Nayteikkuna

Albert Lee – Highwayman

Albert Lee vaikuttaa pysäyttämättömältä. 74-vuotiaana hän edelleen tekee kiertueita ja suunnittelee tulevia kiertueita. Kantrikitaran kuninkaaksi monet kerrat kruunatun soittajan taitoja ovat hyödyntäneet esimerkiksi Emmylou Harris, Eric Clapton, Everly Brothers ja Joe Cocker. Sittemmin hän on ollut omillaan.

 

Kun Albert ja bändi saapuivat lavalle Tavastialla marraskuun alussa, kuului yleisöstä: ”play everything!”. Uskon, että pyynnön esittänyt oli kuulemaansa tyytyväinen. Vuosikymmenien aikana tullut rutiini on kova, sillä ainoa lämmittely (kahden lennon jälkeen) tapahtui soundcheckissä. Kitara eksyi lennolla soittajastaan, ja saatiin toimitettua juuri ja juuri ajoissa keikalle, vaikka varakitaroitakin jo hankittiin.

Kun seuraavana päivänä tapaamme hotellissa, Albert to-teaa treenaavansa näinä päivinä lähinnä vain soittamalla keikkoja. Viime vuodet hän on kiertänyt uuden taustabändin kanssa, jossa Euroopan kiertueella soittivat J.T. Thomas (kosketinsoittimet), Will MacGregor (basso) sekä Ollie Sears (rummut). Sitä ennen bändinä oli lähes parikymmentä vuotta steel-kitaristi Gerry Hoganin Hogan’s Heroes. 

– Kaipasin muutosta, Albert aloittaa: Suurin syy oli oikeastaan se, että Hogan’s Heroes halusi keikkailla pelkästään Euroopassa. Olen kuitenkin asunut Kaliforniassa (Malibussa) yli 40 vuotta, eikä minulla ole koskaan ollut amerikkalaista bändiä. Nyt pystyn tekemään enemmän keikkoja siellä ja voin tulla kiertueille myös Eurooppaan, hän taustoittaa.

Tässä uudessa bändissä ei ole steelkitaraa. Onko se vaikuttanut tapaasi soittaa?

– Kyllä, luulen niin. Nyt pystyn paremmin soittamaan kosketinsoittajan kanssa. Aikaisemmin tuntui, että äänikuva oli hiukan tukossa, koska pedal steel soitti koko ajan ja minäkin soitin paljon. Toisaalta Yhdysvalloissa jouduin myös aloittamaan sooloartistina tavallaan kaiken alusta, eli keikoista ei saanut yhtä paljon rahaa. Minut tunnettiin, mutta ei tiedetty mitä pystyn omillani tarjoamaan. Siellä olen nyt luonut nimeä. Ehkä otankin vielä viidennen jäsenen, jos keikat paranevat, Albert sanoo ja naurahtaa.

Kun olit 1970-luvulla Emmylou Harrisin Hot Bandissa, soititte steel-kitaristin kanssa yhteisiä melodialinjoja.

– Joo, ne olivat niitä juttuja mitä James Burton soitti Hank De Viton kanssa ennen kuin liityin bändiin. Ne kuulostivat hienolta, ja steel-kitaristin kanssa tuplaaminen on tosi kivaa. Harmi, ettei me Gerry Hoganin kanssa koskaan oikein soitettu niin.

Sen sijaan Hogan’s Heroesin kanssa Albert Lee alkoi toden teolla laulaa.

– Ennen sitä olin bändeissä vain yksi muiden laulajien joukossa; lauloin taustoja sekä pari omaa biisiäni. Gerry Hogan rohkaisi minua joskus vuonna ’87 tai ’88 tulemaan esiintyjäksi steelkitara-festivaalille, jota hän järjesti yli 20 vuoden ajan Newburyssa (Lontoon lähellä). Minun tuli soittaa kokonainen setti sooloartistina, ja hieman hermoilin, että mitähän tästä tulee. Se meni kuitenkin hyvin, joten ajattelin, että tehdäänpä tätä lisää. 

Tuohon aikaan myös instrumentaalilevyjä myytiin hyvin, ja juuri ’80-luvun lopulla Albert Lee tekikin Speechless- ja Gagged But Not Bound -albuminsa. Oliko niiden taustalla myös levy-yhtiön halu iskeä instrumentaalimusiikin saumaan? 

– Kyllä, sillä Windham Hill -levyt olivat suosittuja. Tunsin MCA Nashvillen pomon Tony Brownin, ja he kysyivät suosikkiartisteiltaan, että kiinnostaisiko sellaisen tekeminen. Mielestäni onnistuimme hyvin, hyvältähän ne edelleen kuulostavat. Valitettavasti kävi myös niin, että kun myöhemmin halusin tilata niitä lisää MCA:lta, sain tietää, ettei levyjä enää ole. Varmaan kaikki jäljellä olleet sulatettiin albumin alasajon johdosta, eikä MCA ilmoittanut, jotta olisimme voineet ostaa niitä. Mutta aion tuoda ne vielä uudestaan myyntiin, Albert 

Molemmat vinyylit on kylläkin julkaistu yhden CD-levyn muodossa Australiassa. Albert kertoo olevansa tästä tietoinen, mutta toteaa, ettei ole kostunut tuon julkaisun myynnistä 

– Sitä yrittää tehdä levy-yhtiön kanssa sopimuksen, mutta heidän lakiosastonsa kanssa on todella vaikea saada kunnon sopimusta aikaan. Aina on jotain pykäliä, että et voi itse myydä levyjä siellä tai tuolla. Ja sitten he antavat julkaisuoikeuden Australiaan. Levyjen ostaminen sieltä on minulta käytännössä kielletty, sillä se tulisi niin kalliiksi, että ei mitään järkeä, Albert jatkaa harmistuneena.

 

JB:t ja muut

Vuonna 1943 Lontoossa syntynyt Albert Lee aloitti soittamisen pianolla, ja se on pysynyt mukana toisena instrumenttina. Teini-iässä kitara vei kuitenkin voiton. Syynä olivat monet rock’n’roll-ajan soittajat sekä country-kitaristi Jimmy Bryant.

– Muistan kun kuulin ’60-luvun alussa radiosta yhden Jimmy Bryantin biisin. Painoin siitä mieleeni kartan, ja kirjoitin sen ylös. Sen jälkeen menikin varmaan kahdeksan, yhdeksän vuotta, kunnes ystäväni esitteli minulle levyn, missä Bryant soitti steel-kitaristi Speedy Westin kanssa. Silloin kuulin biisin seuraavan kerran, ja tajusin miten hieno soittaja hän oli. Sittemmin pääsin soittamaankin hänen kanssaan Los Angelesissa. Myös toisesta JB:stä eli James Burtonista pidän tosi paljon. Hank GarlandScotty Moore ja Cliff Gallup olivat niin ikään tärkeitä vaikuttajia. 

Jimmy Bryant kaiketi aloitti viulistina?

– Ilmeisesti. On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka monet tuon ajan kitaristit aloittivat viulun soitolla, esimerkiksi Roy Clarke ja Chet Atkins

Olet maininnut, että se on vaikuttanut myös sinun soittoosi.

– Varmaankin sitä kautta, että Jimmy Bryant opetteli soittamaan viulusävelmiä kitaralla. Se ensimmäinen biisi minkä häneltä kuulin oli juuri ”Arkansas Traveller”. Tekniikkani juontaa kuitenkin enemmän Scotty Mooren ja Chet Atkinsin soitosta. Mutta kun en oppinut käyttämään peukaloplektraa, kokeilin heidän juttujaan tavallisen plektran kanssa. Luulin silloin kehittäneeni jotain omaperäistä, mutta myöhemmin selvisi, että myös monet amerikkalaiset kitaristit soittivat tuolla tekniikalla, jossa plektran ohella käytetään keskisormea ja nimetöntä. 

Itse olet kuitenkin ihan levyttänyt Flowers Of Edinburghin, joka taitaa olla alkujaan juuri viulusävelmä.

– Se saattaa olla. Sen opin kuitenkin tuntemaan perhepiirissä, sillä sävelmä oli isäni ja isovanhempieni suosikki. Siksi ajattelin, että teen siitä instrumentaalin (Gagged But Not Bound -levylle). Mutta soitin sen melko rauhallisesti, fiilistellen, joten isäni (muusikko hänkin) taisi lopulta olla hieman pettynyt. Hän toivoi, että olisin soittanut sen nopeana tanssisävelmänä. Kaunis biisi se on, Albert nauraa muistellessaan.

Eilisellä keikallasi soitit Richard Thompsonin ”Tear Stained Letterin”. Oletko koskaan lainannut hänen likkejään sooloosi tuossa biisissä?

– En lainkaan, sillä Richard on aika ainutlaatuinen kaveri. Keskityn vain siihen, mitä soitan seuraavan soinnun päälle. En koskaan tietoisesti suunnittele sooloja. Toisinaan pitäisi kyllä harjoitella, ei tekniikan vuoksi, vaan siksi, että voisin sattumalta löytää jotain uutta – jopa minun iässäni se on mahdollista. 

Albert kertoo, ettei enää oikeastaan kuuntele kitaristeja. Mutta vähän aikaa sitten siihen sattui sopiva tilaisuus.

– Esiinnyin Montanassa kitaraleirillä, jossa olivat lisäkseni Mike SternBrent MasonJerry Douglas ja David Lindley. Heidän kanssaan oli tosi mukava hengailla ja kuunnella soittoa, koska he soittavat niin upeasti.

 

Kompressori on kiva

Kiertueillaan Albert Lee soittaa mielellään Fender Twin Reverb -vahvistimella, koska ”sillä tiedän pärjääväni – sehän on hyvä vahvistin”. Tavastialla Twinejä oli kaksin kappalein, joista toinen varakoneena. 

– Eiliselle en tuonut myöskään omia efektejäni, koska Suomessa ei ollut muita keikkoja. Pyysin vain Jussin (Häkkinen, Musiikkisato) etsimään minulle delay-pedaalin. Käytin siis vain vähän vahvistimen kaikua ja hieman viivettä, hän jatkaa.

Yhtä efektiä Albert kertoo Suomen keikalla kaivanneensa: kompressorin puuttumisen kuulemma vaikutti soittotuntumaan.

– Sen vuoksi soitin eilen vähän liian kovalla tatsilla. En nimittäin meinannut saada kaikkia nuotteja kuuluviin, ja soittoni kuulosti hieman epätasaiselta. Mutta eiköhän se ihan hyvin mennyt. On kuitenkin mukavaa, että huomenna pääsen taas soittamaan omien efektien kanssa. 

Haluatko, että noissa Twineissä pitää olla jotkut tietyt kaiuttimet?

– Tapasin olla siitä hyvinkin tarkka, mutta nykyään huomaan, että oli kaiutin mikä vaan, niin pärjään kyllä. Ennen halusin aina JBL:ät, sillä pidin siitä ylä-äänten twängistä, minkä niistä sai. Mutta minulla on myös kaappeja, joissa on Electro-Voicen kaiuttimet, ja niissä on tosi iso ja lihava soundi. 

– Nykyään omassa setissäni vahvistin on Fender Tonemaster, ja sen kaapissa on Celestionin neodyymi-kaiuttimet. Niissä on todella kevyet magneetit, ja soundi on erittäin kirkas. Niihin olen nyt tyytyväinen, mutta ei minua tosiaan haittaa muillakaan soittaminen.

Korgin A3 (efektiprosessori) on ollut Albertin uskollinen kumppani monta vuotta. Niitä on kerääntynyt, osin muiden lahjoittamina, useita kappaleita, mutta laitteiden ikä alkaa tehdä tepposensa.

– Ne ovat jo 20 vuotta vanhoja, eivätkä oikein kestä keikkailua. Nyt olenkin kokeillut tosi kivaa TC Electronicin pedaalia, johon voi ohjelmoida kolme-neljä erilaista asetusta. Se on myös kevyempi. Ensin täytyy kuitenkin verrata sitä rinnakkain A3:een, jotta löydän samanlaiset efektit. 

 

Music Manin mies

Kitarasi on jo pitkään ollut Music Manin Albert Lee -malli. Olitko aikoinaan aktiivisesti mukana myös soittimen suunnittelussa?

– En varsinaisesti sen mallin kanssa. Minähän tunnen perheen jo paljon pidemmältä ajalta. Sterling Ball esitteli minut Music Manin väelle, silloin kun Leo Fender ja Tom Walker vielä olivat mukana. Täytyy sanoa, etten ollut kauhean innostunut Leon suunnittelemista Music Man -kitaroista. Tai no, oli ne ihan ok-soittimia. Tomin suunnittelemista vahvistimista taas pidin, ja minulla on niitä noin 15 siellä täällä. 

Albertin oma nimikkokitara sai alkunsa, kun Sterling Ball osti Music Man -yhtiön. Näin syntyi Telecasterin tallamikrofonilla varustettu Silhouette, jota hän soitti muutaman vuoden. 

– Sillä aikaa Music Man kuitenkin suunnitteli kitaran, joka näyttää täsmälleen samalta kuin tämä nykyiseni. Se oli pelkkä prototyyppi, joka ei oikein herättänyt kiinnostusta alan messutapahtumissa. Heillä kuitenkin oli pieni tehdas, missä valmistettiin Music Man -bassoja, sillä ne myivät. Niinpä he tekivät muutaman kappaleen tuotakin kitaraa nimellä Axis. Yksi niistä tehtiin Sterlingille, ja siinä sekä runko että kaula oli vaahteraa. Sen kun näin, niin rakastuin siihen päätä pahkaa, joten hän antoi sen minulle. Soitin kitaralla kymmenen vuotta, ja Music Man teki mallista minun nimikkosoittimeni. Axis-nimi taas vaihdettiin siihen kitaraan, jota Eddie Van Halen soittaa. 

Albert on tyytyväinen siihen, että kitaraa on vuosien varrella myyty mukavasti. Silti hän toivoisi sille  enemmänkin menekkiä, sillä kevytrakenteinen nimikkomalli kuulemma yllättää kokeilijat.

– Kaikki ovat yllättyneitä siitä miltä tämä kitara tuntuu soittaessa. Tällä hetkellä Music Manilla on kuitenkin kädet täynnä töitä John Petrucci -kitaran tilausten kanssa, ja minun mallini on jäänyt hieman taka-alalle, vaikka sitäkin edelleen valmistetaan. Vaatisi oikeastaan, että joku nuorempi soittaja alkaisi käyttää sitä. Nyt olen kuullutkin, että Bruno Mars on sillä soittanut ja tilannut muutaman itselleen. Toivottavasti hän ei nyt vaan saa omaa soitinta, Albert nauraa. 

Hän kertoo, että kitaraan on vuosien varrella kokeiltu muutoksia, joilla on haisteltu markkinoiden kiinnostusta; yhdessä versiossa oli esimerkiksi kolme humbuckeria. 

Tavastian keikalla ollut yksilö taas on ”Ball Family Reserve” -mallistoon kuuluva prototyyppi. Siinä on saarnirunko laminoidulla leppäkannella. Lisäksi plektrasuojan alla on pala mahonkia, jota valmistaja kutsuu tone blockiksi. Albert kertoo kuitenkin pitävänsä alkuperäisestä yksilöstään edelleen eniten. 

Albert Lee Signature -mallissa on myös vibrakampi, sellaistahan ei Telecaster-soittaja pitkään aikaan käyttänyt lainkaan.

– Olen aina pitänyt jutuista, joita Cliff Gallup teki kammella. Haluan, että talla kelluu, jolloin saan pehmeän vibraton. Välillä teen ”dive bombin” siellä täällä.

Soitatko muuten enää ollenkaan Telecasteria?

– Silloin tällöin. Niitähän minulla on paljon, joten pitäisi kyllä. Ja edelleen haluaisin sellaisen Music Man -kitaran, jossa olisi telen takamikki, koska se toisi hieman enemmän purevuutta. Aikoinaan en osannut päättää, joten Sterling jätti kitaraan tuon strato-tyyppisen tallamikrofonin, mikä siinä silloin oli.

Muutama vuosi sitten Albert Lee teki Highwayman-levyllään uuden aluevaltauksen soittamalla siinä monia keikoiltaan tuttuja kappaleita akustisina versioina. Mitä tulee akustisiin kitaroihin, Albertin omistuksessahan on Don Everlyn vanha Gibson J-200. 

– Minulla on muutamia muu akustinen, jotka kuulostavat hieman paremmalta, mutta rakastan tuota soitinta erityisesti sen historian ja hienon ulkonäön vuoksi. Pidän myös Huss & Daltonin soittimista, ja he ovat tehneet minulle pari kitaraa. Nyt he myyvät yhtä mallia minun nimelläni (Albert Lee MJ De-luxe), mikä on tosi kivaa. Kyseessä on pieni firma, joka ei millään muotoa kilpaile Ernie Ballin kanssa. Myös Collings OM-2 kuuluu suosikkeihini näistä uudemmista akustisista kitaroista.

Se akustinen, mitä Albert on vuosien varrella soittanut monille levyille, on nyt jo vanha Martin 000-28.

– Se on vuodelta ’67 tai ’68. Erittäin kevyeksi rakennettu soitin. Mutta monet näistä kitaroista ovat kuitenkin nykyään vain laukuissaan, joten varmaankin niiden soundi ottaa takapakkia, koska en soita niitä, hän pohtii.

Alkaa olla aika päästää Albert pakkaamaan ja seuraavalle lennolle. Kun kiitän haastattelusta, Albert toteaa tyylinsä mukaan vaatimattomasti: ”Always appreciate the interest”. 

 

•••

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

30.12.2018
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy