Nayteikkuna

Whitney – enemmän kuin elokuva

Dokumentti Whitney Houstonista (s. 1963) on karu elokuva. Se on tarina mustasta gospellaulajasta, jonka ilmiömäinen ääni nosti hänet aikansa suurimmaksi naistähdeksi. Tähän ei ollut ihonvärikään este, vaan Whitney (jota mustien joukossa pilkattiin nimellä Whitey) nousi tv-kelpoiseksi poptähdeksi.

Viaton kaunotar oli naispuolinen Michael Jackson, jonka ennätys seitsemästä perättäisestä singleykköstilasta on yhä lyömätön saavutus Jenkeissä. Megasuosioon hän ylsi viimeistään elokuvarooliensa kautta, eikä 1980-90-luvulla kukaan voinut välttyä Whitneyltä.

Tämä kaikki on kovin tuttua ja niin on syöksykierrekin, joka johti laulajattaren traagiseen kuolemaan vuonna 2012.

Kiinnostavaa on kuitenkin käsittelytapa, joka tekee elokuvasta draamallisen jännitysnäytelmän.
Oscar-palkittu ohjaaja Kevin MacDonald osaa tarinankerronnan. Rytmitys on koukuttava, eikä kaksituntisessa elokuvassa ole yhtään suvantoa. Tästä pitää huolen Whitneyn tarinan väliin leikattu aikakauden kuvasto. Siinä vilahtelevat niin presidentti Reagan, aikakauden muoti-ilmiöt kuin poliittiset mellakatkin. Se tekee elokuvaan sähköä ja tuo loistavasti mieleen ympäristön ja ajan hengen – ajatus mustasta presidentistä oli tuolloin vielä mahdoton.

Yksi kuuma peruna oli Whitneyn seksuaalisuus. Julkisuus ja varsinkin mustien kristillinen yhteisö, mistä Whitneyn perhe oli kotoisin, halusivat heteronaisen. Suhde Robyn Crawfordin kanssa ei siihen sopinut. Crawford oli perheen tuomitsema opportunisti, mutta monien mielestä ainoa, joka todella välitti Whitneystä ihmisenä. Valitettavasti Crawford ei ole suostunut elokuvaan haastateltavaksi.

Elokuvan kertaa lapsuuden vaiheet ja näyttää menestyksen taustat. Laulajaäiti Cissy Houston, joka oli luonut merkittävän uran mm. Elvisin ja Aretha Franklinin taustalaulajana, kouli tyttärestään ainutlaatuisen taiturin. Cissysta välittyykin kuva raudanlujana opettajana, joka itse oli jäänyt vaille soolouran menestystä.
Tyttärensä kautta hän sen viimein sai, mutta sillä oli kova hinta. Menestyksen koittaessa myös muu perhe aktivoitui. Pian kaikki olivat Whitneylla töissä ja ongelmat alkoivat. Suurin opportunisti oli ahne isä, jonka pään rikkaus sekoitti – kuvio, joka toistui Amy Winehousen tragediassa. Viimeinen näytelmä oli haastaa jo pahassa huumekoukussa oleva tytär oikeuteen saamattomista rahoista.
On myös hämmentävää kuulla veljien selittävän, kuinka he opettivat pikkusiskolleen huumeiden vetämisen ilman katumuksen häivääkään. ”80-luvulla kaikki käyttivät”, on puolustus.

Elokuva yrittää näistä perhesyistä löytää syitä huumekierteelle. Perheen mielestä syntipukki on itsekeskeinen aviomies Bobby Brown, jonka pahan pojan charmi saa Whitneyn pauloihinsa. MacDonald pyrkii kuitenkin vetämään yhteyksiä lapsuuteen, onnellisten kulissien taakse piileviin tragedioihin.
Sukulaisen seksuaalinen hyväksikäyttö onkin väite, joka asettaa Whitneyn itsetuhoisen käytöksen uuteen valoon. Missään vaiheessa ei kuitenkaan kysytä, olisivatko huumeet itsessään voineet olla se pahan alku ja juuri?
Loppu kylmäävää katsottavaa, erityisesti tytär Bobbi Kristinan kohtalo on sydäntä särkevä.

MacDonaldin elokuva on kuitenkin loistava dokumentti ilmiöstä (ei niinkään muusikosta) ja sellaisena huomattavasti paremmin rakennettu kuin vuotta aiemmin ilmestynyt Nick Bloomfieldin ”Can I Be Me?”. Netflixissä näkyvä dokumentti on koottu osittain samoista aineksista, mutta kokonaisuus on sekavan poukkoileva, ja siitä puuttuvat punainen lanka sekä fokus. Niinpä se jättää kylmäksi, vaikka hetkensä siinäkin on.  

Whitney, ohj. Kevin MacDonald, (2018)
Ensi-ilta 13.7.2018

16.07.2018
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy