Musiikkia voi tehdä todella kunnianhimoisesti ja kuitenkin paineetta – ainakin, jos se on pitkälle vietyä harrastustoimintaa, kuten Antti Kaukomaan tapauksessa: ”Tehdään niin hyvää kuin pystytään.”
Tamperelainen Ari Jaaksi ei miellä itseään muusikoksi, mutta tekee kuitenkin omassa työhuoneessaan huolellisesti laadittuja ja soitettuja kappaleita julkiseen kuunteluun. Musiikkiprojektiensa tekijänimenä hän käyttää pseudonyymiä Antti Kaukomaa.
– Kaukomaa on suvussa kulkenut sukunimi ja Antti kummankin isoisäni etunimi, joten näistä saadaan hyvä humppanimi, hän selvittää nimen taustaa.
– Olen softa-alan ammattilainen ja tehnyt työkseni ohjelmistoja ja kulutuselektroniikkaa. Nuorena poikana soitin ja tein paljon musiikkia, ja vakavasti mietin sitä ammatiksi, mutta tein päätöksen, etten musiikista rupea leipääni tienaamaan. Minulla oli bändikavereita kuten Nykäsen Anssi ja Helan Heikki. Kun katsoin näitä lahjakkuuksia ja näin millaisen työn muusikoksi tuleminen vaatii, ajattelin, että musiikista tulee mieluummin hyvä harrastus kuin ammatti.
Tuo bändikuvio tarkoittaa mm. ’80-luvun lopun Gospel Poweria, jonka kanssa Jaaksi kiersi Suomea jopa parinsadan vuotuisen keikan verran. Gospel Powerin Lasse Heikkilää hän kiittääkin hyvästä koulusta musiikin ja ammattimaisen esiintymisen rutiineihin. Jaaksi on tehnyt myös TV-musiikkia Heli Nevakareen ohjelmiin. Sittemmin soitto jäi vähemmälle, kunnes…
– Viime vuosina olen miettinyt, kuinka musiikkia harrastuksena voisi viedä eteenpäin ja löytää työn ja perhe-elämän lomaan sopiva tapa tehdä musiikkia. Ja kuitenkin tehdä kaikki niin hyvin kuin pystytään.
Harrastamiseen liittyy käsitteenä tietty varaus tai rasite. Se ei huomioi sitä, että harrastajienkin joukossa on hyvin erilaisia ja erityyppisiä toimijoita, eivätkä niin sanotut ammattilaisetkaan ole yhdestä muotista puristettu ryhmä. Aika moni ammattimuusikko voisi työskennellä pätevästi jossain toisessakin ammatissa, miksei sitten päinvastoinkin?
– Usein ajatellaan, että ihminen saa olla yhtä asiaa, mutta ei kahta tai kolmea. Jos joku urheilija ryhtyy poliitikoksi tai missi laulajaksi, heitä ihmetellään. Jos minä softantekijänä ryhdyn tekemään musiikkia vakavasti ja asetan riman korkealle, minustakin on luultu, että on mennyt jauhot ja vellit sekaisin. Ehkäpä tällainen humppanimi auttaa identifioimaan homman hiukan kauemmaksi.
Työhuoneesta maailmalle
Homma olisi voinut jäädä puuhasteluksi kotona, mutta kiinnostus tuoda kappaleita muidenkin kuultavaksi ja arvioitavaksi heräsi matkan varrella.
– Alun perin en tarkoittanut musiikkiani jaettavaksi, mutta aloitin muutama vuosi sitten pitämällä blogia ja facebook-sivua, joissa kerroin biisien tekemisen prosesseista. Sain palautetta ja se kannusti. Viime syksystä asti on ollut yhteistyötä Kari Paukolan kanssa – hän on soittanut mm. Anita Hirvosen bändissä, ja tällä hetkellä tekee ääntä Riihimäen teatterille – ja hän ehdotti tekemään biisejä ihan valmiiksi.
Jaaksi ryhtyi työstämään materiaalia toden teolla: lauloi ja soitti kappaleiden osia uusiksi, miksasi kerta toisensa perään ja koetti kuulemma myös masteroida valmiiksi saamiaan kappaleita – huonolla menestyksellä. Uusi kierros ammattilaisvetoisesti tuotti kopulta kelpoa jälkeä.
– Julkaisin Spotifyssa kuuden kappaleen EP:n – en rahatarkoituksessa – ja se vei asiaa eteenpäin, koska tämän jälkeen ei voi enää selitellä, olisiko jonkun voinut tehdä paremmin, vaan pitää olla niin hyvää kuin osaa, Jaaksi kertoo projektien etenemisestä nykyvaiheeseen.
– Hyvällä tarkoitan sitä, että eivät pelkästään soitto ja laulu ole onnistuneita, vaan kappaleiden täytyy viestittää minulle tärkeitä asioita. Joukossa on muutama erittäin henkilökohtainen laulu ja toivottavasti tämä välittyy kuulijalle. Haluankin keskittyä tekemään lauluja, joissa kuvataan itselle tärkeitä asioita, ja kehittää omaa käsialaa laulujen tekemisessä, niin etteivät ne kuulosta geneerisiltä.
Onko mukana soittamassa vanhoja kavereita tai muita muusikoita?
– Olen soittanut ja laulanut kaiken itse. Yhtään vierailevaa muusikkoa ei ole mukana. Jatkossa olisi mukava tehdä muidenkin kanssa, mutta tähän mennessä sellainen ei ole sopinut elämänrytmiini. Instrumentointi on hoidettu niin, että ohjelmoin rummut Cubasella, ja käytössä on Native Instrumensin plugareita, jolla mm. bassot on tehty koskettimien kanssa. Kitarat, koskettimet ja muut soittimet on tehty käsipelillä niin pitkälti kuin mahdollista. Koskettimethan ovat minun pääsoittimiani, joten pianoa ja sähköpianoa on paljon.
Entäpä tuotanto – onko ulkopuolinen korva tehnyt ehdotuksia soundeista, biiseistä ja muista?
– Tässä tulee Kari Paukola vahvasti mukaan, koska hän ajattelee samalla tavoin musiikista ja elämästä. Lähetän usein varhaisia versioita hänelle ja saan palautetta arreista, soundeista ja sanoituksista. Vaikka virallista roolitusta ei ole ollut, Kari on ollut tuottaja varsinkin Spotifyn projektissa. Mutta hän ei ole paikalla äänitysvaiheessa, koska joskus minulla on 15 minuuttia tai pari tuntia aikaa tehdä jokin osuus valmiiksi ja seuraavan kerran ehkä vasta parin päivän päästä. Prosessi ja palautteeseen reagoiminen on hidasta, mutta toimii tässä kuviossa. Ja väitän, että soitannollisesti ja soundimaailmaltaan tässä on saatu aikaiseksi kelpo kamaa. Aina ei tarvitse olla samassa kopissa. Eri paikkakunnilla ja sähköpostin välitykselläkin voi toimia. Eikä minulla olisi mitään muuta keinoa saada musiikkia niin monille kuultavaksi kuin tämä. Tällaiselle muusikolle kuin minä ei koskaan ole ollut parempaa aikaa kuin tämä.
Kiinnostaako kappaleiden esittäminen livenä, onnistuisivatko ne soolotulkintoina?
– Tällä hetkellä en ole erityisen innostunut asiasta, ainakaan rakentamaan tai vetämään itse bändiä. Livesoittaminen vaatii heittäytymistä ja uhrautumista ja se ei ole näköpiirissä. Aikoinaan soitin livenä ja viime vuosinakin San Franciscossa asuessa coverbändissä.
Lauluun syntyyn on monta tapaa
Kuinka paljon sisältöä yhteen kappaleeseen tarvitaan?
– Kyllä varmaan 20–30 raitaa menee kappaletta kohti. Olen tullut siihen tulokseen, että tietokoneella tekemisen rajoittamattomuus ei välttämättä ole hyvä asia. Olen aikoinaan tehnyt analogisilla 16-raitavehkeillä ja ne pakottivat miettimään asioita tiukemmin. Cubaseen mahtuisi audioraitoja loputtomiin, mutta voi ajautua lisäämisen poluille: jos kappale ei toimi, eikä itse tiedä tähän syytä, voisi mennä halpaan ja yrittää parantaa lisäämällä tavaraa. Mutta ei kappale yleensä parane tästä, vaan pohjan putsaaminen voi auttaa enemmän.
Kerropa tarkemmin parin kappaleen tekemisestä.
– Otetaan kappale Pieni Poika, joka oli alusta saakka vaivaton. Äärettömän yksinkertainen, ja se syntyi 15 minuutissa tilanteessa, jossa tulin töistä erittäin rankan työpäivän jälkeen. Halusin kertoa näistä fiiliksistä ja lauloin iPhoneen muistiinpanoksi melodian. Sanat oli tehty, soinnutus ja melodia olivat valmiina ennen Cubasen avaamista. Soitin apuraidan pianolla klikin kanssa. Rakensin rummut ja bassot. Lauloin perusmelodian ja siihen kasan stemmoja. Annoin kappaleen olla päivän, soitin pianon uusiksi vanhalla Wurlitzerilla efektoituna. Soitin Telecasterilla kitarakompit hyvin hiljaa ja täydensin Hammond B3 -liksit pluginilla. Kari Paukola kehotti tekemään laulut uusiksi, koska niissä oli kuulemma liikaa emootiota. Ja kun aikaa oli kulunut, sainkin lauluun kertovan sävyn. Lisäksi vielä muutama isku akustisella pystypianolla.
– Toinen esimerkki on Luumupuu, joka kertoo vaikeudesta saada puu kasvamaan, tai vaikeuksista elämässä. Se taas on tehty avaamalla Cubase ja leikkimällä. Soitellessa ja projektia rakennellessa kappale on sävelletty ajan kuluessa. Ero tuohon toiseen kappaleeseen kuuluukin selvästi, koska tämä on lähtenyt teknologia edellä. Mutta tästä olen saanut eniten positiivista palautetta.
Cubasen ja NI:n mainitsitkin softapuolelta, entäpä perinteiset soittimet?
– Instrumenttisettini on valikoitunut vuosien varrella, eikä tällä hetkellä ole tarvetta muuttaa. Wurlitzerin äärellä vietän aikaa eniten. Se on niin hieno soitin, ja minulla on vielä aivan erinomaisessa kunnossa oleva. Minulla on monofoninen Moogin Little Phatty, joka on viimeinen Bob Moogin itsensä suunnittelema syntetisaattori ja se kuuluu monissa kappaleissa, vaikka onkin rajoittunut. Kitarapuolella on Fenderin Highway One Telecaster sekä akustinen Taylor 510, minulle aivan liian hyvä ja sitä muutkin lainaavat studiohommiin. Ja vielä puinen Mylodica-merkkinen melodika, joka on ollut tosi inspiroiva. Minua haittaa rumpujen ja bassojen tekeminen plug-ineilla ja haluaisin osata soittaa niitä ja puhaltimiakin, mutta tällä hetkellä en parempaan pysty.
Antti Kaukomaan musiikkiin ja blogiin voit tutustua tämän linkin kautta.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
