Chad Wackerman – nopeammin, rennommin, musikaalisemmin

Jazz, rock tai reggae, musikaali, elokuva tai klasari – Chad Wackerman tuntee olonsa kotoisaksi kaikissa musiikinlajeissa. Silti mestarirumpalin yksi komennus nousee muita korkeammalle: Wackerman oli Frank Zappan rumpalina pidempään kuin kukaan muu, 1980-luvun alusta aina siihen kun maestro vetäytyi esiintymislavoilta.


Chad Wackerman viivähti pari päivää Suomessa marraskuussa 2013 Porcupine Tree -progebändin keulakuvana tunnetun Steven Wilsonin matkassa. Yhdysvalloista alkanut Wilsonin kiertue oli kaikkiaan kestänyt yli puoli vuotta, josta sen päättymäisillään oleva Euroopan osuuskin liki pari kuukautta yhteen putkeen. Helsinkiläishotellin aulabaarin sohvalle istahtanut Wackerman ei vaikuta lainkaan väsyneeltä, vaikka huokaisikin olevansa jo kypsä palaamaan kotiin Los Angelesiin.

 

 

Kotona Kaliforniassa Charles ”Chad” Wackermanin (56) arkipäivä sisältää nykyään sekalaista pistokeikkaa fuusioklubivedosta virvelinsoittoon Disney-animaatioissa. Yksityistunteja Wackerman saattaa antaa vaikkapa monikamerayhteydessä Skypen kautta, ja viimevuotisen Dreams, nightmares and improvisations -soololevyn vanavedessä tulee soiteltua keikkoja myös oman bändin kanssa. Ja kun taas lähdetään tien päälle, liiderinä voi olla Allan Holdsworthin tai James Taylorin tasoinen lajinsa kuningas.

LA on Wackermanin synnyinkaupunki, jonka ilmapiirissä oli helppo kasvaa sisään musiikkiin jo kapaloikäisenä.
– Kaikki perheessäni ovat alan ammattilaisia: isäni on suuri esikuvani ja loistava musiikinopettaja, veljet ovat soittajia, ja omista lapsistanikin tulee muusikoita. Nuorin veljeni Brooks on Bad Religionin rumpali ja perheen rokkitähti, Wackerman hymähtää.

 

 

Omaa ääntä etsimässä

Wackermanin mielestä jokaisella kunnioitetulla rumpalilla on ”se jokin”, josta hänet tunnistaa.
– Rummuthan voivat olla hyvin yksitotinen väline, niillä lyödään biittiä ja se siitä. Itse olen aina halunnut kuulua siihen sakkiin, jolla olisi oma ääni, Wackerman pohtii ja mainitsee esimerkkeinä alkuaikojensa idoleita Elvin Jonesista Tony Williamsiin ja Mitch Mitchelliin.

Oman äänen etsinnässä Wackermania auttoi ennen kaikkea rumpuopettaja Murray Spivack, jonka metodia Wackerman on uutterasti avannut internetin Drum Channel -sivustolla.
– Oma ääni pohjautuu yksilölliseen soittotapaan, ja soittajan soundihan syntyy vähintään 80-prosenttisesti kosketuksesta, korkeintaan 20-prosenttisesti soittimesta. Oli onni päästä Spivackin oppilaaksi, hän opetti rennon tavan soittaa myös lujaa ja nopeasti, ja kuinka minimaalisella ponnistuksella saadaan maksimaalinen tulos.

Rentouden lisäksi Spivackin metodissa käytetään korkeita liikeratoja jos tarvitaan enemmän volyymia. Fysiikan lakien annetaan tehdä työt, jolloin lihasvoimaa ei tarvita.
– Vaikka olen pienikokoinen kaveri enkä mikään kehon-rakentaja, silti pystyn tarvittaessa soittamaan lujempaa ja pidempään kuin useimmat hevirumpalit.

Vaikka mättäminen tilauksesta hoituukin, siitä Wackerman ei pidä, sillä hänestä rumpujen ja peltien soundi kaventuu ja muuttuu mielenkiinnottomaksi liiallisella piiskaamisella. Lukemattomista levytyssessioistaan hän sanoo oppineensa, että vähemmällä hakkaamisella mikrofoni itse asiassa kuulee rumpusoundin täyteläisempänä ja ”isompana”. Ja tilannehan on sama jokaisella sähköisesti vahvistetulla keikalla: rumpali soittaa mikrofoneille, ei yleisölle.

 

 

Vapaus tuo vastuuta

Wackerman ottaa vastaan tarjottuja töitä lajiin ja joskus tasoonkin katsomatta. Tyydyttävintä on kuitenkin ”korkeimmalla” tasolla, jolla soittaja pyydetään mukaan vain ja ainoastaan oman yksilöllisen panoksensa takia.
– Siinä tilanteessa artisti haluaa nähdä mitä hänen musiikilleen tapahtuu, kun tietty soittaja lisää siihen osuutensa. Esimerkiksi Zappa tähdensi minulle jo alussa, ettei halua kuulla Terry Bozzion ja Vinnie Colaiutan kopiointia.

Samalla Wackerman korjaa Zappan ankaruudesta liikkuvia käsityksiä, ainakin rumpalilleen maestro antoi vapauksia ha-kies-saan avointa vuorovaikutusta kitaran ja rumpujen välillä, vähän sitar- ja tabla -duon tapaan.
– Vapauteen kylläkin sisältyy hirveästi vaatimuksia luovuuden suhteen. Jos soittaja heitetään Zappan tai Holdsworthin kanssa kymmeneksi minuutiksi biisin jamijaksoon, täytyy pystyä koko ajan tuottamaan jotain mielenkiintoista. Siksi heidän kaltaistensa kanssa rumpalilla täytyy olla rutosti soittotekniikkaa. Monilla rumpaleilla tekniikka haraa vastaan, mikä leikkaa pois ideoita joita pää tuottaa. Siksi harjoitellaan, ettei tekniikka rajaa sitä mitä ajattelit soittaa, vaan kaikki tulee heti ulos ja muuttuu musiikiksi.

Alussa oli padi

Wackermanin ensimmäinen ja suurin opettaja oli isä, joka sekä kannusti että vaati paljon.
– En suinkaan saanut settiä eteeni, vaan pari ekaa vuotta naputtelin pelkkää padia, koska isän mielestä ensin piti oppia kunnioittamaan soitinta. Sitten kun oli opetellut perusteet sai ”palkinnoksi” virvelirummun – ei suinkaan koko settiä! Ja sitten myöhemmin ensimmäisenä komppina ei saanut opetella rokkia vaan jazzia, jolla soittoon löytyi rentoutta. Se oli kurinalainen, mutta jälkikäteen ajatellen hyvä opintie.

Pikku-Chad teki rumpuläksynsä tunnollisesti ja eteni no-peas-ti, mikä palkitsi ja antoi itseluottamusta. Nopea nuotinlukukin periytyy niiltä ajoilta.
– Joka ainoalla nykyisellä studiokeikallani edessä on nuotit. Pitää osata lukea prima vista mitä tahansa: jotkut nuotit ovat tosi helppoja, jotkut tosi vaikeita ja jotkut muuten vain outoja. Yhtä kaikki, jos ei osaa lukea hyvin on studiokeikoilta ulkona äkkiä.

Lavatilanteessa Wackerman puolestaan kokee, että rumpalilla on bändin suurin ja raskain vastuu, koska muusikoista hänellä on eniten valtaa ohjata kappaleen dynamiikkaa, taimausta ja sykettä haluttuun suuntaan.

 

 

Zappan kyytiin

Wackerman sai kaikkien aikojen keikkansa vasta pari vuotta ammatikseen soitettuaan, kun lähti melko kylmiltään mittaamaan taitojaan Frank Zappan koesoittoihin.
– Olin parikymppinen enkä uskonut hetkeäkään saavani paikkaa, mutta ajattelin että koesoitoista irtoaa varmasti hauskoja juttuja kavereille kerrottavaksi. En tuntenut Zappan musiikkia paljon ennestään, olin kyllä kuunnellut Tinseltown Rebellionia ja tykkäsin sen monipuolisuudesta ja huumorista. Sen tiesin, että Zappa tekee hankalaa musaa.

Useiden koesoittosessioiden jälkeen Wackerman lopulta nappasi rumpalin paikan kilpailijoiden nenän edestä. Maestro antoi uudelle rumpalilleen kymmenen albumiaan ja sanoi evästykseksi, että ”treenaa nämä – siinä on aluksi sata biisiä”.
– Onhan Zappan musiikki vaikeaa, mutta ei hän minun eteeni yleensä tuonut kovin pahoja juttuja, hankalampia olivat lähinnä biisien klassiset osiot, joissa jokainen isku on kirjoitettu viivastoille. Klassiset pätkäthän koko bändi opetteli aina nuoteista, ja muun musan alusta asti korvakuulolta, Wackerman yllättää.

– Treenaus ilman nuotteja saattoi olla haastavaa silloin, kun oli tahtilajien vaihdoksia ja semmoista, mutta pidemmän päälle korvakuulolta opettelu oli vain hyväksi. Ulkoahan kaikki piti kuitenkin keikoilla vetää, mikä oli klasaripätkien kanssa vaikeampaa, kun piti sitten päästää nuoteista irti.

Pelko pois

Zappa oli työnarkomaani ja perfektionisti, joka näki määrättömästi vaivaa sävellyksiensä eteen, ja halusi siksi että ne toteutetaan täsmälleen oikein. Nuottien soittaminen oikeille paikoilleen oli vasta vaihe numero yksi. Sitten alkoi loputon oikean fiiliksen hakeminen ja hienosäätö. Wackermanin ensimmäisiä huo-mioi-ta oli, että Zappan muusikoista huokui käsittämätön itsevarmuus, jonka hän sittemmin porukan juniorina itsekin omaksui.

Wackerman sanoo oppineensa, että soittajan pahin este on pelko, josta eroon päästyään pystyy mihin vain.
– Soittamaan voi opetella kuinka mielipuolista matskua tahansa, eikä se vaadi muuta kuin aikaa, intohimoa ja itsekuria. Luet ensimmäistä tahtia, ja pudotat tempoa kunnes pystyt soittamaan sen. Toistat saman seuraavan tahdin kanssa ja sitten yhdistät nämä kaksi, Wackerman pelkistää.

Kun Zappan soittajien eteen lykättiin uutta musiikkia treenattavaksi, muusikot eivät koskaan pitäneet sitä vaikeana – ei edes silloin kun maestro itse vaikutti empivän, mitä oli tullutkaan sävellettyä, ja saattoi kysyä muusikoltaan, että ”pystyykö tällaista soittamaan?” Soittajakunnan reaktio oli aina sama: ”Ei ole pahaa kamaa vaan ihan iisiä, kyllä taittuu ”.

Sitten mentiin kotiin ja treenattiin hulluna yön yli, ja seuraavana päivänä osattiin.

Rento meininki

Monien Wackermanin puheille hakeutuvien oppilaiden yhteisenä ongelmana on, että jokin komppi ei tunnu sujuvan tai tempot eivät pidä.
– Kummankin syyt palautuvat vajavaiseen käsitekniikkaan. Yritän opettaa miten rummunsoitosta tulisi mahdollisimman helppoa: lyöt kapulaa niin kuin pomputtaisit palloa, ja kovemmilla iskuilla kuin löisit ruoskaa. Ja on tärkeää keventää puristusta kapulasta, ettet saa takaiskua käsivarteen.

Wackerman hehkuttaa Murray Spivackilta omaksumaansa soittotapaa, ja kehottaa käsitekniikkansa parantamisesta kiinnostuneita klikkaamaan itsensä Drum Channel -nettisivustolle, josta löytyy miehen toteuttama opetusvideosarja aiheesta.

Systeemissä tavoitellaan äärimmäistä tehokkuutta, ja yhtenä johtolauseena voisi olla ”mitä nopeammin haluaa soittaa sitä rennompi pitää olla”.

Wackerman sanoo rentouden syntyvän harjoittelun kautta, kun erilaisilla käsijärjestyksillä soitettujen fraasien tempoa nostetaan pykälä kerrallaan ja lopetetaan aina korkeimpaan tempoon, jossa kädet eivät vielä jännity tai kramppaa. Päivittäin toistettuna rennon tempon lukema alkaa väkisinkin nousta.

 

 

Rytmit viipaleiksi

Wackerman on pienestä pitäen ollut kiinnostunut haastavista tahtilajeista ja polyrytmiikasta.
– Poikkeuksellistenkin tahtilajien soitto on melko vaivatonta, vaikka kuinka pitkän tahdin voi aina jakaa kahden ja kolmen iskun osiin. Mihin tahansa tahtilajiin pitäisi luoda sama elävä svengi kuin soitettaessa 4/4-pulssia. Vaikka olisikin vai-keam-paa soitettavaa, musan ei pidä kuulostaa vaikealta, jäykältä ja nykivältä.

Wackermanille rummunsoitto ei ole urheilua.
– On laaja koulukunta, jonka mielestä rummunsoitto on vain yksi voimailulaji. En osta sitä ajatusta ollenkaan. Olen kiinnostunut siitä, kuinka rummuilla tehdään musiikkia – ja siinä riittää penkomista. Ja kun noustaan tietylle taitotasolle, musiikinlaji ei merkitse enää yhtään mitään, olen saanut Zappan tai Barbra Streisandin kanssa soittamisesta tasan samat vibat.

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 1/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä. 

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

21.08.2016
|
Teksti ja kuvat: Tommi Saarela | Kuvausvalaisu: Sami Sirniö / PJK
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy