Bobby Rondinelli – rumpupaletin koko väriskaala

Rumpujen takana istuu mies, jossa yhdistyvät hedelmällisesti sekä tekniikka että persoonallisuus. Sävyt vaihtuvat, mutta tyyli säilyy ja kun The Lizards toi seitsemän vuoden jälkeen Suomeen tämän hardrockin eliittiä edustavan rumpalin, oli hankkiuduttava juttusille. Bobby Rondinelli, tinkimätön iskijä.

Bobby Rondinelli, ( s. 1955), aloitti rumpujen soiton 11-vuotiaana, mutta tutustui musisointiin jo muutaman vuoden aikaisemmin. Alku ei sujunut mitenkään ruusuisesti, sillä vanhemmat pitivät naapurisopua tärkeämpänä kuin lapsensa toivetta saada rummut. Niinpä Rondinelli sai äänekkäiden kannujen sijasta hillityn kitaran ja kyydin soittotunneille. Eikä tässä kaikki.

– Opettajani mielestä minun piti pistää koko homma uuteen kuosiin: piti soittaa ihmisille. Eikä tässä vielä kaikki: Hepun mukaan minun piti vielä laulaa! Sanoin, että se ei kuulunut sopimukseen, mutta toinen osapuoli oli eri mieltä, muistelee Rondinelli uransa alkumetrejä. 

Vastentahtoinen soittimen vaihdos ei kumminkaan tehnyt erityisemmin hyvää lapsukaiselle ja vanhemmat saivat uuden pähkinän purtavakseen.  

– Hiukseni alkoivat lähteä! Vanhempani veivät minut lääkäriin, joka ei osannut sanoa, mikä minussa oli vialla. Lopulta hän kysyi, jouduinko tekemään jotakin, mitä en halunnut. Vastasin, että minun haluttiin esiintyvän ja laulavan! Enkä halunnut edes soittaa kitaraa! Niin vanhempani kuulivat, mistä kiikasti. Sain rummut kuukautta myöhemmin, nauraa Bobby Rondinelli.

Rumpujen kohdalla opetus ei ollut aivan yhtä määrämuotoista kuin kitarakokeilun aikana, mutta tunneille askeleet veivät nytkin. 

– Olin parin eri sällin rumputunneilla. Kasvoin New Yorkin Brooklynissä, ja minua opetti Nicky Tee… voisinpa taas vaihtaa pari sanaa hänen kanssaan ja kertoa, että minulle kävi ihan hyvin. Sitten yhytin itseni Carmine Appicen kanssa. Hän opetti minua hetken aikaa. Joe Markosky, joka opetti myös Carminea, antoi hänkin minulle tunteja, ja sitten heppu nimeltä Pete Haywood, luettelee mies.

Mutta mikä rummuissa sitten alunperin kiehtoi?

– Enpä oikein tiedä, ehkäpä The Beatlesin näkemisellä on jotakin roolia asiassa. Aloin taputella eri paikkoihin, halusin soittaa rumpuja ja lyödä joka paikkaan, hykertelee Bobby.

Mistä muusta kuin The Beatlesista ammensit urasi alussa?

– Muistan hyvin ensimmäisen rock-levyni, jonka sain. Se oli Jimi Hendrix! Alkuvaiheessa kuuntelin paljon myös Creamia ja Vanilla Fudgea. Vähän myöhemmin mukaan tulivat Mountain ja Led Zeppelin, ynnää Bobby.

Yhden yön menestystarina

Rondinellilla oli aikanaan Tusk-niminen bändi veljensä Teddyn kanssa sekä Samantha-niminen poppoo. Samanthan ajoilta ei ole jäänyt kuitenkaan levyjä dokumenteiksi, miehen oman arvion mukaan kenties joitakin epävirallisia keikkataltiointeja saattaa olla jossakin. Tusk ei sekään levyttänyt, mutta teki kuitenkin useita nauhoja, joihin voi alan piireissä mahdollisesti törmätä. 

Rondinellin soittokokemus kertyi siten keikkailun puolelta ja uran erääksi käännepisteeksi muodostui lopulta ensimmäinen varsinainen levytys – suoraan Rainbow-yhtyeen kanssa! 

– Olin kyllä ollut studioissa eri bändien kanssa, mutta Rainbow oli ensimmäinen äänite, jolla soittoani kuullaan. Se oli ihme, sanoo Bobby sormiaan napsauttaen. Menestys yhdessä yössä! Vaihdoin lennossa klubeissa soittamisesta Madison Square Gardenin tapaisten paikkojen sarjaan!

Rainbow-pestin alku on sekin eräänlainen ihme, monipolvinen tapahtumaketju, jonka Bobby käynnisti saatuaan vihiä Cozy Powellin aikeista jättää maineikas bändi. Onneksi Bobbyn ystävä oli valmis antamaan omistamansa studion äänitysaikaa vastapalveluksena kaverille, joka taas oli valmis käyttämään henkilökohtaisia suhteitaan saadakseen Ritchie Blackmoren ja Rondinellin saman pöydän ääreen. Tapahtumat ajoittuivat sellaiseen saumaan, jossa kaiken lisäksi Rondinellin Samantha-yhtyeen keikkabussi kamoineen oli pöllitty ja näyttöjen antaminen perin vaikeata. 

– Twisted Sister, Zebra ja pari muuta paikallista bändiä kasasivat hyväntekeväisyyskeikan, jonka avulla piti kerätä varoja uusiin kamoihimme. Juuri tuolla keikalla, iltapäivästä, opetin Twisted Sisterin rumpalille yhtä kikkaa. Hyppäsin lavalle, ja näytin, mistä oli kyse. 

Ja jotta tarina olisi vieläkin ihmeellisempi, sattui katsomossa juuri tuon soundcheckin aikana vetelehtimään Rondinellille tuntematon heppu, kahden tunnin lauantaivapaallaan paikallisesta vankilasta. No, tuntematon heppu oli Blackmoren ystävä joka vapautui muutamaa viikkoa myöhemmin vankilasta ja kertoi sitten kitaraässälle rumpalista, jonka oli taannoin nähnyt sattumalta. Ja loppu on sekin tarua ihmeellisempää.

– Soitan sitten Long Islandin Hammerhead-klubilla, lämmittelybändin lainakamoilla ja ensimmäisen setin jälkeen tämä kaveri tulee luokseni: ”Hei, olen Barry Embrosio ja olen Ritchie Blackmoren ystävä.” Sanoin, että ihan totta? Olen yrittänyt tavoittaa häntä! Silloin Embrosio jatkaa, että Ritchie on täällä, ja hän haluaa tavata sinut. Sälli ohjasi minut vähän taaemmalle, ja siellä Blackmore oli. Ritchie kertoi pitäneensä soittotyylistäni, ja olevansa tietoinen, että olin tyrkyllä Kissiin. Hän sanoi, että jos en saa Kiss-pestiä, hän haluaisi jammailla kanssani. Halusin jammailla joka tapauksessa, ja siinä se tarina periaatteessa onkin, summaa Bobby.

Miten Rainbow´n Difficult to Cure -sessiot sujuivat?

– Levy tehtiin Kööpenhaminan Sweet Silence -studioilla. Muistan, kun eräänä päivänä teimme rumpusoundeja. Aina, kun puhutaan rumpusoundeista, puhutaan John Bonhamista! Aina. Ritchie kertoi paljon Bonzo-juttuja, koska he olivat hyviä ystäviä. Siinä sitten kuuntelemme omia rumpujamme, ja kuuntelemme samalla Zeppeliniä vertailun vuoksi. Näinhän useat muusikot tapaavat tehdä. No, yhdellä Ritchien roudarilla oli tapana aina vitsailla ja yhtäkkiä hän ryntää tarkkaamoon huutaen: ”Bonzo on kuollut!” Luulimme, että hän taas pilaili; juuri Bonhamistahan me olimme siinä puhuneet. Hänellä valuvat kyyneleet silmistä, ja hän kertoo asian uudestaan. Siihen loppui sitten työmme siltä päivältä, hiljenee Rondinelli hetkeksi. 

– Sessiot, jatkaa mies, sujuivat kaiken kaikkiaan hyvin, vaikka työskentely ilman laulajaa (Graham Bonnet lähti bändistä ja Joe Lynn Turner oli vielä hakusessa) ja Bonzon poismeno oudoilta tuntuivatkin.

Oliko kupletin juoni livenä studiossa, vai onko levyllä paljon päälleäänityksiä?

– Lauluthan tietysti vedettiin nauhalle jälkeenpäin. Se oli oikeastaan aika elävänä tehtyä. Niin Ritchien, kuin muutkin soolot soitettiin myöhemmin. 

Olet ollut tekemisissä myös Scorpionsien kanssa. Miten kaikki oikeastaan meni?

– Hmmm... se oli kai 1984, heti Rainbow´n jälkeen. Teimme levyä Love at the First Sting.

Sinä ja basisti Jimmy Bain olitte studiossa, mutta ette saaneet siitä krediittejä levyyn?

– Juuri (sensuroitu) niin! Kaiken piti olla kunnossa, koska olin pestattu siihen hommaan. Jälkeenpäin he ovat väittäneet äänittäneensä sen uudelleen ilman minua, mikä ei pidä paikkaansa. He tekivät levyä ensin Hermanin (Rarebell) kanssa, mutta hän ei voinut hyvin. Niinpä he ottivat yhteyttä minuun, ja levy saatiin purkkiin. Ehkäpä he jo nyt myöntävät, että soitan sillä levyllä, valottaa rockin historian mutkia Bobby, sen enempää tuohtumatta. Hyvä levy se on, mainitsee mies vielä.

Aikasi Black Sabbathissa taas limittyy monella tavalla Cozy Powelliin.

– Cozy oli mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista rock-rumpaleista. Hän oli hahmo sanan varsinaisessa merkityksessä, hyvin voimakas. Hänellä oli hienoja oivalluksia filleihin. Stargazerin intro (Rainbow - Rising 1976) on klassikko! Ice Cream Cakes Jeff Beckin kanssa niin ikään. Hän oli ystäväni, ja kaipaan häntä. Kun liityin Sabbathiin, hän soitti minulle: ”Hei Bobby, täällä on Cozy. Aion nyt antaa sinulle tyttöystäväni numeron, kaveri. Kaikki muuhan sinulla jo on!

Olit kauan myös Blue Öyster Cultin rumpupallilla. Miten se yhteistyö sai alkunsa?

– Kyllä, kahdeksisen vuotta. Se oli mukavaa. Puhumme keskenämme koko ajan ja lähtöni bändistä tapahtui hyvässä yhteisymmärryksessä. Alussa olin itse vielä Sabbathissa, ja Danny (Miranda, basso) jo BÖC:ssa. Me molemmathan olimme silloin myös Pyramidissa. BÖC:n rumpalin piti osallistua sukulaisensa häihin, joten he tarvitsivat tuuraajaa. Danny oli ehdottanut minua, mutta kyse ei ollut mistään helposta hommasta, ja olin vähän epävarma asiasta. Mikä työ yhteen keikkaan! Suostuin kuitenkin, ja tuon keikan jälkeen he tarjosivat minulle vakipaikkaa bändissä. Sanoin, että olen Sabbathissa, ja olimme jo jonkin aikaa puhuneet Tony Iommin kanssa, mitä Sabbath seuraavaksi puuhaa. Niinpä hylkäsin tarjouksen! Kunnes sitten eräänä päivänä kuulin MTV:sta, että alkuperäinen Sabbath kootaan! Nyt en ollut enää siinäkään, remahtaa lystikkääseen nauruun Bobby. No, he pyysivät minua toki sitten vielä uudestaan Blue Öyster Cultiin, lisää heppu.

Mikä nykybändissäsi The Lizardsissa sai sinut lopulta jättämään BÖC:in?

– Minulla on suurenmoinen vapaus tehdä bändissä mitä haluan. Ei niin, etteikö se olisi ollut mahdollista myös BÖC:issä, mutta he olivat tottuneet soittamaan kappaleet tietyllä tavalla, ja muutin sitä tapaa omaan suuntaani siinä vuosien varrella. Soitin kolmisen vuotta molemmissa yhtyeissä yhtaikaa, ja kun The Lizardsin ura alkoi olla kiireisempää, piti tehdä päätös. Oli myös vaihtelun aika; kahdeksan vuotta bändissä kuin bändissä on pitkä aika.

Spontaani opettaja

Miten koet studiossa soittamisen tai lavallaolon eron?

– Nautin keikalla soittamisesta enemmän, koska silloin palautteen saa välittömästi – yleisön reaktiot. Nyttemmin pidän kyllä myös studiotyöskentelystä, mutta lavameininki vie kohdallani voiton, tokaisee Bobby.

Onko sinulla joitakin studiorutiineja?

– Ei, yritän vain tehdä oloni mukavaksi, ja saada rumpuni kuulostamaan mahdollisimman hyviltä, puntaroi Bobby verkkaisesti.

Miten suhtaudut klikkiin?

– Pidän siitä, ja olen tehnyt sen kanssa paljon töitä. Tunnen oloni erittäin kotoisaksi sen kanssa, ja että pystyn soittamaan hyvin vapautuneesti sen mukana. Se on mielestäni hyvä juttu, noin yleensäkin ottaen. Mitä se ei muuten ollut ihan alusta asti, naurahtaa Rondinelli. 

Sävellätkö fillisi etukäteen?

– En. Ne syntyvät tavallisesti siinä tilanteessa. Toki joskus sitä tsekkaa jonkun jutun etukäteen, mutta yleensä kaikki on hyvin spontaania. Jopa niissä silloin, kun teimme videoita MTV:lle. En ikinä muista, mitä olen soittanut, joten annan tunteen viedä. En pidä saman asian tekemisestä yhä uudestaan kaavamaisesti, kuittaa rumpali.

Miten näet nykyisen musiikkibisneksen omalta kohdaltasi?

– On se vähän surullista! Koko tämä downloudaus. En oikein käsitä, että levy-yhtiöt antoivat mokoman jatkua niin pitkään. Nyt, kun on tomerasti luettu teesit eri yrityksille, ja todettu, että cdr-bisnes se kaataa koko alan… on se sääli, mutta minkä sille voi. Pitää vain jatkaa soittamista!

Teet myös opetustyötä rumpujen parissa. Oliko asia niin jo ennen Rainbow-aikaasi?

– Kyllä. Aloitin opettamisen kun olin 17- tai 18 -vuotias. Olen tehnyt sitä aina enemmän ja vähemmän näiden bändipestieni välissä. 

Onko sinulla jonkinlainen alan tutkinto suoritettuna?

– Ei. En käynyt mitään musiikkiyliopistoa tai muuta vastaavaa, myöntää Bobby. 

Olet tehnyt kirjan tuplabassarityöskentelystä. Taisi olla ensimmäisiä?

– Kyllä niitä oli jo pari aikaisemminkin, mutta omani on niistä kaikista kattavin, sanoo Bobby vaatimattomasti ja jatkaa:  Kirjaa sorvataan nyt uuteen kuosiin. Uuden laitoksen pitäisi ilmestyä puolen vuoden sisällä, ja sen uusi luku käsittelee mm. tuplaiskujuttuja (havahtuu taputtelemaan innokkaasti polviaan),

Eikö olisi jo aika Bobby Rondinellin opetus-dvd:lle?

– Olet oikeassa! Siinäpä jotakin, mitä todella haluaisinkin tehdä. Minun pitää vain yrittää saada sopimus homman hoitamiseksi, ja tehdä se pois, lataa Bobby. Siinäpä jotakin puuhattavaa lähitulevaisuuteen!

Toverit ja varusteet

Minkälaisia Roger Glover, Neil Murray, Geezer Butler ja Danny Miranda ovat basisteina ?

– Roger on hyvin perusteellinen, hyvin vakaa. Geezer puolestaan on hiukan hullumpi, sanotaanko "kiireisempi", enemmän nuotteja. Molemmat ovat mainioita soittopareja. Neil – rakastan hänen tyyliään! Neilhän soitti erinomaisesti Rondinelli-levyllämme. Danny on yksi maailman parhaista basisteista. Hän sai juuri Queen-pestinkin (Brian May, Roger Taylor ja Paul Rodgers, toim.huom.). Olen soittanut hänen kanssaan paljon, ja kun me soitamme yhdessä, kaikki tapahtuu automaattisesti, erityistä päänvaivaa ei tarvita, summaa Bobby.

Miten oma soittosi on kehittynyt vuosien kuluessa?

– Harjoittelen koko ajan, ja tutkin uusia juttuja jatkuvasti. Olen mielestäni parempi nyt kuin 20 vuotta sitten ja viiden vuoden päästä vielä parempi, tuumaa Rondinelli varmana. Ja jos en ole, olen hyvin tyytymätön.

Minullakin on siis vielä toivoa!

– Tietysti, se on täysin sinusta itsestäsi kiinni, haluatko paremmaksi vaiko et! Sanon aina oppilailleni: "When you stop getting better, you start getting worse".

Soitit vuosia Yamahoilla, vaihdoit sitten Fibesiin, ja nyt pelisi on Ludwig?

– Yamahan rummut olivat mainioita. Soitin niillä noin 12 vuotta, mutta he eivät yhtiössä tehneet oikein mitään hyväkseni. He ovat kai niin iso yritys, ettei heidän vissiinkään tarvinnut. Sitten siirryin GMS:iin. Niitä tehtiin Long Islandin yrityksessä, ja ne olivat hyviä rumpuja. Soitin niillä yhdeksisen vuotta. Koko Sabbath-aikani, BÖC:iin asti. Eräänä päivänä näin yhdessä kaupassa vanhan Fibes-setin. Ne rummut muuten, jotka minulta varastettiin, huomauttaa mies väliin, olivat juuri Fibesit – kokeilin niitä, ja ne kuulostivat erinomaisilta! Sitten kuulin, että niitä valmistettiin taas, ja olin myyty! Otin yhteyttä firmaan, ja rumpuni vaihtuivat pariksi vuodeksi. Markkinointi – he eivät Fibesissäkään saaneet oikein mitään aikaiseksi. Ja se Ludwig –kerään Ludwigeja, siirtyy mies sujuvasti nykyiseen merkkiinsä. 

– Olen saanut näyterumpuja jo 25 vuotta, mutta satsaan rahani vanhoihin Ludwigeihin! Minulla on pari settiä ’70-luvulta, ja kuusi tai seitsemän Black Beauty -pikkurumpua ’20-luvulta! Omistan yhteensä kai 40 Ludwigin pikkurumpua, joten taidan tosiaan pitää niistä, luettelee Rondinelli.

– Olen hyvää pataa Ludwigin A&R-kaverin kanssa, he tekevät oikein päteviä settejä taas, sen jonkin aikaa kestäneen harharetkensä jälkeen. Kun olin pikkupoika, soitin aina niillä. Se oli jo silloin yhtä kuin rock-rumpu. Kaikki, joita kuvitella saattoi, soittivat Ludwigeilla: Ian Paice, Ginger Baker, Carmine Appice, John Bonham, Cozy Powell, kaikki! Clive Bunker, Dino Dinelli, ne olivat rockin ääni, tohkeilee tähti.

–  1980-luvulla Ludwig myi firmansa, ja he menettivät otteensa asioihin joksikin aikaa, mutta nyt tuotteet ovat taas laatutavaraa, puhkuu tyytyväisyyttään Bobby.

Pakerrat nyt tuplapedaalin kanssa, kahden bassarin sijaan. Miksi ?

– Kaikki sai alkunsa ihan käytännön syistä. Teimme BÖC:n kanssa paljon yhden illan keikkoja, ja lensimme ahkerasti paikasta toiseen. Siinä ei ole oikein järkevää ottaa mukaan ihan kaikkea roinaansa. Päädyin käyttämään vuokrakamoja, eikä näillä firmoilla koskaan ollut, siis ei koskaan, painottaa Bobby, settejä, jotka olisivat olleet edes lähellä omiani. Koskaan ei tarjolla ollut oikean kokoisia bassareita, ja jos oli, ne olivat ainakin eri väriä…

– Se ei ollut helppoa, ja ison setin kasaamiseen kuluu paljon aikaa. Pari päivää menee yhdessä hujauksessa! Kun lensimme taas uuteen kaupunkiin, ja oli vain pari tuntia aikaa kasata kamat, roudarit olivat seota! Yksinkertaistin asioita pienempään settiin, ja tuplapedaaliin, ja näin nuo keikat oli helpompi hoitaa. Paluu omaan, isoon settiin tuntuikin lopulta oudolta, kun oli tottunut siihen, että hi-hat oli siinä ihan lähellä. Tajusin, että kyse ei ollut siitä, miltä setti näyttää, vaan minkälainen se on soittaa, kertoo Bobby käytännönläheisesti.

Sanoit treenaavasi aika tavalla. Miten paljon käytännössä?

– Eilen ehkä pari tuntia tuolla huoneessani. Aloin vasta hiljattain muuten pitää kirjaa asiasta (kaivaa pienen muistikirjansa esiin)! Katsotaanpas; puolitoista tuntia eilen ja toissapäivänä, samoin sitä ennen, kaksi tuntia ja vartti sitä edellisenä päivänä – olen päässyt mukavaan rutiiniin… aina asianlaita ei ole tosiaankaan ollut näin! Harjoittelussani on ollut kaikenlaisia vaiheita. Ja nyttemmin saanut itseni varsinaiseen treenaustilaan, painottaa Bobby vilpittömästi.

Miten pidät itsesi soittokuosissa?

– Soitan ja kävelen paljon! Lisäksi käyn salilla, aina kun se on mahdollista, kuittaa patteristi.

Onko sinulla mitään erityisvinkkejä rumpukunnon ylläpitämiseksi?

– Ei, siihen ei oikein ole mitään korviketta. Pitää soittaa, pysyäkseen soittokunnossa! Käytän Hansenfutz-harjoituspedaaleja, joissa on jouset ja kaikki, joten jo ne auttavat jalkojen treenauksessa. Minulla on niitä pari paria laukussani. Niitä on oikein käytännöllistä käyttää samalla, kun katsoo tv:ta, paljastaa kikkansa Bobby.

Riittääkö sinulta aikaa muille aktiviteeteille musiikkibisneksen ulkopuolella? Keräät rumpuja…!

– Kerään rumpuja, naurahtaa Bobby, ja veitsiä! Kyllä, en tiedä miksi, mutta niitäkin! 

Mitä puuhaat lähitulevaisuudessa?

– Viimeistelen kirjani, ja alamme USA:aan palattuamme äänittää uutta The Lizards -levyä. Jossakin vaiheessa voisi olla sooloni aika, mutta en katso ihan niin pitkälle vielä. Se tulee, ennen kuin minusta aika jättää, lupaa Bobby Rondinelli – rumpali vailla vertaa. '

Image

Robert "Bobby" Rondinelli

27.7.1955, Port Jefferson, New York

Valikoituja levytyksiä:
• Rainbow: Difficult to Cure (1981)
• Rainbow: Straight Between the Eyes (1982)
• Scorpions: Love at First Sting (1984)
• Rainbow: Finyl Vinyl (1986)
• Black Sabbath: Cross Purposes (1994)
• Sun Red Sun: Sun Red Sun (1995)
• Black Sabbath: Cross Purposes Live (1995)
• Rondinelli: Wardance (1996)
• Blue …yster Cult: Heaven Forbid (1998)
• Sun Red Sun: Lost Tracks (2000)
• The Sign: Signs of Life (2000)
• Blue …yster Cult: Curse of the Hidden Mirror (2001)
• Rondinelli: Our Cross Our Sins (2002)
• Blue …yster Cult: A Long Day«s Night (2002)
• The Lizards: Cold Blooded Kings (2004)

Video / dvd:
• Rainbow: Live Between the Eyes (1982)
• Rainbow: The Final Cut (1985)
• Black Sabbath: Cross Purposes Live (1995, dvd 2003)
• Blue …yster Cult: A Long Day«s Night (2002)
• The Lizards: Live at B.B.King - NYC (2004)

Opetuskirjoja:
• Bobby Rondinelli & Michael Lauren: The Encyclopedia of Double Bass Drumming (2001)

Lisätietoa:
• black-sabbath.com
• blueoystercult.com
• thelizardswebsite.com

•••