Nayteikkuna

Elias " E.vil" Viljanen valjastaa teknisen taituruuden melodian palvelukseen

Suomessa on raskaan rockin ja metallin parissa touhuavia kitaristeja enemmän kuin monessa suuremmassa kansakunnassa. Tavallisimmin nämä kuitenkin ovat bändien jäseniä ja musiikkityylin alalajeista riippumatta melodiat lauletaan. 

Elias Viljanen on valinnut toisin: hän soittaa melodista ja instrumentaalista rock-kitaraa, levyttää omalla nimellään ja on solistina omassa bändissään. Tapasin sittemmin Sonata Actican(kin) kitaristina tunnetun Viljasen 2006, juuri hänen toisen soololevynsä julkaisun jälkeen, ennen keikkaa Tampereen yo-talolla.  Kyseessä oli melkeinpä kotikenttätapahtuma, sillä mies on kotoisin naapurikunnasta Pirkkalasta. Siksi sekä yleisön että esiintymislavan puolelle oli tiedossa soittokavereita lähiseuduilta. Riffin printtinumerossa 3/2006 julkaistu haastattelu lienee mitä sopivin heinäkuun 2019 arkistopoiminnaksi. 

 

Viljasen tyyliin 2006 kuuluu laaja-alaisia melodioita ja melkoisen nopeita pyrähdyksiä kappaleen aikana, mutta yksinkertaisista asioista hänenkin soittonsa on lähtenyt liikkeelle.

– Aloitin soittamisen alle 10-vuotiaana isän opastuksella, Viljanen muistelee. 

– Kotona oli akustinen kitara ja musiikin alkeiskirja, johon kuului äänikasetti. Kappaleisiin kuului Ukko Nooa ja muita samanlaisia. Niiden harjoittelussa kului aikansa, kunnes sain oman akustisen kitaran. Seurakunnan kitarakerhossa olin yhden vuoden ja siellä opeteltiin lähinnä sointuja. Kansalaisopistossa opiskelin pari vuotta, jolloin nuotit tulivat vähän tutuiksi ja säveltapailua oli jonkin verran. Heavymusiikin opettajaa en löytänyt ja sen olen opiskellut itse.

Kolmen akustisella kitaralla soitetun vuoden jälkeen piti saada sähkökitara, joista ensimmäinen oli mallia Leadstar, ilmeisesti itäsaksalaisen Musiman valikoimasta. Samainen nimi tulee vielä myöhemmin esiin Viljasen tekemisten yhteydessä.

Bändihommat alkoivat jo varhaisessa vaiheessa: 13-vuotiaalla oli ensimmäinen bändi kasassa ja keikkojakin löytyi.

– Ensimmäiset keikat tehtiin yläasteen bileissä. Musiikki oli alkuun Metallica-vaikutteista trash-metallia ja siitä mentiin teini-iässä vielä rankempaan suuntaan, aina death-metalliin asti. Melodisuus on kuitenkin aina kiehtonut musiikissa ja alusta asti olin pitänyt Kissistä ja sen popimmasta metallista, heillä on paljon hyviä kappaleita ja se vaikute kulki mukana koko ajan. Ace Frehleyn omintakeinen soittotapa kiinnosti paljon nuorempana, vaikka se on tempollisesti aika kummallista toisinaan. Yritin noudattaa samanlaisia päälinjoja, vaikka en suoraan kopioinutkaan.

Muiksi suosikeikseen mies mainitsee vielä edesmenneet Dimebag Darrelin ja Cliff Burtonin, joista edellisen villi ja uraauurtava soittotapa ja jälkimmäisen räväkkä aggressiivisuus tehoavat.

Kissin vaikutuksesta syntyi coverbändi Dear Victims, jonka nimi löytyi Gene Simmonsin tervehdyksestä albumin Alive! kannessa. Tampereen seudulla keikkoja tehnyt porukka pääsi mukaan tribuuttilevylle Unpainted, jossa bändit eri puolilta maailmaa esittävät covereita ajalta ilman meikkejä. Dear Victimsin valinta oli Master And Slave, jossa Viljaselta kuullaan soolo. Nyttemmin bändin kotisivut on jo poistettu netistä, joten ’90-luvun lopun Viljasta ei enää ole helposti kuultavissa, joskin tuon tribuuttilevyn voi vielä tavoittaa netin levykaupoista.

Toinen bändiprojekti, laulusolistin sukunimen perusteella nimetty Blackbay keikkaili Tampereen seudulla vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja julkaisi ennen muutama vuosi sitten tapahtunutta hajoamistaan omakustanteena viiden kappaleen kiekon Your Shame. Sitä tosin voi olla varsin vaikea enää löytää ja tämänkin bändin kotisivut on jo ajettu alas. 

 

 

Triokokoonpanosta nimeltä Evil Project – Elias Viljasen nimestä oli muodostunut näppärän oivalluksen tuloksena edelleenkin käytössä oleva lyhenne E.vil, jota kuvaavassa logossa on kitaran muotoa ja tribaalikoristelua – kirjoitettiin Soundin demopalstalla vuonna 2002 mm. seuraavaa: ”Viljasella on ihan kunnon kitarasankarin otteet”, mutta myös ”…tuo vahvasti mieleen ’80- ja ’90-lukujen taitteessa vallinneen amerikkalaisen koulukunnan tyylin, josta kai aika on jo ajanut ohi”.

 

Instrumentaalina

Jälkimmäisen kommentin loppuosa ei osunut täsmälleen oikeaan, sillä Viljanen solmi kohdakkoin levytyssopimuksen Lion Musicin kanssa, mistä vielä lisää jutun lopussa.

– Luin internetistä Lionin kotisivun, jossa pyydettiin demoja, hän kertoo. 

– Lähetin kolme kappaletta ja sain vastauksen, että levy voitaisiin tehdä jos samanlaista materiaalia löytyy koko albumillisen verran. Viikonloppu meni tätä miettiessä, mutta päätin ryhtyä toimeen ja ilmoitin, että lisää kappaleita tulee kyllä. Ensimmäinen levy (Taking The Lead, ’03) oli aika hätäinen prosessi, toista (The Leadstar, ’05) tehdessä tiesin varoa samaa vaaraa ja osasin säveltää kappaleita rauhassa.

Molemmat albumit ovat tanakkaa instrumentaalivetoa ja kitara soittaa kaikki melodiat ja lähes kaikki soolot. Edellä lainattu demoarvioija osui oikeaan vertauksessa amerikkalaiseen koulukuntaan, eikä Viljanen vaikutteitaan peittelekään: sekä tämän haastattelun aikana että levyjen kansilehdillä kiitosmaininnat kohdistetaan kitarakaksikolle Joe Satriani ja Steve Vai. Näiden herrojen sysäys kuuluu Viljasen soitossakin, mutta tyylilajin sisään jää runsaasti liikkumavaraa toteuttaa ideoita omalla tavalla. Molemmat suosikkinsa hän on nähnyt livenä, Vain viimeksi viikkoa ennen tätä haastattelua.

– Steve Vain sooloja en ole edes harjoitellut, koska pelkään tekeväni vain saman kuin hän. Kuuntelen niitä ja yritän imeä vaikutusta sillä tavoin, mies arvioi.

– Satriani taas on harmitellut, että hänen soitossaan Jimi Hendrixin vaikutus kuuluu liian selvästi. Itse en pidä sitä pahana ja sitä kautta tulee bluesia mukaan. En niinkään kuuntele puhdasoppisia blueskitaristeja, mutta soiton ydin lähtee bluesista. Kappaleessa Evilized on sen tapaista boogieta, vaikka se soitetaan nopeana ja suoraan ilman shufflea.

Tutkitaanpa vielä pari muutakin uuden levyn biisiä.
– Touching The Sky on melodinen ’80-luvun hardrock-vaikutteinen kappale tyyliin Van Halen kohtaa Whitesnaken. Fast And Furious on rokkibiisi, joka saa vähän progressiivisia piirteitä Jani Kemppisen syntikkasovituksen avulla. Kertosäe on tehty tarttuvaksi ja rinnakkaissävellajit menevät lomittain.

Kuinka pitää kuulijoiden mielenkiintoa yllä, jos koko albumillinen on instrumentaalista musiikkia?
– Homma täytyy miettiä niin, että erilaisia kappaleita mahtuu mukaan. Muutama on rauhallinen, muutama rokki ja muutama hevimpi sopivassa järjestyksessä. Yritän katsoa, että tempot ja sävellajit eivät ole tasapaksuja ja niissäkin on vaihtelua.

– Melodisuus on näitä vielä tärkeämpi asia, Viljanen muistuttaa. 

– Uudelle levylle säveltäessäni yritin ensin hyräillä melodioita ja hain kitaralla perässä. Lauletulle musiikille tyypillinen rakenne säkeistö-kertosäe-soolo on mukana omien kappaleittenikin rakenteissa.

Monet Viljasen instrumentaaleista ovatkin sellaisia, joihin voisi kuvitella laulajan kuljettamaan samaa melodiaa. Tempojen ja tahtilajien muutoksia hän ei kappaleissaan juurikaan harrasta, koska se tekisi musiikista vaikeampaa kuunneltavaa ja saattaisi urauttaa kokonaisuuden tietyn tyylin puitteisiin.  Hän ei myöskään sorru monien metallikitaristien ylenpalttisesti harrastamaan harmonisen mollin käyttöön – ”se miellettäisiin välittömästi Yngwie Malmsteeniin” – eikä arpeggioiden sahaamiseen.  Nopeutta toki soitossa piisaa. Kappaleiden sävellajit ovat sekä duuria että mollia, joskus molempia, koska hän käyttää mielellään rinnakkaissävellajeja tuomaan melodiaan rikkautta. Tahtilajeiltaan kappaleet ovat 4/4, valsseja ei levyillä ole.

The Leadstarilla on mukana cover Lionel Richien parinkymmenen vuoden takaisesta balladihitistä Hello. Mistä moinen valinta?
– Se soi radiossa ja kävin miettimään sen melodiaa. Kertosäe on hyvin Gary Mooremainen tyyliin Still Got The Blues. Kokeilin kitaralla ja huomasin, että kertosäkeen sointukuviossa on duuria ja mollia eikä oikein tiedä kumpi on kyseessä. Sain villin idean, että kompataan sähkökitaralla Mooren tyyliin, jotta biisi ei jää liian balladiksi. Tämä oli pakko toteuttaa levylle.

 

Työkalupakki

Ensimmäinen sähkökitara Leadstar riitti muutaman vuoden käyttöön, kunnes kalusto alkoi vaihtua. Seuraaja oli jokin monisakarainen hevikeppi, tämän jälkeen Charvel, ja reilut 10 vuotta sitten löytyi Ibanez, josta käteen sopivuuden ja hyvän soitettavuuden vuoksi on tullut Viljasen pääasiallisesti käyttämä merkki.

 

Jutun alkuperäiseen kuvitukseen kuuluva otos on keikalta On the Rocksista 2006. Vuodesta 2012 alkaen Viljasella on ollut sopimus kitaravalmistaja ESP:n kanssa ja hänen oma nimikkomallinsa lanseerattiin 2017.

 

 

Vuoden 2006 kalustoon kuuluu Taking The Leadilla soinut musta RG550 ja komeasti hilemaalattu JEM 7DBK, joka taas on ahkerassa käytössä The Leadstarilla. Matalalta soivaa murinaa tarjoaa 7-kielinen Ibanez RG ja sen sointi erottuukin muutamalla Leadstar-albumin raidalla. Carvinin DC400 on varustettu pietsomikityksellä ja se vastaa uuden albumin akustisen kuuloisista soundeista, toisinaan tuettuna puoliakustisella teräskielisellä.

Kielisatsit ovat tyyppiä 9-46, tavallisesti D’Addariot, ja ne säädetään lähelle otelautaa puoli sävelaskelta pudotettuun vireeseen. Plektrat ovat mattapintaisia ja mediumvahvuisia (0.7 mm), muotona on perinteinen 351.

Vahvistimena Viljanen käyttää 120-wattista Peaveyn valmistamaa Eddie Van Halenin nimikkonuppia 5150, joka ajaa Marshallin 4 x 12” kaiutinkaappia. Nupista irtoaa tanakat soundit säröjä myöten komppikäyttöön ja laulaviin sooloihin – pitkien osuuksien aikana helpotusta saa tarvittaessa pienen pedaalilaudan Boss DS-1:sta. Laudassa on mukana lisäksi Morleylta volyymipedaali Little Alligator ja wahwah Bad Horsie sekä Digitechin Whammy 2. TC Electronicin räkkiefekti G-Major tarjoilee noise gaten ohella höystöksi ajoittain delayta ja puhtaissa soundeissa kompressiota ja sitä ohjataan Behringerin midipedaalilla.

Kotistudiossaan hänellä on varustuksessa äänityssofta Pro Tools varustettuna M-boxilla, joita käyttäen sävellys- ja sovitustyön saa tehdyksi omin voimin. Rummut voi kirjoittaa ohjelmaan midinä hiirtä käyttäen, samoin joitakin kosketinsointuja, ja kitarat ja bassot hän soittaa itse.


Bändit nyt ja jatkossa

Viljanen on tehnyt instrumentaalimateriaalinsa kanssa vain vähän keikkoja, mutta uuden levyn ilmestyttyä hän esiintyi bändinsä Evil Spiritin kanssa muutamia kertoja. Bändin jäsenistöstä basisti Rami Herckman ja rumpali Tomi Ylönen ovat vanhoja soittokavereita jo Dear Victimsin ja Blackbayn ajoilta, Popedaankin kuuluva kosketinsoittaja Jani Kemppinen oli mukana Blackbayssa ja avusti Evil Spiritia Tampereen keikalla ja kakkoskitarassa on Jukka Talasmäki. Kolme ensin mainittua on mukana molemmilla Viljasen soololevyillä, ja uudemmalla levyllä vieraillut basisti Jaan Wessman tuli yo-talon keikallakin mukaan pariin biisiin.

Tällä kokoonpanolla kappaleet pystytään soittamaan livenä pitkälti samalla tavoin kuin ne on levytettykin. Tosin levyillä Viljanen on soittanut kaikki kitaraosuudet, joten keikalla toinen kitara on tarpeen tueksi kompissa ja harmonioissa, minkä lisäksi kahdella kitaralla voidaan järjestää pikku sparrauksia vuorovetoina. Muutamassa kappaleessa taas muu bändi pitää breikkiä kun Viljanen viihdyttää yleisöä täppäyksillä ja sweepeillä. 

– Bändin jäsenet ovat itseoppineita ja rohkeita soittajia. Pikkuvirheitä tulee kaikille – vaikka yleisö ei aina edes huomaa – mutta niitä ei pelätä, rokkiasennetta on ja yhteissoitto sujuu vuosien kokemuksella, Viljanen arvioi Evil Spiritin meininkiä.

Seuraava puheenaihe antoi kerralla vastauksen kahteen tulevaisuutta koskevaan kysymykseen: onko Viljaselta odotettavissa jatkossa myös laulettua materiaalia ja onko aktiivisempaa keikkailua näköpiirissä?

– Jari Kainulainen lähti Stratovariuksesta aikaisemmin tänä vuona ja alkoi puuhata uutta bändiä nimellä Mess. Minut on valittu sen kitarapestiin ja tullaan tekemään lauluprojektia, vähän astetta räväkämpää kuin tämä minun juttuni tai Stratovarius.

– Laulaja on Tuple Salmela, joka on ääneltään vähän Dio-tyyppinen ja tehnyt taustalauluja ja keikkoja Tarotin kanssa, rummuissa on Atte Sarkima ja bassossa Jari. Koskettimia ei ole, joten kitarointia ei tulla välttämään ja revittelemään pääsee.  Biisejä sävelletään tohinalla ja tähtäimessä on päästä levyttämään.  Lisäksi olen koko ajan tässä ohella tehnyt omaan piironkiin hardrock-tyylisiä laulettavaksi tarkoitettuja kappaleita ja niitä voidaan kokeilla erikseen. Tietty pyrin jatkamaan tätä instrumentaalihommaakin.

Messin tulevat kuulumiset on luettavissa kotisivulta messmetal.net ja Viljasen omat sivulta eliasviljanen.com.  Luvassa on siis melodista metallia monin tavoin tehtynä.

 

Kitaramusiikkia Ahvenanmaalta maailmalle

Viljasen molemmat sooloalbumit on julkaissut ahvenanmaalainen levy-yhtiö Lion Music. Firman omistaja ja johtohenkilö on Lars Eric Mattson, joka on julkaissut omalla nimelläänkin useita kitaravetoisia albumeita aina ’80-luvun lopulta alkaen, joko instrumentaalisina tai laulettuina projekteina. 

Lionin artistilistaan kuuluu melkoinen joukko etupäässä skandinaavisia proge- ja hardrockbändejä sekä sooloartisteja, lisäksi muulta maailmasta on hankittu oikeuksia ja sopimuksia levyjen uudelleen julkaisulle tai kokonaan uudelle materiaalille. 

Yhteistä koko valikoimalle on nimenomaan kitarapainotteisuus. Lion Music sekä jakelee levyjä jälleenmyyjille että pyörittää omaa markkinointia internetin kautta ja toimii nettiyhteistyössä samanhenkisten musiikkiyhteisöjen kanssa eri puolilla. Niinpä Viljasenkin levyt leviävät verkoston kautta kaikkialle maailmaan ja niiden myynnistä huomattava osa suuntautuu ulkomaille.

Kysytäänpä pari kommenttia Mattsonilta, joka muuten soittaa mausteeksi sähkösitaria The Leadstarin raidalla Unity For Life. Lausunnosta voi poimia pari vinkkiäkin, mikäli lukijaa kiinnostaa liittyminen Lionin artistikaartiin.

Mikä Viljasen soitossa tehoaa ja miten arvioit häntä verrattuna muihin tämänhetkisiin kitaristeihin?
– Eliaksen tyyli on hyvin melodinen ja huoliteltu ja pidän siitä paljon. Mielestäni hän on yksi parhaista tämän tyylin nykyedustajista. Maailma on täynnä kitaristeja, joilla on huima tekniikka, mutta ei juuri mitään kerrottavaa – Eliaksella taas on. Mies on sitä paitsi mainio tyyppi ja hänellä on oikea asenne. Minusta tällaisellakin on suuri merkitys.

Kuinka Viljasen levyt leviävät maailmanlaajuisesti Lion Musicin kautta?
- Ymmärrettävästi instrumentaalilevytysten markkinat ovat hyvin pienet.  Jos artisti ei voi jatkuvasti olla kiertueella, on varsin vaikeaa saada näkyvyyttä medioissa. Toisaalta instrumentaalilevyt myyvät hiljakseen pitkänkin ajan kuluessa ja uskon uusia faneja löytyvän Eliakselle jatkuvasti.

Myyntilukuja Mattson ei kertonut, mutta kitaralevytysten maailmanlaajuiseen nettimyyntiin erikoistuneen Guitar9:n tilastoissa The Leadstar kimposi heti ilmestyttyään kärkeen. Aika hyvin Suomesta käsin!

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2006. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

 

 

14.07.2019
|
Teksti: Timo Koskinen
 | Kuvat: Terhi Kemppainen & Reetta Viljanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy