Nayteikkuna

Olen suomalainen – sinivalkoisen äänen tarina

Tämä ei ole musiikkielokuva. Tämä on elokuva alkoholismista ja parisuhteesta, joka kestää sen aiheuttamat kirot, kaiken. Päähenkilönä on sinivalkoinen ääni, Suomen kansan rakastama Kari Tapio eli Kari ”Klabbi” Jalkanen.

 

Viihdejättiläisistä tehdyt elokuvat ovat valitettavan usein jäykkiä ja puisevia näköispatsaita, joissa ristiriitainen taiteilijapersoona on mahdutettu julkisuuden luomaan muottiin. Kohteena oleva monisyinen ihminen siellä takana jätetään maineensa vangiksi, kun yksi elämä pitää puristaa parin tunnin viihdepalaksi. 

Kari Jalkasen elämä on ohjaaja Aleksi Mäkelän käsittelyssä melkoinen sankaritarina, jossa epäonnistumista seuraa katarttinen täyttymys. Tällaiset suuret tarinathan Pahat Pojat, Häjyt, Vares-elokuvistaan tunnettu menestysohjaaja Mäkelä tunnetusti osaa. 

 

Kari Tapion elämäntarina on myös kaikkien tuntema, jo moneen otteeseen lehdissä kerrottu ja pureksittu. Kysymys onkin oikeastaan vain painotuksista ja siitä, mitä jätetään pois. Elokuva ei valitettavasti tarjoa yllätyksiä eikä ole valinnoissaan kovin rohkea, ellei sellaiseksi voida lukea Jalkasen pahaksi äityneen alkoholismin kuvailua, mikä oli valitettavan ilmeinen fokusointi. 

Sitähän laulajakuningas ei koskaan uransa huipullakaan mitenkään piilotellut, vaan kertoi avoimesti taistelustaan kuningas alkoholin kanssa. 

No, sitä kiirastulta on elokuva pullollaan siinä määrin, että musiikki jää taka-alalle. Toisaalta onhan se dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin tylsähkön kiertue-elämän kuvaaminen.

 

Silti sanoisin, että Mäkelä on työssään onnistunutkin. Hän on saanut elokuvaan jotain olennaista siitä kokokansan Klabbista, huumorintajuisesta persoonasta, jonka maine vain kasvoi jokaisen horjahduksen jälkeen. Lopulta hän saavuttikin semmoisen kansansuosion, johon todella harvat ovat nousseet. 

Elokuva tuo myös esiin Jalkasen mustasukkaisuuden ja taipumuksen vaipua apatiaan pettymysten alle. Siitä suosta hänet kaivaa kohtaus toisensa jälkeen vaimo Pia Viheriävaara. Jotain yllättävyyttä tarinaan olisi voitu saada esimerkiksi sillä, että Jalkasen avioton lapsi olisi sisäänkirjoitettu sivujuonteeksi – vähemmän tunnettu tarina. 

Tai sillä, että musiikkihommista olisi näytetty muutakin kuin välähdyksiä keikoilta ja huuruisia remellyksiä baarista. Yhtäkään soittajakaveria ei elokuvassa nosteta merkitykselliseksi. On vain perhe, urahaaveet ja viina.

 

Elokuvan tärkeimmät hetket ovat 1970-luvulla, kun b-sarjaan juuttuneesta countrylaulajasta leivottiin levylaulaja ja ensimmäiset merkit suosiosta näkyivät. Varsinkin tässä vaiheessa Pia-vaimo on merkittävässä osassa. Näyttelijätyöskentely on luontevaa ja energistä. 

Vaimoa esittää Tiina Lymi (myös elokuvan dramaturgi), joka tahtonaisen roolissaan on erittäin uskottava. 

Matti Ristinen Klabbina on loistava ja hämmästyttävän näköinen. Hänen olemuksessaan on juuri sitä oikeaa rehellistä renttumiestä, mitä rooli vaatiikin. 

Loistava Matti Ristinen on kuin ilmetty Kari Tapio. Sivuosissa loistavat Heikki Silvennoinen levymoguli Orvonmaana ja Joanna Haartti sanoittaja Chrisse Johanssonina. 

 

Pieni elokuvallinen notkahdus tosin koetaan siinä vaiheessa, kun tarinan kannalta turhahkon nuoruusvaiheen kuvailun jälkeen sinänsä loistava parikymppinen näyttelijäpari Tatu Sinisalo sekä Talvikki Eerola vaihtuvat yhdessä hujauksessa viittäkymppiä lähestyviksi näyttelijöiksi. Tätä ei edes loistava maskeeraus pelasta. 

 

Elokuvan alulla toki valetaan perussokkeli elämänmittaiselle rakkaustarinalle, joka kaiken kestää. Alussa näytetään myös lavatähden ensiaskeleet viihdemaailmassa. Alkua vaivaa silti kesäteatterimaisuus eikä rokkilaulajan seikkailut tango-Suomessa vaikuta aivan uskottaviltakaan. 

Kronologisuus on rytmin kannalta muutenkin raskas ja kankea ratkaisu. Tarinan kannalta olennainen kun tapahtuu 1970–80-luvulla. Sitä vastoin 90-luku mennään ripein askelin ja 2000-luku on lähestulkoon jätetty elokuvasta pois. Se on varmasti ollut hyvä ratkaisu, kokonaisuus pysyy kompaktina alle kaksituntisena.

 

Ja koska kyse ei ole tv-sarjasta, vaan elokuvasta ja vieläpä viihde-sellaisesta, ei voi muuta kuin spekuloida mitä elokuvassa sitten olisi pitänyt olla että se olisi ollut eheämpi? Olisiko luisumista viinan kiroihin voinut kertoa vähemmälläkin kilistelyllä? 

Niin ikään Viheriävaaran rooli alkoholistiparisuhteen vastuunkantajana on varmasti totuudenmukainen, mutta painotuksesta johtuen (kaiken takana on nainen) musiikki jää väistämättä sivuosaan. Juuri sitä muusikkoutta ainakin minä olisin kaivannut lisää.

 

Onhan siellä herkullisiakin hetkiä paljon. Näytetään kuinka Klabbi miksaa äänensä pintaan kesken ravintolakeikan, mikä oli Klabbin yleisesti tunnettu tapa. Mikseri sijaitsi loppuun asti aina mestarin takana ja hän hoiteli miksauksen mieleisekseen – ja laulu todellakin kuului. 

 

Studio- ja keikkapätkät ovat tarpeeksi pieteetillä hierottu, mistä iso plussa. Muusikotkin ovat kauttaaltaan oikeita ammattilaisia ja jokainen voi bongata tuttuja hahmoja bändeistä. Yksi näistä on koottu Jalkasen muusikkopojista, kun Jiri, Joona ja Jani Jalkanen vetävät tanssibändissä. Jälkimmäinen heistä, basisti Jani, soittaa myös elokuvan soundtrackin bassot – ja kokonaisuuden ammattimaisesta toteutuksesta vastaavat ykkösmiehet Lasse Sakara ja Kalle Chydenius. Tällaiset suurelta yleisöltä ohi menevät detaljit ja huolellinen pohjatyö nostaa pisteitä. Ainakaan itselleni ei silmään osunut mitään tunnelman kannalta häiritseviä virheitä.

 

 

Tatu Sinisalo näyttelee nuoren Kari Tapion roolin. Taustabändissä vetävät Jiri Jalkanen (kitara), Joona Jalkanen (rummut) ja Jani Jalkanen (basso).

 

Elokuva on myös pullollaan riemastuttavia sivurooleja. Heikki Silvennoinen loistaa levymoguli Orvonmaana, Sakari Kuosmanen on hersyvä Dannyn lupsakkana roudarina ja Ilkka Heiskanen on kuin ilmetty Ile Vainio. No, on elokuvassa heikompiakin roolisuorituksia. Ilkka Forss ei ehkä kuitenkaan tavoita täysin Dannyn pompöösiä keisarillisuutta ja Janne Raudaskosken esittämä Tapio Rautavaara on kliseiden huipentuma.

 

Sivurooleihin on saatu isoja nimiä Aake Kallialasta Eeva Litmaseen – hauskaa, mutta toisaalta se vie illuusiolta pohjaa. Musa-alan ihmiset tunnistavat äänittäjä-miksaaja Jorma ”Hämis” Hämäläisen, joka tekee herkullisen cameo-roolin esittäen itseään miksauspöydän ääressä.

 

Miksaaja-äänittäjä Jorma "Hämis" Hämäläinen itse sekä näyttelijät Mikko Kouki Veikko Samulina ja Matti Ristinen Kari Tapiona.

 

Mietin, miksei Ile Vainiokin olisi voinut esittää itseään? Hämmästytti myös Jalkasen kannalta tärkeän ystävän, Junnu Vainion, pois käsikirjoituksesta jättäminen. Olihan hän paitsi sanoittamassa biisejä, myös tukemassa ystäväänsä heikkoina hetkinä. 

Mutta sivuroolit eivät elokuvaa nosta eikä kaada, vaikka ovatkin tärkeitä. Isoimman työn tekevät pääpari Ristinen ja Lymi, joiden yhteistyö toimii läpi elokuvan. He kannattelevat elokuvaa myös silloin, kun tarina puuroutuu liian ennalta-arvattavaksi eikä käsikirjoitus vedä. 

 

Kliseistä huolimatta, olen täysin varma, että Olen suomalainen ja Kari Tapion legenda saavat suomalaiset ryntäämään elokuvateattereihin ja tämä tulee olemaan vuoden katsotuimpia elokuvia. Ainekset ovat kasassa. 

 

Olen suomalainen, (Solar Films 2019)
Ohjaus: Aleksi Mäkelä
Käsikirjoitus: Marko Leino, Tomi Tuikkala
Musiikin sävellys Kalle Chydenius, Lasse Sakara

Ensi-ilta elokuvateattereissa 13. syyskuuta 2019

04.09.2019
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy