Harvest, Beatles, Black Sabbath, David Bowie, Curved Air, Earth And Fire, Ekseption, Focus, Genesis, Gentle Giant, Steve Hackett, Jethro Tull, Elton John, King Crimson, Led Zeppelin, Manfred Mann’s Earth Band, Moody Blues, Move, Pink Floyd, Renaissance, Rolling Stones, Strawbs, Tangerine Dream, Thin Lizzy, Isao Tomita, Traffic, Uriah Heep, Yes. Rick Wakemanilla oli useita Mellotroneja, mutta lopulta hän vihoissaan kasasi ne kaikki läheiselle pellolle ja poltti.
Uusiokäyttäjiä:
Foo Fighters, Smashing Pumpkins, Red Hot Chili Peppers, Oasis, Manic Street Preachers, Paul Weller, Razorlight
Suomessa:
M400-Mellotroneja on Suomessa muutamia, Nurkostam-yhtyeellä, Matti Karilla ja Esa Kotilaisella. Viima-yhtyeellä ja Ambience Studiolla on Mk VI.
Tunnistettavimpia Mellotron-kappaleita:
• The Beatles: Strawberry fields forever, huiluintro
• Genesis: Watcher of the Skies
• Moody Blues: Nights in White Satin
• David Bowie: Space Oddity
•••••
Artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
