Ikimuistoiset sessiot – Hannu Leiden

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, 
miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Vuorossa Hannu Leiden.

 

”Menisit kunnon töihin…”, sanoo klisee, joka väittää, että musan teko ei ole oikeaa työtä. Ottaessaan ensimmäisiä askeliaan työmarkkinoilla Hannu Leiden joutui kuitenkin toteamaan, ettei oikea työ taida olla häntä varten. Kolmivuorotyö saippuatehtaassa kävi melko nopeasti tympäisemään, kun ainoana hommana oli katsoa, että saippuapalat olivat linjalla suorassa. Yhdeksänkymmenen desibelin metelissä ja tukahduttavassa saippuapölyn hajussa mieleen hiipi kuningasidea: ”Mä alan äänittelee levyjä”. Yllättävää kyllä, liukuhihnaduuni oli sen homman opiskeluun mainio ympäristö.
– Luin siinä samalla kaiken alan kirjallisuuden mitä silloin oli Suomessa saatavilla. Ja moneen kertaan, kun teksti oli niin vaikeasti ymmärrettävää. Kolmannella kierroksella alkoi jo ymmärtämään, avaa Leiden.

Saippuatehtaassa monta kertaa läpikoluttu David Miles Huberin Modern Recording Techniques on Leidenin mukaan vieläkin aivan kutinsa pitävä teos. Teos, josta hän oppi melkein kaiken äänittämiseen liittyvän.
Ja sitten vaan studioita etsimään. Keltaiset sivut kertoi että lähin oli Hiekkaharjussa sijaitseva Tacca. Nuori äänittäjän alku koputti omakotitalon alakerrassa sijainneen studion ovelle ja ilmoitti oven avanneelle Juha Heiniselle, että olisi tulossa taloon harjoittelemaan. ”Ai? Painuppa hiiteen siitä”, kuului vastaus.

Päättäväinen Leiden ei kuitenkaan lannistunut, vaan kertoi tulevansa seuraavana päivän uudestaan. Kun sama homma oli jatkunut nelisen päivää, Heininen lopulta kyllästyi ja myöntyi sanoen: ”No okei, mulla on vain yksi ehto: kolmeen kuukauteen et sano sanaakaan. Ja teet ihan just kaikki mitä mä sanon”.
– Oli muuten aika vaikeeta olla sanomatta mitään…

Alkuun työhön kuului piuhojen korjaaminen, kahvin keittäminen ja studion siivoaminen. Sanojensa mittaisesti kolmen kuukauden päästä Heininen tuli töihin kaljakassin kanssa todeten, ”No niin Hannu, nyt saat puhua. Ruvetaas tekee duunia”. Näin alkoi monta levyä poikinut yhteistyö.

 

Sessio sessiolta, levy levyltä

Kun ryhdytään perkaamaan Leidenille ikimuistoisia ses-sioi-ta, hän toteaa että harvoin yhdessä yksittäisessä sessioissa riittää mielenkiintoista kerrottavaa. Erilaisia hauskoja sattumuksia hänen neljänkymmenen vuoden mittaiseen uraan on kuitenkin mahtunut yllin kyllin, mutta kokonaiskuva tietyn aikakauden tekemisistä piirtyy vasta pitkää sarjaa tarkastellessa.

Aloitetaan ihan alusta. Vuonna 1981 Tapio Niemelän Blues Band oli tekemässä Blues Ain’t Bad -levyään. Pelin henki tuli samoin tein selväksi – silleen huonolla tavalla.
– Rumpukoppi sijaitsi Tacca-studion saunassa ja näköyhteyttä ei tietenkään ollut. No, sehän mahdollisti sen, että rumpali oli roudannut sinne seurakseen korin lonkeroa. Ihmeteltiin kun rumpukopista ei kuulu mitään ja nauha käy… no sehän oli sammunut sinne setin päälle. Se päivä loppui sitten siihen.

Samassa paikassa syntyi Honey B & T-Bonesin ensimmäinen albumi. Itsekustannettu maxi-EP oli Leidenin ensimmäinen alusta loppuun hoitama produktio. Muistot albumin synnytyksestä aiheuttavat miehessä kuitenkin hienoista puistatusta.
– Äärimmäisen surullinen tapaus. Jossain vaiheessa kesken äänityksiä sattui vesivahinko jolloin viemärit tulvi sisään. Kokolattiamatolla oli viiden sentin kerros sitä itseään, semmonen paskaliemi. Pakkohan se oli tehdä loppuun, vaikka haju oli karsea. Se on vieläkin ihan hyvä levy, vaikka se tehtiin Vanhan Ylioppilastalon todella huonokuntoisella Soundcraftin pöydällä, joka rahisi ja napsui aina kun siihen koski.

Tacca-studion jälkeen alkoi freelance-aika ja nopeasti Leidenin suurimmaksi asiakaskunnaksi nousivat punkkarit.
– Mä tulin siinä hommassa aika tunnetuksi ihan vahingossa. Tehtiin Varauksen levyä Ruoholahdessa, jossa oli vähän tuntemattomammat kamat. Kaikki meni muuten hyvin, mutta miksatessa en ymmärtänyt, että siinä oli VU- ja peak-mittari samassa. Mä ajoin sen tappiin peakissa, mutta siinä olikin VU päällä. Siihen tulikin sitten reilut kolkyt prosenttia säröä päälle.

Ja sehän sopi punkkareille enemmän kuin hyvin. Tämän jälkeen punkbändejä oli asiakkaina jonoksi asti.
– Silloin mä hiffasin, että sehän tekee hyvää ajaa tiettyjä raitoja vähän överiksi. Sehän jo Jenkeissä tiedettiin, mutta eihän sieltä mitään tietoa tänne kulkenut.

Pokaa riitti ja tahti oli huima. Esimerkkinä toimikoon L.A.M.F.:in ensimmäinen levy, joka miksattiin yhdessä päivässä.
– Ne oli äänittäneet 22 biisiä Lepakossa ja rahaa miksauksiin oli vaan yhden päivän arvosta. Aika hoppu oli, mutta sehän on vieläkin punkpiireissä ihan kiitelty levy. Joskus homma voi mennä noinkin.

Seuraavana pitempiaikaisena työllistäjänä toimi Helsingin Pitäjänmäen Höyläämötiellä sijainnut Topsonic-studio, jota veti 80-luvun alussa Tipi Toikka. Meno oli kuin saippuatehtaassa, sillä paikassa oli joka päivä eri bändi. Leiden muistaa huvittavan tapauksen, joka omalta osaltaan oli ensimmäinen sohaisu uudenlaisten, mullistavien kitaravahvistimien maailmaan.
– Tehtiin Problemsin Tupakkatauon jälkeen -levyä. Sound-checki oli melkein valmis ja tiedustelin, missä kitarakaappi? Kitaristi Ölli vastas, että se on mun taskussa. Sillä oli semmonen Rockmanin röökiaskin kokoinen vahvistin. En ollut ikinä nähnyt sellaista. Piuhat vaan kiinni ja sillä mentiin sessiot alusta loppuun.

Ei kuulosta kauhean punkilta, kommentoin asiaa Leidenille.
– No niinpä, se kuulosti samalta jos tänä päivänä laittaisit piuhan suoraan chorus-pedaaliin ja äänität sen suoraan. Mutta näin syntyy klassikoita.

Musiikkilaitehistoriaa tehtiin myös Vendettan sessioissa. Varaus-nimellä aiemmin toimineesta punkbändistä syntyi Leidenin mukaan Suomen ensimmäinen speed metal -yhtye. Historialliseksi bändin session teki se, että Leiden käytti samplea tuolloin ensimmäisen kerran. Elettiin vuotta 1985. Käytössä oli Bellin digitaalidelay, johon sai puolitoista sekuntia samplea sisään. Sitä sitten käytettiin basariin. Vendettan tyypit oli kuulleet, että näin voi tehdä – Metallicakin tekee!
– Siinä oli sen verran hirvee latenssi, että en ole uskaltanut kuunnella levyä sen jälkeen.

Bändi siis tuli studioon, että ”kuulehan Leiden, näin tehdään”?
– Kyllä. Joskus bändeillä on niin vankka näkemys asioista, Leiden kuittaa.

Alkaa muistelu The 69 Eyes -yhtyeen Bump’n’Grind -levyn sessioista Equaliz-studiossa, joka oli sen verran pieni paja, että rumpukoppiin ei mahtunut edes suurempia symbaaleita. Yhtyeen rumpali löi pöytään vaatimuksen, että soundcheckia tehdään niin kauan ”kunnes kuulostaa Tommy Leeltä (Mötley Cruen rumpali)”.
– Et ole tosissas? Voi olla että on aika mahdotonta tässä kopissa. Sitäpaitsi, et säkään taida soittaa ihan kuin Tommy Lee…

– Ne sessiot oli mutenkin aikamoista sekoilua. Siinä oli Elviksen Burning Love, joka oli hiukan huvittavan oloinen versio. Ne halusi kuitenkin tehdä sen. Elettiin sitä aikaa, kun Jyrki (”69” o.s. Linnakivi, yhtyeen vokalisti) yritti vielä laulaa ennen sitä mörinää. Kun ei sillä ollut se rytmitajukaan kauheen hyvä, niin piti aina näyttää sille kädellä koska aloittaa. Siihen piti opetella viive, kun eihän se koskaan osu ihan kohdilleen. Siinä sai olla kolme sekuntia välissä, että osui kohdalleen… Silloin ei pätkiä voinut vielä siirrellä mitenkään. Kyllä oli vaikeaa välillä.

Ja jos tehtiin paikkauksia raidalle, piti huolehtia samalla kuuntelun asetuksista.
– Lyrecin mankassa kun painoi recin päälle, piti painaa äänitettävä raita inputille, että luureihin sai viiveetöntä kamaa.

 

On sitä välillä ollut helppoakin

Elettiin vuotta 1986. Triollinen nuoria poikia saapui Topsoniciin sessioihin. Kokoonpanoon kuului kontrabasso, jota Leiden kiittelee sarkastisesti ”äänittäjän unelmaksi”.
– Sitä on niin vaikea saada kuulumaan, kun se on sellaisilla taajuksilla. Käppyrästä tulee ihan luonnoton, kun sen pitää olla niin lujalla.

Alkoi miesten asettelu omiin koppeihin, mutta hepä halusivatkin vetää kuin lavalla. No, onhan se ennenkin onnistunut. Sitten tiedusteltiin miten toimitaan, kun aikaa on kaksi päivää. Päällesoitot huomenna kenties?
– ”Eikun kaikki vaan tänään”.
– ”Meinaatko soittaa kitarasoolot samalla?”
– ”Joo-o”.
– ”Jaahas, onnea vaan, kuka siihen muka pystyy?, Leiden mutisi. ”No laulut otetaan ainakin erikseen”, hän yritti vielä.
– ”Eikun nekin vaan samalla”.
– ”Ei perkele, nyt pojat ei tiedä mistä ne puhuu…”
– Ja kun eka biisi lähti, mulla putos leuka maahan. Ei hitto, mitä tapahtuu? Ei saakeli, täähän on valmis – ei mitään korjattavaa. Biisit vedettiin vielä keikkasettijärjestyksessä yhdessä päivässä, eikä ollut edes pitkä päivä. Kahdeksan tuntia. Noinkin voi käydä, muttei usein. Korkeintaan joidenkin jazz-levyjen kohdalla, mutta rokissa hyvin harvoin.

Mutta näin vain oli syntynyt Melrosen debyyttialbumi. Leidenin muisteluista käy nopsaan selville, että aina ei silti käy oikein mitenkään. Kuten vaikka Teddy & The Tigersin kitaristina ja laulusolistina tunnetun Aikka Hakalan Bad Sign -yhtyeen albumia äänitettäessä. Sillä kertaa lähdettiin budjettisyistä Paraisille asti. Vuosi oli 1987.
– Viikko oli aikaa. Vedettiin ensimmäinen biisi purkkiin, jonka jälkeen bändi pääjehu Aikka Hakala toteaa, että nyt tuli tenkkapoo. Biisit loppu. ”Eikö ole mitään biisejä?” ”Ei”.
– Kaveri alkoi kaivelemaan attasea-salkustaan jotain sananpätkiä ja huikkasi muille, että lähtekää menemään ja tulkaa kahden päivän päästä takas. Mä teen ne biisit.
– Ei hitto, olisit voinut kertoa, että ei ole biisejä…

Loppubändi vaihtoi viihteelle ja viina virtasi Paraisilla kaksi päivää. Joukkueen palatessa studioon oli vain kolme kappaletta sävellettynä.
– Jumalauta se oli hankalaa. Sitten Pekko (Olli Pekkola, kitara) kaivoi pari biisiä ja Mela (Salmela, basso) raapi jostain yhden. Pari coverii vielä ja just saatiin levy kasaan.

Eikä tämäkään projekti kuitenkaan tullut tekijöille mitenkään puun takaa.
– Studio oli varattuna hyvissä ajoin ja säveltäjällä ajatus, että biisit saadaan siihen mennessä sävellettyä. Yllättäen aika ennen studiota oli mennyt ”kaikenlaiseen muuhun”. Voi hitto se oli onnetonta. Se kaiveli jotain riffejä, että tuliskos tästä mitään? Ja sitten jotain lappuja, että oliskohan tossa kertsi…

Tuloksen voi käydä toteamassa yhtyeen ”V”-levyltä, mikäli sellaisen jostakin onnistuu löytämään.

 

Meno on kuin Lapinlahdessa

Leidenin muisteluissa sekoilusessioista lyömätön on Lapinlahden lintujen Iso muna -albumin äänitykset vuonna 1999. Paikkana oli Suomenlinnassa tuolloin Tullimuseon yläpuolella sijainnut Sea Wolf. Edesmennyttä Heikki Salomaata lukuunottamatta bändi ja varsinkin Timo Eränkö oli koko sessioiden ajan vahvassa tuiskeessa. Hommia saatiin kuitenkin hyvin tehtyä silloin kun kappaleet pääasiassa kirjoittanut Pekka Hedkrok ja kuka tahansa soittovuorossa ollut oli pelkästään paikalla.

– Aina kun Eränkö heräsi, se tuli huutamaan siihen, että ”Eijeijeijei, vittu jätkät, te pilaatte mun biisit!” Peku otti aina Kossupullon esiin ja sano Erängölle, ota kunnon huikka. Sit se taas sammu. Ja aina kun se heräs niin Kossu suuhun, että pystyy tekemään duunia.
– Eränkö lähti kaksi kertaa sessioiden aikana MediHelillä sairaalaan, kun sillä on paha sokeritauti.

Kun studiota siivottiin äänitysten jälkeen, näytti saldo tasan sataa tyhjää Kossupulloa. Ja kun kyseessä oli reilun parikymmentä päivää kestäneet sessiot, päiväkeskiarvoksi tulee 4,5 – 5 pulloa. Toki on syytä todeta, että olihan kyseessä iso bändi, ja kaikki pullot eivät sitä suurinta mallia…

Jos sekoilut studiossa näin jälkeenpäin Leideniä naurattavatkin, niin on ammatillisessakin mielessä hauskoja sessioita ollut myös. Tällaisia olivat Hectorin Nuku idiootti ja Varjot ja lakanat -levyjen äänitykset.
– Varjot ja lakanat -sessioissa oli äärimmäisen kiintoisaa, kun mukana oli parhaat soittajat ja aikaa mielin määrin. Tutkittiin Peter Lerchen kanssa soundeja tuntikausia. Muistan hyvin, kun oli yksi biisi, jossa pohjat oli jo valmiina, mutta sanoja ei vielä ollut. ”Noh, mä heitän ”remut” siihen pohjalle”, päätti Hector.

Kun päällesoittoja kuunneltiin, kirjoitti Hector samalla improamansa sanat ylös. Kun teksti oli paperilla, totesi mies, että ”Täähän on aika hyvä.” Ja niinhän siinä kävi että sanaakaan ei tarvinnut muuttaa. Kunhan lauloi vaan ne uudelleen. Leiden muistelee, että kyseessä olisi ollut Jos sä tahdot niin -kappale.
– Yksissä Hectorin sessioissa vilkaisin laulukoppiin ja kattelin että mitä hittoa siellä tapahtuu? Jätkä juoksee kopissa ympäriinsä hillittömästi. ”Mitä sä pyörit siellä?” ”Et sä tajuu, et sä tajuu? Mä haluun et se ääni tulee tuolta ja menee tonne.”, vastasi Hector.

– Mä yritin vähän aikaa selittää, et kato kun se on monomikki… Mut eihän se tajunnut sitä ollenkaan. No mä sitten soitatin sitä raitaa sille silleen, et kääntelin samaan aikaan panorointinappulaa. ”Tätäks sä meinaat?” ”Joo! Just tolleen!”. No, samalla tavallahan se sitten tehtiin siihen levylle.

– Se on vähän sama kuin noviisiäänittäjillä, kun ne yrittää kelaamalla selvittää asioita: Joo, mä oon miettinyt, että näin se toimii. Hectorilla oli samanlaisia juttuja. Yks oli, että se halusi mikin myös päänsä taakse, takaraivoon sojottamaan. Että kun laulua äänitetään, se tulee keskeltä ja kuulostaa samalta kuin hän itse sen kuulee. No pakkohan se oli laittaa sinne, mutta eihän sieltä tullut kuin vähän vaihevirhettä.

 

Tehtaan metelissä

Sielun Veljien Rakkaudesta-maxia tehtäessä oikeanlaista sointia haettiin erinäisten mielikuvien kautta. Tuottaja Riku Mattilan ohje Leidenille oli, että rumpujen tulee kuulostaa tehdasmeteliltä. Tähän visioon kuului se, että rummut soitetaan viimeisenä. Rumpali ei ollut edes alussa paikalla.

Niinpä soundin aikaan saamiseksi rummut sijoitettiin pitkän betonikäytävän päähän ja stereopari kahdenkymmenen metrin päähän niistä. Sen jälkeen jättimäisesti kaikuva rumpuraita ajettiin kompressorilla ”ihan niin paskaks kuin saa”. Ja soundi oli todellakin kuin konepajalta kotoisin.

Kuinka vaikeaa oli soittaa rumpuja valmiiden pohjien päälle?
– Se oli niin möyhennetty se soundi, että sitä pysty jatkamaan ihan mistä vaan.
Haastattelua tehdessä Leidenillä oli tuoreimpana proggiksena kotimaisen southern rockia soittavan Lazy-yhtyeen toinen albumi. Kun albumin suuntaviivoja pohdittiin, tultiin siihen tulokseen, että mitään ei tuplata. Leidenin mukaan tämä jättää paljon tilaa kaikelle muulle.

Miten sitten saavutetaan tänä päivänä oletussoundiksi muodostunut iso läski soundi?
– Silloin pitää mennä muilla avuilla. Se pitää jo alussa valita. Sen yhden kitaran pitää olla sen verran fätti, että sitä ei tarvii muokata. Silloin käytetään muita elementtejä – vaikka baritonia. Laululle jää paljon tilaa ja kaikki kuuluu. Joka jutun pitää olla tietysti helkkarin hyvin soitettu. Näin on vähän työläämpää, mutta helkkaristi mielekkäämpää.

Leidenin mukaan hienointa metodissa on, että koska ei luoteta mihinkään leikkauksiin tai kopiointeihin, niin koko ajan tulee valmista tavaraa. Jos jotain on tehtävä, se pitää tehdä heti, eikä säästää sitä miksaukseen.
– Siitä tulee äärettömän ilmavaa. Vaikka se kuulostaa täyteläiseltä, se ei kuulosta täyteen ahdetulta. Tällä tyylillä juttu kuulostaa pitkästä aikaa todella raikkaalta. Mä luulen, että tällanen täyteen ahtaminen ei voi pitkään jatkua.

 

Aika opettaa

Hannu Leiden aloittaa luotaamalla läpi yleisimpiä miinoja, joihin miksatessa usein astuu. Tämänkin asian ymmärtämiseen hänellä meni noin kaksikymmentä vuotta.

– Kalle Chydenius oli miksannut Music makersissa läpi yön erästä Don Huonojen biisiä. Kun tulin aamulla duuniin niin Kalle tuli hakemaan, että tule nyt vähän kuuntelemaan, mitä hittoa tässä oikein tapahtuu.

– Ei helkkari, tässähän on tapahtunut ihan normaali virhe: koko yön tehty duunia, väännetty ja käännetty ja koko mik-saus ihan kuutamolla. ”Mee nukkuu pari tuntia ja mä paan tän balanssiin.” Kyllähän se kuntoon sen sai. Ei vaan pidä tehdä liian pitkiä pätkiä, mutta kun ei malta millään. Ensimmäiset kakskyt vuotta sitä yleensä puskee päätä seinään, sitten tajuaa, että pari tuntia per biisi on järkevä tahti. Mieluummin käy useammin niitä läpi niin tulee parempaa jälkeä.

Leidenin äänittäessä Tarotin For the Glory of Nothing -albumia yhtyeen kitaristi Zachary Hietala ihmetteli, kun kitarakaapin eteen laitettiin vain kaksi Shuren SM58:aa kun yleensä mikkejä on laitettu 8–10 kappaletta. Tilamikkejä sun muuta.
– ”Kun ei tänne mahdu mitään tilamikkejä, tule nyt kuuntelemaan soundia”, havainnollisti Leiden kitaristille. 
– Siinähän oli kyse siitä, että on kiva tehdä vähän tommosia legendoja. TT (Oksala, edesmennyt tuottaja) oli mestari siinä. Sillä oli basarissakin seitsemän mikkiä ja kun meni katsomaan sitä, niin vain yksi oli seinässä. ”Joo, just tälleen mä saan sen soundin…”

Laulattaminen ja laulun äänitys vasta herkkää hommaa onkin. Kummallakin puolella tarkkaamon lasia ollut Leiden ymmärsi omakohtaisesti, miten pienillä marginaaleilla hommassa liikutaan.
– Varsinkin laulajana ottaa päähän semmoset äänittäjät jotka poikkasee vähän väliä. Sen takia mä olen päätynyt siihen, että antaa sen laulajan laulaa se biisi kokonaan. Ellei se ole ite sitä mieltä, että lauletaan vaikka kertsit erikseen. Laulaa kolme raitaa erikseen ja kerää siitä parhaimmat. Ja jos vielä tarvii, niin sit mennään, mutta muuten siinä lähtee laulajalta energiat pois.

Sitten on laulajia, jotka eivät kertakaikkiaan suostu laulamaan. Kuten Pelle Miljoona.
– Se ei suostu ensinnäkään siihen, että mitään paikataan. Se on siinä tai sit ei ollenkaan. Jos kolme kertaa pitäis vetää, niin se suostuu ehkä vetämään kaksi kertaa. Joskushan se laulaa ihan hyvinkin, se on päivästä kiinni. Joskus sen ääni on ollut niin huonossa kunnossa, että jos oikein tikistää, vähän tulee jotain soundia. Muuten se on semmosta suhinaa… kilon kohdalla on semmonen yks piikki…

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

18.11.2018
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuva: Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy