Moonage Daydream – kohteensa näköinen dokumentti

Image

Kuvittele dokumentti pop-ikoni David Bowiesta, jossa ei ole Luo Reedin, Iggy Popin, Mick Ronsonin, Tony Viscontin tai Brian Enon haastatteluja? Edes Mick Jagger, Bono tai Elton John ei pääse suitsuttamaan Bowien nerokkuutta tai hyvyyttä ystävänä. Itse asiassa ääneen ei ole päästetty yhtään kollegaa. Yhdysvaltalaisen Brett Morgenin yli kaksi tuntinen eepos on värikäs kuin psykedeelinen musiikkivideo, runollinen sinfonia, jota arkistoista kaivetut Bowien haastattelupätkät musikaalisesti rytmittävät. Äänessä on vain ja ainoastaan artisti David Bowie itse, ja niin on hyvä.

 

Heti alussa tehdään selväksi pelin henki. Viittaukset Nietzscheen ja Bowien ontologiset pohdiskelut kiskaisevat katsojan heti syvään päähän. Ensimmäisessä näyttämössä ollaan avaruudessa, jossa kuuluu Bowien musiikki. Ollaan viimeiseksi jääneen Blackstar-albumin apokalyptisissa tunnelmissa. Juhlavaa. Sitten alkaa ilotulitus. Morgen vyöryttää viittauksia elokuva- ja populaaritaiteiseen lyhyin väläyksin. Georges Mélièsin Le voyage dans la lune, Stanley Kubrickin Avaruusseikkailu 2001, Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti ja kymmenet muut kuvastot sekoittuvat kollaasiksi Morgenin hämmentäessä keitostaan. Samalla voi hämmentyä monen perinteisempää dokumenttia odottaneen katsojan mieli. 

Mutta Morgenilla on idea ja hän tietää mitä tekee. Eikä hän myöskään harhaudu tekemään pelkästään omaa taideteostaan, fokus tarkentuu aina Bowien ajatuksiin. Ei niinkään tekoihin tai yksittäisiin uraliikkuihin. Liikutaan koko ajan metatasolla, jossa suuntaa ohjaa Bowien taiteellinen visionäärisyys. Bändien vaihtelut käsitellään arkistohaastatteluiden myötä osana Bowien taiteellisten äkkikäännösten toistumista sykleittäin. Tietenkin haastatteluissa toistuu myös Bowien kameleonttimaisuus ja roolileikittely. Kuka hän oikein on? on ilmassa leijuva kysymys. Missään välissä ei takerruta puhumaan artistia ympäröivistä ihmisistä, eikä nimiä edes mainita. Elokuvan myötä on turha etsiä syitä välirikkoon Ronsonin kanssa tai mitä Bowie teki studiotöiden lomassa Reedin ja Popin kanssa. Tuottajanero Nile Rodgersin tekosista ei ole mainintaakaan. Enosta Bowie puhuu yhdessä haastattelussa taiteensa uudistajana, kuinka hän halusi löytää mahdollisimman erilaisen tuottajan uuden soundin löytämiseksi. No, tässä ei ole mitään uutta. Berliini-vuodet käydään läpi ja kiinnostavinta siinä on Bowien kuvataiteilijuus, joka puhkeaa kukkaan juuri Länsi-Berliinissä. 

Tärkein anti elokuvassa onkin pääsy Bowien maailmaan, hänen päänsä sisälle – ja se on kaiken väärti. Kun äänessä ei ole muita, alkaa väkisinkin hahmottua Bowien oma näkemys tekemisistään. Siinä itsekriittisyys ja uusiutumisen tarve – tai käänteisesti sanottuna pelko jämähtämisestä keskinkertaiseen – nousevat keskiöön. Enemmän kuin mitään Bowie tuntuu pelkäävän keskiluokkaiseen (mikä oli hänen perheensä tausta) tylsyyteen putoamista, tai sitä, että hän alkaisi miellyttämään vain massoja. Toisaalta paradoksi on siinä, että sellainen Bowiesta tuli Let’s Dance -hittilevyn myötä vuonna 1983. Sitä seuranneesta krapulastaan puhuu keski-ikäinen taiteilija, kun jäljelle jäi vain tyhjiö. 

Kuitenkin käy hyvin selväksi, että tuonkin ajan väläykset stadioneilta osoittavat hyvin, että silloinkin Bowie pystyi säilyttämään taiteellisen korkeatasoisuuden. On oikeastaan hämmästyttävää, että missään vaiheessa näiden arkistomateriaalien – joita on todella paljon ja värikkäästi – ei tule myötähäpeän aaltoja. Bowie puhuu fiksusti ja esiintyy tyylikkäästi. Musiikki on säilyttänyt tenhonsa, vaikka onkin ollut kiinni ajassa ilmestyessään. Kuinka moni artisti yltäisi samaan? Yksi näistä monista ennennäkemättömistä filmimateriaaleista on livepätkä vuodelta 1973, kun Bowie laulaa The Jean Genien välissä The Beatlesin Love Me Do:ta yleisö mukanaan (kitarassa Jeff Beck!). Kiinnostavinta materiaalia sittenkin lienee lukemattomat taulut ja maalaukset, joita Bowie on ensi kertaa antanut käyttöön. Morgenilla on ollut mistä ammentaa ja se tekee elokuvasta varsinaisen visuaalisen sinfonian.

Jos elokuvaa jostain voi kritisoida, se on tietty rytmittämisen puute. Mikrotasolla svengiä on ja elokuva rullaa todella hyvin. Voisin katsoa kaksituntisen milloin vain uusiksi. Kronologia on kuitenkin pirstaloitu täysin, jonka vuoksi aikahyppyjä tehdään läpi elokuvan. Se on hyvä ratkaisu, mutta olisin kaivannut jotain jaksottamista aihealueiden tai edes summittaisen kronologian (tai jonkin muun ratkaisun) avulla niin, että olisi voinut välillä hengähtää ja ymmärtää tämän asian tulleen käsitellyksi ja sitten siirtyä seuraavaan. Nyt kaikkeen palataan koko ajan ja teos liikkuu psykedelian lainalaisuuksia noudattaen. 

Toki lopussa ollaan lähellä kuolemaa ja Bowien ajatukset alkavat muodostaa loppufraasia. Siinä käy selväksi taiteilijan itsen löytäminen, myös jonkinlaisen sielunrauhan löytäminen. Tämä tapahtuu viimeistään avioitumisen myötä. Iman Abdulmajid nouseekin esille naisena, jonka myötä kaikki muuttui. Pariskunta oli naimisissa loppuun asti ja Iman saakin ansaitusti hetkensä eepoksessa. Avioliiton myötä Bowien keikkailu väheni ja hän keskittyi elämässään vain perheeseen ja taiteeseen. Haastatteluista huokuu valtava positiivisuus, jota hän kanavoi taiteeseensa. Jos ennen kynttilä paloi molemmista päistä kuin huomista ei olisi, näkee Bowie ikääntyisen myötä jokaisen minuutin tärkeyden. ”I hate to waste days”, hän sanoo ja elää opetustensa mukaisesti. Jokainen levy haastaa niin kuulijan kuin taiteilijan. Aikaa ei tuhlata muiden miellyttämiseen. Bowie sanoo myös viisaasti, että tärkeää ei ole se, mitä on suunnitellut tekevänsä vaan se, mitä on tehnyt. 

Elokuva ei varsinaisesti mene tunteisiin, mutta se totta vie pistää katsojansa ajattelemaan. 

Lopussa viimeistäänkin syntyy yhteisymmärrys katsojan kanssa. Morgen onnistuu piirtämään Bowien näköisen elokuvan, joka silti on vahvasti myös Morgenin taideteos. Ohjaaja itse on myös leikannut ja tuottanut elokuvan, eli jokainen ratkaisu on varmasti hänen näkemyksensä mukainen. Ehkä jotain olisi kannattanut delegoida. Morgen nimittäin sai elokuvaa tehdessään sydänkohtauksen ja oli viikon koomassa, tosin elintavatkin olivat kuulemma aiheuttamassa läheltäpiti-tilannetta. 

Morgenin aiempiin töihin kuuluu dokumentti Kurt Cobainista, mainio Montage of Heck. Jos tahti on näin vakuuttavaa, olisi hienoa jos ohjaaja tarttuisi edelleen tämmöisiin ikonisiin hahmoihin. Morgenilla on taito saada irti kaikkein eniten märehdityistäkin legendoista uusi ja kiinnostava näkökulma. Mites olisi seuraavaksi kohteeksi vaikka Jimi Hendrix tai Freddie Mercury?

 

Moonage Daydream

Yhdysvallat, 2022
Dokumenttielokuva, kesto 2 h 15 min
Ohjaus: Brett Morgen

•••

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että elokuva on nähtävillä Suomessa enää Kino Engelin muutamassa näytöksessä, mutta sen voi katsoa Apple-TV:ssä. Lisäksi se on tulossa joulukuussa esimerkiksi Blockbuster-verkkopalveluun, ja epäilemättä myöhemmin muihinkin striimauspalveluihin.