Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein tausta-hahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Haastateltavana tällä kerralla tuottaja Jimmy Westerlund.
Sturm und Drangin nousu ja tuho
Ensimmäinen Jimmyn sessio onkin erään yhtyeen elinkaaren mittainen. Sturm und Drangin ”kuudenneksi jäseneksi” it-seään kuvaava Jimmy Westerlund oli todistamassa bändin syntyä ja loppua.
Yhteistyö alkoi rosoisissa merkeissä Westerlundin studiolla Vaasassa, kun Jimmyn vanha muusikkokaveri Patrick Linman tuli neljätoistavuotiaan poikansa Andrén kanssa esittelemään demoa kappaleesta, jolle olisi tarkoitus saada bändi soittamaan.
– Ne tuli sisään, morjestin Andréta, hän ei sanonut mitään. ”Otatko jotain juotavaa?” ”Emmä juo mitään. Mä juon vaan paskaa!”
– ”Hitto mikä kakara”, mä ajattelin. Vitunmoinen attitude. Mitähän tästä tulee? Joko sillä on liikaa itseluottamusta tai hän on hyvin epävarma.
Tyrmäävästä alusta huolimatta tuona päivänä sovitettiin ja tuotettiin Rising Son -kappale. Siitä, ja myöhemmin samana päivänä kasatusta Indian-biisistä tulisi myöhemmin hittejä.
Molemmat biisit oli kirjoitettu Ruotsissa yhdessä MP Perssonin kanssa, joka on tuttu Gyllene Tider -bändistä ja esimerkiksi Roxetten Listen to Your Heart -suurhitistä. André oli ollut mukana Ruotsissa, mutta kappaleet laulettiin ensimmäisen kerran levylle Vaasassa.
– Hyvältä kuulosti saman tien, totesin, että äijällä on piiput kunnossa. Aksentti ja kaikki valmiina. Meistä tuli ajan myötä hyvät ystävät, vaikka hän oli silloin pieni poika.
Patrick Linman lähetti demon HMC:n Asko Kalloselle, joka epäili juttua vitsiksi. ”Nää ei voi olla neljätoistavuotiaita”. Eikä olleetkaan. Vaikka bändi oli jo olemassa, demolla soitti vanhempi Linman. Ainoa neljätoistavuotias oli laulaja André.
Odotukset yhtyeen soittotaidosta eivät olleet järin kovat, joten seuraavaksi Kallonen otti yhteyttä Jimmyyn. Tarvittiin joku tekemään yhtyeestä levytyskelpoinen.
– No, sitten treenattiin koko kesä. Mä olin niiden bändi-tree-na-ri. Soitin demoille välillä itse rummut ja basson, että ymmärtävät levelin, millä soitto pitää olla. Nuori ihminen pystyy oppimaan kuitenkin tosi nopeasti.
Hikisen kesän jälkeen Vaasassa järjestettiin showcase-keikka levy-yhtiölle. Ohjelmisto käsitti kaikki debyyttilevyllä kuultavat kappaleet. Seuraavana yönä tuli Kalloselta viesti, että ”Jestas, tämä bändihän rokkaa!!”.
Diili tehtiin Helsingissä ja bänditreenarista tuli tuottaja, jonka toimenkuvaan kuului yhtäkkiä myös junioreiden kaitseminen.
– Oli hirvee projekti saada ne kaverit pysymään kasassa. Me melkein vaan tapeltiin ekat vuodet, mutta samaan aikaan tsempattiin toisiamme.
Millaista se junioreiden kaitseminen oli?
– Siinä piti olla itsekin tosi leikkimielinen. Ystävystyin Andrén ja Alexin (Ivars, bändin toinen kitaristi tuohon aikaan) kanssa tosi nopeasti. Mä jaksoin tehdä sitä niinkin kauan, koska mä välitin niistä tyypeistä. Andren faijahan oli mun vanha kaveri. Sen takia se oli tavallaan helppoa, mutta välillä niin saakelin vaikeata, kun ne jätkät oli niin helkkarin villejä. Koskaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. Ikkunat hajoo, sun muuta.
Eihän ”Sturmiksien” meininki eronnut juurikaan muiden saman ikäisten toimista. Ongelmana vain oli, että pojille kuuluisuuden myötä avautuneessa puuhamaassa oli kosolti houkutuksia.
– Kerran istuttiin Helsingissä ravintolassa Sturmiksien ja Askon kanssa ja kuusitoistavuotias Aleksi tilasi kaksi gin tonicia. Asko ei oikein tiennyt mitä tehdä. Tarjoilija tivaa papereita ja Aleksi lyö pöytään passin jossa lukee Alejandro Ivarso, eikä naamakaan värähtänyt. André sitten siihen samaan, että ”Mulla ei ole papereita, mutta me ollaan saman ikäisiä”. Ja drinkit tuli pöytään. Kaverit oli juoneet koko illan siellä konttorilla ja sitten lähdettiin koneella Vaasaan ja kaverit ihan seipäässä. Kone oli tyhjänä ja kaverit alkoi riehumaan siellä. Joku potki jonkun tuolin hajalle.
Tarina ei kerro, miten istuimen hajoittaminen selvitettiin. Kirjoittaja ei malta olla raapimatta päätään Jimmyn tarinaa kuunnellessa. Mies lähti siis tekemään levyä, mutta joutui lastenhoitajaksi. Jotta homma ei olisi mennyt turhan helpoksi, lisättiin soppaan vielä soittajien huolestuneet vanhemmat, jotka hiillostivat vuorollaan Westerlundia ja Kallosta.
– Me saatiin paskaa niskaan kaikesta mitä ne jätkät teki. Totta kai on aina riski tehdä projekteja noin nuorten ihmisten kanssa. Siinä on iso vastuu. Jätkät oli kuitenkin valmiiksi tollasia. Ei rock’n’roll tehnyt heistä sellaisia.
Ohjelmiston sävelsivät pääasiassa Andrén isä, Patrick, sekä Jimmy ja muutama ruotsalaisnikkari. Laulaja-kitaristi André Linman osallistui säveltämiseen, myös Ruotsissa, ja aivan kaikkeen muuhunkin.
– Mitään ei saanut tehdä, ellei André ollut mukana – mikä oli hieno piirre nuoressa miehessä. Hän tiesi, mitä halusi ja on heistä ainoa, joka on vielä bisneksessä mukana.
Bändin ura lähti nousuun heti ensimmäisellä levyllä. Rising Son -sinkku hätyytteli listakärkeä, yhtye valittiin vuoden tulokkaaksi Emma-gaalassa ja seuraavana vuonna tehtiin Euroopan kiertue. Sturm und Drang julkaisi yhteensä kolme albumia, jotka kaikki menestyivät verrattain hyvin. Vielä kolmannelle levylle Jimmyn kynäilemä ”Molly the Murderer” oli yksi vuoden soitetuimpia kappaleita, vaikka Graduation Day -albumia ei enää julkaistukaan ulkomailla. Usko heviin oli hiipumassa.
– Sillä hetkellä mä tiesin, että tää bändi oli tässä. Ei André halua tehdä enää keikkoja Suomessa. Mihin sä pystyt kasvamaan englanninkielisellä musalla täällä Suomessa? Jo pelkästään se, että saat hard rock -biisin Suomen main-stream-radioon on jo saavutus. Ja kyllähän sitä hittiä väännettin ja väännettiin. Sitten kun saat sen hitin, niin et saa edes levyä ulos ulkomailla. What the fuck? Antaa olla perkele!
Jimmy ei kuitenkaan syyttele levy-yhtiötä, vaikka onkin sitä mieltä, että Sturm und Drangin kanssa olisi pitänyt pyrkiä saman tien jollekin ulkomaiselle metallilabelille, kuten Nuclear Blastille tai Frontiers Recordsille.
– Ikinä ei voi tietää mitä musiikissa tapahtuu. Mikä toimii mikä ei. Oli täysin ylläri, että näiden jätkien juttu lähti vetämään. Sitten yhtäkkiä hevi olikin ihan kuollut, vaikka Sturmiksella olikin enemmän sellainen ”lasten hevi” -leima otsassa, koska olivat niin nuoria. Varsinkin tommonen kaupallinen radiohevi kuten The 69 Eyes oli katoamassa mainstreamista. Meillä oli kuitenkin monta hittiä ja yksi sen ajan Suomen soitetuimpia biisejä. Niitä puoliballadeja – joita pystyivät kuuntelemaan niin mummot kuin nuoriso – oli aika monta. Vaikea genre, kun sitä ei ole ole tavallaan olemassa, mutta livenä se on todella iso.
Sturm und Drangilla on oleellinen rooli Jimmy Westerlundin elämässä. Bändi oli hänen ensimmäinen iso juttunsa Suomessa, ja sen menestys antoi uskoa, että musahomma voi onnistua myös kotimaassa.
– Se oli mulle hyvin opettavaista aikaa, jolloin tehtiin paljon hommia levy-yhtiöiden kanssa ja tein samaan aikaan vielä tv-tuotantoja. Asko otti mut vähän niin kuin siipiensä alle ja opin silloin bisneksestä todella paljon. Se oli mun rock’n’roll high school. Siitä sai alustan, että uskaltaa luottaa itseensä. Kun mä mietin mun onnistuneita juttuja, ne on aina olleet jotenkin tosi yllättäviä. Joskus on voinut tietää, että tästä tulee jotain, ehkä joistain sinkuista, mutta muuten kaikki ollut yllätyksiä. Bändi oli iso juttu myös suomenruotsalaisille, kun ei heillä ole ollut ikinä mitään vastaavaa.
Sturm und Drang saavutti kahdella ensimmäisellä albumillaan arvometalliin oikeuttavat myyntiluvut. Debyytti Learning to Rock rikkoi platinarajan ja toinen albumi Rock’n’Roll Children kultarajan. Bändin kolmas ja samalla viimeinen, enteellisesti nimetty Graduation Day saavutti albumilistan 9. sijan ja oli ehdolla Emma-gaalassa ”Vuoden rock-albumi” -kategoriassa.
Listen Up! The Official 2010 FIFA World Cup Album/Game On -kappale
Elettiin vuotta 2010 ja Jimmy Westerlund asusteli Los Angelesin lämmössä. Tamperelainen Negative sattui olemaan kaupungissa hiomassa seuraavan levyn biisejä amerikkalaisen Jeff Bluen kanssa. Mukana oli myös edellä mainittu Asko Kallonen, joka kutsui Jimmyn paikalle sillä seurauksella, että tämä loppujen lopuksi tuotti yhtyeen Neon-albumin. Siihen liittyen, eräänä yönä kello kolmen paikkeilla, Jimmy paiski vielä töitä studiossa, kun paikalle pölähtää suomalaissyntyinen kaveri, Nape nimeltään.
Narinder Singh eli ”Nape” oli Saksan Sonyn Ken Ogiharan kavereita. Ogiharalta oli tullut toimeksianto, että Jalkapallon MM-kisoihin pitäisi saada kappale.
– Nape oli kuullut, että Losissa on toinenkin suomalainen työskentelemässä. Niinpä se tuli studioon mua etsimään. Mä olin ihan loppu sen yön osalta, kun oli joutunut kaitsemaan Negativen kitaristia, joka oli aivan sekaisin. Myös Nape oli vähän maistissa kuten minäkin…
– ”Hohhoijaa, käy hakemassa vähän viskiä, niin tehdään tällainen biisi. Mulla on yks vanha idea, jota voisi siihen käyttää”. Nape oli hyvä räppäämään, ja veti jotain freestylea. Sitten lisäsin säkkärin siihen päälle tosta vaan. Tehtiin vielä siihen tosi nopeasti jalkapalloteemainen teksti – lapsia ja juhlaa, kaikkea semmosta… Kolme tuntia meni sen biisin tekemiseen. Kello oli seitsemän kun lähdin kotiin.
Biisin syntytarina oli pääosin siinä. Mutta toinen tarina alkoi, kun demo lähetettiin Ogiharalle Saksaan. Westerlund oli juuri päässyt nukkumaan, kun puhelin soi. Toisessa päässä Ken Ogihara sauhuaa puhelimeen, että ”Vittu mikä biisi! Tää pitää saada! Hän soittaa Wyclef Jeanille!”
– ”Ai kenelle? Sehän kuulostaa hyvältä, hehe…” Mä ajattelin, että tää on täyttä bullshittia, ei tästä tuu mitään. Sitten mulle soitettiin Sonylta ja alkoi tippua tietoa, että samalle levylle olisi tulossa Shakiraa, sun muuta.
Vierähti kuukausi ennen seuraavaa tiedonmurusta: biisille olisi tulossa Etelä-Afrikan isoin bändi TKZee ja fiittaamaan Pitbull. ”Ei juma, onkos tää totta?”, ihmetteli Westerlund. Sitten alkoikin hitonmoinen sekoilu. Mukaan ängettiin englantilainen tuottaja ja kuvaan astuu Pitbullin managementti.
– Tehtiin biisi Napen kanssa valmiiksi ja lähetettiin Pitbullin managementille. Tsiisus, mikä prosessi on tehdä töitä tommosen artistin kanssa. Jätkä tulee paikalle, eikä ole tehnyt biisin eteen yhtään mitään. Vetää pari kertaa ”Mr. Worldwide, Mr. Worldwide” tai mitä se siihen sanokaan… Itse en ollut silloin paikalla.
Tämän huikean panoksen jälkeen Pitbull halusi puolet biisin rojalteista. Jimmyä naurattaa koko homma sen verran, että on suorastaan vaikeuksia jatkaa tarinaa.
– Ei perkele, täähän on meidän biisi, miten tää voi muka mennä näin? Biisi meni kuitenkin läpi ja päätyi sille kokoelmalevylle. Mua pyydettiin sinne Etelä-Afrikkaan paikan päälle.
Yle teki samaan aikaan dokumenttia Westerlundista. Dokumentissa on kohtaus, jossa hän kävelee semifinaali-ottelussa stadionilla paikalleen ja miehen kappale pärähtää soimaan.
– Just kävelin areenalle ja seiskyttuhatta ihmistä laulaa. Aika hyvä kohta siinä dokkarissa.
Nykypäivänä musiikin teko isossa maailmassa on ihmeellistä hommaa. Tavaraa valmistuu yhteistyönä, vaikka osapuolet ei välttämättä edes tapaa toisiaan. Jimmy lyö nyrkkiä pöytään kuin alleviivaten sitä, kuinka tärkeää on omata oikeanlainen mentaliteetti, kun ollaan siellä jossain.
– Mä teen tän homman! Jos sä alat epäilemään, etkä ota niitä askeleita, mitä se vaatii, homma ei tapahdu. On hassua, että usein asia mitä työstetään, on vain sellainen abstrakti juttu jossain ilmassa. Sä teet tavallaan asiaa, mitä ei olemassa. Mutta kun sä uskot siihen ja teet niitä asioita, se tapahtuu. Siitä tulee jotain konkreettista; biisiin saadaan mukaan Pitbull, se päätyy Sony Americalle, ja sä teet sopimuksen Sonyn ja FIFA:n kanssa.
– Tää tarina on hyvä esimerkki siitä, että ei mistään voi tulla aika paljon. Yks känniyö, muutama idea, jotka laitettiin parissa tunnissa kasaan. Mehän tehtiin se ihan huumorilla ilman mitään puristamista. Kevyttä hauskanpitoa.
Omia mahdollisuuksiansa ei pidä Jimmyn mukaan aliarvioida. Varsinkin suomalaisten epäluuloisella ”Ei tästä tule mitään, ne vaan puhuu” -mentaliteetilla ei päästä mihinkään.
– Joskus ihmiset kuitenkin tarkoittavat mitä sanovat. Ei menestyneet ihmiset sano tuollaisia asioita, jos ne ei meinaa sitä. Jos haluaa jotain tarpeeksi, ja joku huomaa sen, se voi tapahtua ihan oikeesti.
Paljon puhutaan siitä, kuinka kehittävää on viedä itseään epämukavuusalueelle. Pienestä Lapväärtin kunnasta kotoisin olevalle Westerlundille ajatus ulkomaille lähtemisestä oli alkuun varmaankin pelkkää epämukavuusaluetta.
– Se on uskalluksesta kiinni. On tärkeää, että uskaltaa liikkua. Mahdollisuuksia tulee, kunhan sanoo vaan kaikkeen joo. Silloin oppii paljon enemmän. Huonojakin juttuja tulee välillä, mutta niistäkin oppii. Useimmat jutut tulee ihan yllättäen, suunnittelematta. Ei voi tietää, miten lahjakas joku ihminen on. Yhtäkkiä sua tarvitaan johonkin juttuun. Ei tätä uraa voi suunnitella. Se tulee tekemällä.
Jimmy ei halua sanoa, kuinka paljon Pitbullin rojalti-osuus kappaleesta loppujen lopuksi oli. Omaksi osuudekseen Jimmy arvioi kuusitoista-kahdeksantoista prosenttia. Napelle jäi saman verran.
– Sitten siinä oli se lontoolainen tuottaja, Dario G, joka ei tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Se oli se iso nimi siinä. Näinhän se menee isossa maailmassa. Jollain Max Martinilla on monta tällaista Jimmy-ihmistä siinä ympärillä, jotka tekee kaiken, ja lopuksi kaikki menee Martinin nimiin. Näin se vaan on. Max Martin sanoo aina, että tiimi on se vahvuus.
Jimmy sanoo tuotteen olevan sen uskottavampi, mitä enemmän hyviä tyyppejä on mukana. Nimimiehet lisäävät tuotteen huomioarvoa. Ja se on kaikista tärkein asia.
– Sulla voi olla vaikka kuinka hyvää materiaalia, mutta jos olet nobody, kukaan ei viitsi kuunnella sitä. Ehkä vaikeinta onkin saada materiaalia eteenpäin. Se on kaiken A ja O. Sen takia pitää tehdä parempien kanssa töitä. Monet kokee, että se on hyväksikäyttöä, ne ottaa sun idean. ”Jos mä teen sulle tän, niin mä saan kolkyt prossaa”, vaikkei oltais tehty oikeastaan mitään. Ne kuitenkin tekee siihen aika paljon linkittämällä sen eteenpäin. ”Ahaa, tän tyypin aivot on ollut tässä mukana”. Ja se hieroo sen lopputuotteen. Vaikka kuinka haluaisi uran alussa pitää kaikki langat omissa käsissä, ja tehdä kaikki itse, se toinen taho on voinut tehdä aika paljonkin siihen juttuun. Pieniä asioita, mitkä tekee sen että se on pro.
Oliko kuusitoista prosenttia ok?
– No, ok ja ok. Se soi ympäri maailmaa, ja oli listoilla koko maailmassa. Mutta sillain se menee, jos mä olisin tehnyt viisitoista biisiä lisää noille tyypeille, olisin vaatinut vähän enemmän. Tommosten jätkien kanssa sä meet mukaan siihen peliin ja sun pitää kestää se peli. Ilman Dario G:tä koko homma ei olisi tapahtunutkaan. Se on vaihtokauppaa. Ja ystäviä ollaan vieläkin. Mutta jos Pitbull saa siitä jotain rahaa, niin saan minäkin. Vaikkakin paljon vähemmän, hehee. ”Mä oon Pitbull, kuka sä oot? Mä oon Lapväärtin poika…”
Albumi nousi ilmestyessään ainakin viidessä maassa top kymmeneen ja Yhdysvalloissa Billboardin ykköseksi. Vaikka Shakiran ”Waka Waka” oli albumin ykköshitti, voidaan todeta, että suomalainen on ollut Billboardin kärjessä. Westerlundin mukaan levy myi 2,4 miljoonaa kappaletta ja viihtyi Billboardin kärjessä kolmetoista viikkoa. FIFA:n mukaan albumin tuotoilla oli rakennettu vuoteen 2012 mennessä seitsemän lastenkotia ympäri Afrikkaa. Loppujen kolmentoista oli määrä valmistua vuoden 2013 loppuun mennessä.
Yö: Puolet taivaasta – puolet helvetistä
Kontrasti on ensimmäinen asia, joka tulee Jimmyn mieleen Yön viimeisimmän albumin syntytarinaa muistellessa. Se kuvaa erinomaisesti millaista oli, kun umpisuomalainen Yön vokalisti Olli Lindholm ja ”umpihurri” Westerlund päätyivät työskentelemään keskenään. Albumin myrskyisää syntytarinaa ehdittiin puida jo viime kesänä monessakin lehdessä, mutta nykyään Jimmy vain käkättelee levyn syntyyn liittyneelle draamalle.
Westerlundin ja Yön yhteistyö tuntui hyvin kaukaa haetulta ajatukselta hänelle.
Kaiken käynnisti oikeastaan Gabi Hakasen soitto Sonylta. Hän intoili, että Westerlundin entisen yhtyeen Komet-fab-rikenin Snedsteg-kappale sopisi hyvin Yön ohjelmistoon, ja niin Yö myös sitten teki biisistä oman versionsa, joka sai nimekseen ”Jään sun viereen”.
– Se alkoi soimaan aika paljon ja levystä tuli kultalevy. Tapasin Lindholmin Iskelmägaalassa. ”Jimmy, meidän pitää tehdä uusi biisi. Se oli viime levyn paras biisi! Täs on jotain uutta. Bändin jäsenetkin vois innostua. Ne on niin väsyneitä. Jotain uutta pitää keksiä. Me ei voida tehdä sitä samaa levyä meidän studiossa uudelleen ja uudelleen…
– Mä rupesin miettimään, että mitä mä teen näiden vanhojen ukkojen kanssa? Mutta kun mä katoin Ollia, niin juma, mikä energiataso sillä on! Jos on energiaa, on toivoa. Ilman sitä ei voi tehdä mitään.
Ja eikun säveltämään. Syntyi ”Minne tuulet vie”, josta tulikin aikanaan iso hitti. Ennen sitä kappale piti kuitenkin äänittää. Niinpä Lindholm matkusti Jimmyn kesämökille Pohjanmaalle. Ristiriidat oireilivat jo ensimmäisessä sessiossa.
– ”Ei saakeli, mitä tästä tulee?” Sillä oli niin kiire. Veti muutaman oton ja oli jo lähdössä. Emmä voi tämmöstä tuottaa. Jätkä tulee pohjanmaalle mun kesämökille laulamaan, niin kyllä tässä pitää vähän viettää aikaakin. Mulla on vähän eri ajatus äänittämisestä. Ei sitä voi vaan öristä jotain nauhalle.
Lindholm yllättyi, hänen mielestään oli tehty kuten aina ennenkin eikä muuhun ollut tarvetta.
– Ei se mitään ilkeetä ollut, mutta se on semmonen persoona. Hän ei oikein uskonut siihen asiaan. Mä laulatin sitä koko päivän ja mä näin, että se oli tosi vittuuntunut. Puri hampaita yhteen, muttei halunnut kuitenkaan polttaa siltoja. Mutta semmosta se on, kun kaksi jääräpäätä kohtaa.
Jimmy editoi raitoja edes takaisin, ja kävi vielä Tampereellakin äänittämässä jotain, kunnes kappale saatiin kasaan. Siinä vaiheessa Lindholm oli ihan valmista kamaa – tämä oli Lindholmille ensimmäinen kerta, kun kappaletta hierotaan oikein kunnolla. Myös Mikko Karjalaisen tekemä teksti joutui muokkauksen alle. Jimmyn mukaan vasta versio 13 läpäisi hänen seulansa.
– Siinäkin Olli oli, että ”Mitä helvettiä?”
– Mutta kun mä lähetin sille ekan demon, se soitti mulle ja huusi puhelimeen, ”Jumalauta! Nyt on kerrankin silleen, että mä kuulostan melkein laulajalta. Jimmy, sun pitää tulla tapaamaan bändin jätkiä. Hitto ne hyppää kattoon!! Tässä on Uutta Yötä! Tästä lähtee uusi ura! Hitto, meille ei ole tapahtunut mitään kymmeneen vuoteen. Nyt on jotain, mitä mä olen odottanut vuosia!!”, se vaan huusi puhelimessa.
Gabi Hakanen halusi biisin sinkkuna ja kysäisi samalla Jimmyltä, että voisiko hän kuvitella tuottavansa Yötä? Epäileväinen tuottaja, oli imarreltu kyselystä, mutta epäili kuitenkin, ettei ole oikea tyyppi hommaan. Hän lähti kuitenkin tapaamaan bändiä studioon.
– Se kiipparimies Mikko (Kangasjärvi), vitsi mikä tyyppi!! Mä en edes tiennyt, että Yön tyypit osaa soittaa, haha!! Sehän on haitarinsoiton maailmanmestari, aivan virtuoosi.
Biisi nauhoitettiin, ja Jimmy pystyi vain toteamaan, että, ”Perskuta, täähän kuulostaa jopa hyvältä”.
– Huomas, kun heissä sytty semmonen palo. Joskus tyypeistä näkee, että ei ole oikeen lähtenyt enää moneen vuoteen. Uskoa ei ole enää. Sitten kun löytyy se vanha kipinä. ”Mitä jos meistä olis tähän vielä kerran? Me ollaan tehty tää joskus, tehdään tää vielä kerran! Vittu, me tehdään tää vielä kerran!!”
– Sitten se kipinä syttyy niiden ihmisten välillä ja me tehdään se biisi… Ja jumalauta se fiilis, mikä siitä tulee. Kun biisi on valmis ja jengi kuuntelee sitä – kaikki on ihan hiljaa… tulee tippa silmään, että tää on kova juttu! Tästä tulee radiohitti! Me viedään Yö taas takaisin huipulle!
Enää tuossa vaiheessa olisi ollut vaikea kieltäytyä tuottajan pestistä. Hakanen levy-yhtiöstä tuli paikalle kirjoituttamaan levytyssopimuksen ja levyn teko alkoi.
Innostuneesta alkupöhinästä huolimatta, taiteen synnyttäminen ei sujunut ongelmitta. Tarkoitus oli saada nauhalle jotain aivan uudenlaista tavaraa, mutta laulaja ei ollut kuitenkaan suostuvainen tuottajan visiolle.
– ”Sitten ei tehdä biisiä ollenkaan”, vastasi Westerlund Lindholmin hangoitteluun.
– ”Jumalauta, on se nyt ihmeellistä”, huusi Lindholm takaisin.
– Sillä oli silloin erodraamaa päällä ja mä sanoin sille, että ”Nyt tehdään musiikkia tai sitte ei tehdä yhtään mitään ja lähdetään kotiin!”
– Se otti pöydältä jonkun esineen käteen ja huusi, että ”saatanan suomenruotsalainen, nyt se turpa kiinni!” Jos en olisi tuntenut jätkää, olisin saattanut pelästyä. Mä tunsin sen kuitenkin niin hyvin siihen aikaan, ettei se lyönyt. Se oli aika kiivasta. Hauska juttu kaikenkaikkiaan.
Olli Lindholm oli kuitenkin myös hyvin innostunut bändin uudesta meiningistä. Jopa niin paljon, että hän soitti Westerlundille vuoden ajan joka aamu.
– En ole ikinä nähnytkään semmosta ihmistä. Se on niin järjestelmällinen tyyppi. Oli hyvä, että se potki mua samalla perseelle. Me tultiin kaikesta huolimatta ihme kyllä tosi hyvin toimeen. Ollihan on täys AD/HD. Se tuli mun luokse kahdeksalta aamulla, mikä on mulle tosi aikaista: ”Nukutsä vielä? Meidän piti aloittaa yhdeksältä”. Mikä sekin on todella aikaista studiohommiin.
Minne tuulet vie oli ilmestymisen aikaan Suomen soitetuimpia kappaleita. Uudet tuulet poikivat yhtyeelle myös ison kiertueen.
Yhteistyö Yön kanssa on hyvä esimerkki Jimmy Westerlundin halusta välttää kaavoihin kangistumista. Siihen sisältyy myös opetus siitä, että kannattaa pitää kaikki ovet auki, sillä koskaan ei voi tietää mikä juttu onnistuu.
– On hauska, miten voi löytää uusia juttuja. Olen aina tykännyt tehdä mua nuorempien tyyppien kanssa juttuja, mutta mun esikuvat on taas paljon vanhempia. Se kontrasti on se hieno juttu. Kunhan tekee vaan juttuja hyvällä huumorilla. Ajattele; Jimmy Westerlund ja Yö – eihän siinä ole mitään järkeä.
Työskentely Yön kanssa kiehtoi Westerlundia myös oppimiskokemuksena. Hän kertoo, että suomenruotsalaisena hän ei ole ikinä edes tajunnut suomalaista musiikkikulttuuria. Legendaarisen suomalaisen orkesterin kautta voisi oppia kaikenlaista suomalaisuudesta ja sitä säestävästä musiikista. Oppi on alkanut mennä perille.
– Mä teen nykyään paljon suomenkielisiä biisejä, vaikka en sitä hyvin puhukaan. Sama kuin Max Martin (ruotsalainen biisinikkari) tekee biisit englanniksi, vaikka on umpiruotsalainen.
Joskus asiaa auttaa, että tulee asian pariin tavallaan ulkopuolelta. Tällöin ei ole ehtinyt muodostua mitään sääntöjä tai tabuja.
– Silloin ei yliajattele sitä asiaa. Sä uskallat käydä sen kimppuun ilman ennakkomieltymyksiä.
Jimmyn mukaan usein musiikin teossa ongelmana on, että yritetään liikaa, eikä uskalleta luottaa siihen ensimmäiseen intuitioon, sillä loppupeleissä se ensifiilis ratkaisee.
– Ei kuulija välitä mistä lähtökohdista sä tuut, varsinkaan tänä päivänä. Ainoastaan sillä on merkitystä, mitä kaiuttimista tulee. On tosi vaikeaa olla rehellinen itselleen. Mä taistelen sen kanssa joka päivä – koko ajan. Mitä mä oikeasti haluan? Vai teenkö mä tän sen takia, että soppari vaatii? Pitäisi olla super-rehellinen, mutta samalla saada se projekti maaliin. Mä uskon että se on vaikeaa jopa noille huipputyypeille.
Tinkimättömyys tulee siitä että haluaa jotain asiaa tarpeeksi. Oli kyseessä raha, kuuluisuus tai vain halu tehdä joku biisi tarpeeksi hyvin.
– On helppo päästää paskaa käsistään vain sen takia, että palvelee muita. Joskus pitää uskaltaa sanoa mielipiteensä vaikka riskinä onkin konflikti. Mutta sä seisot sen asian takana, vaikka edessä seisoo menestyneempiä tyyppejä. Senhän takia sut on otettu siihen juttuun mukaan. Juuri siksi Olli on ollut niin vahva Yössä. Se on sen homman kapteeni.
Jimmyn mukaan Lindholmille oli kova pala, kun nuorempi jannu tuli kertomaan, miten hommat hoidetaan. Vaikka ilmassa oli konfliktin uhka, oli Lindholm tyytyväinen siihen, että kerrankin joku sanoo hänelle asioista.
– TT Oksalan (edesmennyt huipputuottaja) jälkeen ei ole ollut mitään vastaavanlaista. Niihin aikoihin studiossa oli oikein kunnon draamaa. Meistähän on tullut nykyään hyviä ystäviä ja soittelemme toisillemme aina silloin tällöin kaikista elämän asioista. Olli on ollut mulle hyvä opettaja monessa asiassa.
Luultavasti juuri edellä mainitut vastahankatilanteet hioivat Puolet taivaasta – puolet helvetistä -albumista sellaisen timantin, joka nosti yhtyeen takaisin huipulle.
– Kun Yö veti kaksi iltaa loppuunmyydyllä Metroareenalla, tuli tippa silmään. Sanoin vaimolle, että mieti sitä biisiä, jonka kirjoitin silloin kesämökillä. Siitä biisistä tuli se, joka nosti heidän uran uudelleen lentoon. On hienoa, mitä yksi biisi voi tehdä ihmisille. Musiikki on niin erikoinen media. Sen kanssa voi viettää koko elämän tietämättä mihin se voi viedä. Sitä ei ikinä tiedä, mitään takeita ei ole. Sun pitää vain uskoa.
Lisää Jimmy Westerlundin ajatuksia voit lukea Riffin nettispsesiaalista, jossa hän kertoilee kokemuksiaan työskentelystä Amerikassa.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.
