Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Jussi Jaakonaho

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana tällä kerralla Jussi Jaakonaho.

 

 

Jussi Jaakonahon tuottajahommat ovat vähentyneet vuosi vuodelta. Jostain 90-luvun lopulta lähtien hommaa riitti noin kymmenen vuoden ajan miltei täysipäiväisesti. Nykyään tahti on jotakuinkin tuotanto vuodessa. Tahti on hiljentynyt monestakin syystä. Yhteenä syynä hän pitää sitä, että musiikkityyleillä joihin hänet yleensä yhdistetään, ei ole tänä päivänä niin paljon kysyntää.

Myös musiikin kuluttaminen on muuttunut Jaakonahon kiireisimmistä ajoista. Silloin tehtiin vielä albumikokonaisuuksia, mutta nykyisin markkinoille julkaistaan musiikkia pääasiassa kappale kerrallaan. Yhden biisin tuotantohommia olisi paljonkin, mutta silloin tuottamisen määrä verrattuna rahan määrään on harvemmin tasapainossa. Ja kun elääkin pitäisi.

Mitä enemmän kappaleella on hittipaineita, sen kauemmin homma yleensä kestää. Itse tekemiseen ei paljon aikaa kulu, mutta kaikenlaiseen levy-yhtiön pompotteluun, spekulointiin ja säätämiseen sitäkin enemmän. 

– Olen kuullut että jonkun biisin tekeminen on kestänyt kuukausia. Perinteisessä mielessä bändisoitolla yhden biisin tekee kolmessa neljässä päivässä, eikä ohjelmoimallakaan siihen mene yhtään sen enempää. Toki valmista on vasta kun tilaaja näyttää vihreää valoa.

Jaakonaho ei kuitenkaan kaipaa vanhoja aikoja. Siirtyminen yhden kappaleen sessioihin voi olla jopa vapauttavaa. Nykyään kun musiikkituotanto on usein hyvin tuottajavetoista, jossa haetaan kyseisen tuottajan soundia, ei tarvitsekaan välittää sopiiko jokin kappale sen aikaisemman jutun kanssa. Yhden biisin tuotannot sopivat hänelle senkin takia, koska hän kertoo olevansa ”ammatillisesti sitoutumiskammoinen”.

 

 

– Joskus on kiva tietää, etten ole vielä seitsemän kuukauden päästä sidoksissa jonkun jutun kanssa. 

Tuottaminen on mukavampaa hommaa, kun sitä ei ole liikaa, hän sanoo.

– Sä olet kuitenkin monenlaisten olosuhteiden armoilla. Olet vastuussa, että pitää toimittaa, silloin kun pitää toimittaa. Eikä siinä ole kauheesti pelivaraa. Vaikka teet kuinka skarpisti oman duunin, niin et sä voi vaikuttaa kuinka hyvin joku laulaa tai kuinka hyviä biisejä joku tekee. Tai että levy-yhtiö on tyytyväinen. Ehkä siinä on semmonen juttu, että kun on tehnyt asioita tarpeeksi kauan niin positiiviset yllätykset ei ole niin yleisiä.

Jaakonaho ei nykyään ihan herkästi lähdekään tuottamaan, vaikka kyselyitä tulee varsinkin mainstreamin ulkopuolelta. Mukavinta on tehdä lyhyitä napakoita keikkoja. 

Mennäänkö yhden biisin sessioissakin treenikämpälle istumaan?

– Jos on kyse on perinteisestä bänditouhusta, niin kyllä. Etenkin jos on joku porukka, jonka kanssa en ole tehnyt aiemmmin. Nyt kun toi bändihomma ei ole niin hottia, niin saa nähdä mihin tämä tästä menee. Tällä hetkellä esituotanto on lähinnä tiedostojen lähettelyä.

Vaikka musiikkiala on jatkuvassa myllerryksessä, ei Jussia huoleta tulevaisuus. Luovana ihmisenä hän pyrkii koko ajan keksimään jotain uutta. Viime vuonna hän teki oman levyn, joka poiki töitä TV:n puolella. 

– Mä olen kuitenkin sen verran vanha kettu, että ajattelin, että kyllä tästä jotain voi seurata. Koska kyse on instrumusasta, niin ihmiset sai siitä mielikuvan että täähän on vähän tämmöstä elokuvallista musiikkia. Nyt elokuvamusaa on tehty yksi proggis ja pari on tulossa.

Oman levyn tekemisessä oli ennenkaikkea ajatuksena raikastaa omaa musiikkifiilistä. Muistuttaa itselleen, mistä siinä musajutussa olikaan kyse. 

– Yleensä kaikki mun duunit on palveluammattia. Mä en useinkaan ole se tyyppi joka sanoo sen viimeisen sanan. Eikä se ole oikeastaan oleellistakaan. Oli kuitenkin kiva tehdä semmonen juttu, jossa itse määrittelee joka ikisen asian loppuun saakka. 

Jaakonaholle musahommassa ja oman levyn tekemisessa oli myös kyse siitä että hän on ensisijaisesti soittaja. Kaikki soittohommat – vähemmän kivatkin – on otettu vastaan. Muita duuneja on sitten aseteltu niiden mukaan. 

Jaakonaholle ammatillisesti elossa pysymisen ehtona on, että uudistuu koko ajan. Onneksi uusi musiikki on aina kiinnostanut häntä – vähintäänkin siinä ammattillisessa mielessä. 

– Vaikkei se henkilökohtaisesti välttämättä aina mitään lempimusaa olisikaan, niin kiinnostaa kuitenkin miten sitä tehdään. Youtuben myötä kaikennäköistä opetusmatskua on paljon saatavissa. Tai ihan vaan ottamalla jonkun softan haltuun, kuten mun tapauksessa Ableton liven, jonka otin Pro Toolsin rinnalle. Kaikessa toiminnassa on kuitenkin tavoitteena saada vain mahdollisimman hyvää musaa aikaiseksi.

 

Jonna Tervomaa: Jonna Tervomaa

(Polygram, 1998)

Ammattimainen musiikin tuottaminen alkoi Jussi Jaakonaholla tästä albumista. Tuottamisen ja kitaran soittamisen lisäksi hän äänitti ja miksasi albumin. Ja tästä on aikaa 22 vuotta. 

Olihan Jussi toki harrastanut äänittämistä jo teini-ikäisestä asti kaveribändejä neliraiturilla taltioiden, mutta jonkinlaisena käänteenä ammatillisuuden suuntaan voi pitää 1994  järjestettyä Sibelius Akatemian tuottajakurssia, jossa hän tutustui tässäkin sarjassa vierailleeseen Jyrki Tuoviseen. Kaksikko aloitti monen vuoden hedelmällisen yhteistyön, joka poiki Polygramilla silloin vaikuttaneelta Hannu Sormuselta erilaisia pikku duuneja. Syksyn Säveltä ja muuta sekalaista.

Tuohon aikaan tuottajan hommat ja koko kuvio oli vähän toisenlainen. Toimenkuvaan kuului, että piti hallita aivan erilainen kokonaisuus tekniikkaa, mikä ei ollut todellakaan kaik-kien saatavilla, kuten se nykyään on. 

– Se vaati erilaisia olosuhteita. Jos sä äänität bändiä, niin miten pääset studioon maksamatta. Tai kun olet nuori tyyppi, miten saat sellaisen aseman, että joku bändi haluaa sut tuottamaan heidän levyn.

– Me oltiin varmaan Hannun silmissä freesejä innokkaita tulokkaita. Joskus avauduin hänelle siitä, millaista musaa haluai-sin tuottaa. Jonna oli sainattu Polygramille vuosi aikaisemmin, ja kaikenlaista oli kokeiltu. Siihen aikaan ei Suomessa ollut tuottajia, jotka olisivat tehneet hänen haluamaansa soundia. Silloin Hannu hiffasi, että nää tyypithän pitää yhdistää, nehän puhuu ihan samoista asioista.

Ensimmäinen julkaistu kappale oli jättihitti Suljettu sydän, joka tehtiin Soundtrack-studiossa Helsingin Pitäjänmäellä yhden biisin sessiona. Koolla oli nykymusiikkia ajatellen aikamoinen all-star-jengi. Rummuissa tältäkin palstalta tuttu Sampo Haapa-niemi, Antti Växby bassossa, Jaakonaho kitarassa ja Mikko von Hertzen stemmoissa. Tervomaa ei vielä noihin aikoihin säveltänyt omia kappaleitaan – sanoitti toki – joten biisejä saatiin Tuure Kilpeläiseltä, Lasse Kurjelta ja Mikki Kausteelta. Kaikki edellämainitut on nykyäänkin erittäin aktiivisia musiikkitoimijoita. 

Tiukalla asenteella varustettu 26-vuotias tuottaja halusi tehdä ensimmäisellä tuotannollaan pesäeron aiempaan sukupolveen. Soittajiksi valikoitui sen ajan nykymusiikkia soittavia tyyppejä, eikä ”patinoituneita” sessiomuusikoita. 

– Jos edellinen sukupolvi oli ollut vaikka jotain Kuustosta – sellasta miessolisti-hommaa – niin siitä oli silloin hirveän tärkeetä päästä mahdollisimman kauas. Mä olin koppavasti sitä mieltä että täällä tehdään junttimusaa. Se lähti jo siitä miten kitaraa soitettiin kotimaisilla levyillä. Meillä oli mainstream-mielessä ihan uus jengi, joka näytti vanhalle jengille närhen munat. Sellaisella jyrkkyydellä ja asenteella, jos tähdet on oikeassa asennossa, saadaan tehtyä jotain freesiä.

Toinen ajatus oli soittaa asioita mahdollisimman paljon livenä ja ilman klikkiä. Annettiin biisien tulla ja ryntäillä. Tilauksessa oli ”epästeriiliä elämänmakua”. Vaikutteita saatiin hieman aiemmin päällä olleista grunge- ja powerpop-buumeista, joita kumpikin, Tervomaa ja Jaakonaho kovasti diggailivat. 

– Brittipop ja muu kitaraorientoitunut tavara. Se oli se mitä koettiin tekevämme. Ja se sieltä aika voimakkaasti välillä kuuluukin. Siihen aikaan mainstream-musa alternative-vaikutteilla oli uus juttu Suomessa. 

Albumin synty tapahtui onnellisten tähtien alla. Kasassa oli ”helvetin hyvä nippu biisejä” ja Tervomaa onnistui teksteissään kiteyttämään hänen ikäisensä ihmisen ajatuksia, jotka vetosivat kuulijoihin. Jopa toimittajat pitivät levystä, mitä oli syytä hieman ihmetellä, sillä tuohon aikaan uskottavuus oli melkein tärkeämpää kuin itse musiikki. Jo siinä taisteltiin osaltaan edellistä sukupolvea vastaan. 

– Kun tulee tommonen isolle levy-yhtiölle tekevä entinen lapsitähti, joka ei sävellä itse, niin potentiaalia rajuunkin mollaukseen toimittajien osalta oli. Se oli kuitenkin mun jälkiviisaassa mielessä vaan niin aseistariisuva plätty, että ei sille voinut olla kauhean kyyninen. Se oli niin raikas ja omalla tavalla sympaattinen platta, Jaakonaho julistaa. 

Koska tehtiin uutta, tuoretta musiikkia, käytettiin tuotannossa paljon sille ajalle tyypillisiä juttuja. Tehokeinoja, jotka jälkikäteen tarkasteltuna naulaavat musiikin tiukasti juuri tiettyyn ajankohtaan. Yksi näistä oli rumpuloopit, jonka kuultuaan kuulija toteaa välittömästi, että ”Tää on niin ysäriä”. 

Looppi löytyi heti ensimmäisestä sinkusta, joka oli muutenkin tuotannollisesti Jaakonahon mukaan eniten siinä ajassa kiinni. Niitä oltiin tuomassa albumille enemmänkin, mutta jo seuraavassa biisissä tuli fiilis, että eiköhän se ollut siinä. 

– On niissä muissakin biiseissä sitä aikaa. Tän levyn jälkeen olen pyrkinyt jonkinlaiseen ajattomuuteen. Tottakai, jos tehdään oikeiden soittajien kanssa tehtyä bändimusaa, niin se kuulostaa joihinkin korviin aina vanhanaikaiselta. Ajattomuus on hyvin vaikeeta. Olenkin yrittänyt pysyä pois tämän päivän soundista ja tehdä vain sellaista soundia, jota jaksais kuunnella, haha…

Uudenlaista meininkiä oli myös se että rokkilevyllä käytettiin eri biisintekijöitä. Näin oltiin toimittu aikaisemmin ainostaan iskelmäpuolella. Ei ollut biisinkirjoitusleirejä. 

– Silloin demot oli mies-kitara-yninädemoja ilman sanoja. Biisit valikoitui vain niiden aiheuttamien visioiden mukaan. Miten niitä voisi sovittaa lisää tai saiko Jonna saman tien jotain sanoitusajatusta. Silloin demossa piti olla tosi vahva melodinen ydin, että se vakuuttaa ja saa tarttumaan siihen. Nykyään demot voisi laittaa melkein sellaisenaan levylle, ne on niin pitkälle hiottuja. Jonnan kolme ekaa levyä tehtiin tuolla metodilla.

Kolmen eri biisintekijän tuotosten ymppääminen samalle levylle saattaa olla hankalaa, jos ja kun tavoitellaan jonkinlaista yhtenäistä linjaa. Yhtenäisyys saavutettiin samoilla soittajilla ja Jaakonahon isossa roolissa olleella kitaralla. Jokainen tiesi minkälaista musiikkia ollaan tekemässä.

– Se tuli tosi luonnostaan, mutta kyllä mä niitä arrasin aika suoraviivaiseksi. En myöskään ollut silloin kauhean monipuolinen kitaristi, niin siitä tuli sitäkin kautta aika yhtenäinen levy, vaikkei biisit olleetkaan saman tekijän. 

Osassa kappaleita kuultiinkiin toista sen ajan signature-trendiä eli hiljainen säkeistö – kova kertsi -muotoa, jota varsinkin Nirvana viljeli 90-luvulla. 

Lisää yhdeksänkymmentäluvun ilmiöitä: ”Vihaiset nuoret naiset” -oli kategoria, johon niputettiin kaikki suunnilleen saman ikäiset omalla nimellään esiintyvät naisartistit. Näin kävi myös Jonna Tervomaalle, joka lokeroitiin samaan jengiin puoli vuotta myöhemmin breikanneen Maija Vilkkumaan kanssa. Jaakonaho oli käynyt kokeilemassa kitaristin hommaa Vilkkumaan bändissä parisen vuotta ennen Jonnan sessioita. Sattumaako?

– Kävin pari kertaa treeneissä, Maija oli just aloittamassa soolouraansa. Siinä oli jo silloin se hardrock-aspekti ja ne oli mun korvaan tosi monimutkaisia. Mä en varmaankaan ollut vaan tarpeeksi hyvä. On vain hauska juttu, että jos mut olisi otettu siihen, niin mihin suuntaan mun ura olisi toisen naisartistin kanssa lähtenyt. Eihän niillä ollut mitään tekemistä toistensa kanssa paitsi sukupuoli ja ikä. Suomessa oli niin pienet meiningit silloin. Tänä päivänä naisartisteja on todella paljon. Eihän kukaan nykyään alkaisi vertailemaan jotain Chisua ja Sannia. Onneksi se aika on ohi.

Ensimmäinen tuotanto, artistin debyytti, nuoret tyypit joiden nahkaa ei kova maailma ollut vielä parkinnut. Levy-yhtiön palaute valmiista materiaalista saattoi osua arkaan paikkaan.

– Ei sitä osannut oikein muuten ottaakaan, kuin henkilökohtaisesti. Onneksi me oltiin Jonnan kanssa kumpikin aika idealisteja ja seisottiin yhdessä rintamassa portinvartijoita vastaan. Yhdessä jaksoi vääntää. 

Ja vääntämistä riitti. Ihanteellisia nuoria se otti siinä vaiheessa tietysti rankasti päähän, kun ei oltu aiemmin tehty duunia kriittisten levy-yhtiö-äijien kanssa, eikä ollut kokemusta siitäkään. Nykyään Jaakonaho ymmärtää heitäkin. 

– Ne yritti miettiä sitä omasta näkökulmasta. Se oli kuitenkin sen ajan radioon aika rosoista kamaa. Siihen aikaan jos pääsi Radio Novaan, niin sä olit koko kansan artisti. En muista pääsikö tuolta levyltä mikään. Novalla kun ei silloin saanut tulla särökitaraa, mikä on ihan uskomatonta, kun sitä on sittemmin ollut jo Suvi Teräsniskankin musassa. Jonnan levyltä julkaistiin kuitenkin 5–6 singleä ja kaikki soi radiossa. 

Albumia kuunnellessaan Jussi Jaakonaho ei tekisi mitään eri tavalla. Levy on puhtaan mielen tuotos, jollaista ei tehdä kuin kerran. 

– Mä en enää osaisi tehdä sellaista. Mä miettisin liikaa. Silloin teki myös kahdeksantoistatuntista päivää ihan vaan koska halusi. Nykyään en suostuisi vaikka aseella pakotettaisiin. Ainoastaan kaksi biisiä tehtiin Pro Toolsilla, loput Adateilla. Eli ei voinut hieroa ihan jokaista asiaa. Ja siinä on hyvät puolensa. On ihan eri hommaa, kun et tuijota ruutua. Se on myöskin elämäntilannekysymys. Jos sä omistat kaiken siihen hommaan, se myös kuuluu. 

– Vieläkin kun mä kuuntelen sitä levyä, niin se kuulostaa freesiltä. Siinä oli sellaista melkein hälläväliä-asennetta. Siellä ei hierottu, eikä tavoiteltu Toto-tyyppisiä aspekteja. Tehtiin levyllinen rempseää rönsyilevää kitararokkia. Suljettu sydän sai sitten kuitenkin Emman ja Jonna sai Emman. Muistan kuinka Jonna tuli Lostariin muovikassillinen Emma-patsaita mukanaan. 

Jonna Tervomaan aikuisiän debyytti sai kaikenkaikkiaan kolme Emmaa, jotka myönnettiin kategorioissa: Naissolistitulokas, vuoden debyyttialbumi ja vuoden biisi. Albumi ylitti hissukseen sen aikaisen kultalevyrajan eli 20 000 kappaletta. 

 

Ashimba: Wakukaya

(Grandpop Records & UduMood Music, 2012)

Tansanialaisen Ashimban Wakukaya -albumin työstö on kuulemma mielenkiintoisin projekti, jossa Jussi Jaakonaho on ollut mukana. Todellinen ”erikoisproggis”.

Perkussionisti Teho Majamäki asui jossain vaiheessa Tansaniassa jonkin aikaa ja soitti Ashimban eli Andrewn kanssa samassa bändissä. Iltanuotiolla puhe oli kääntynyt bassoa soittaneen Andrewn kanssa hänen muihin harrastuksiinsa. Tansanialainen oli kaivanut akustisen esiin ja ilmoille alkoi pulputa ”huippumatskua” biisi toisensa perään. ”Mitä hittoa?”, äimisteli Majamäki samalla leukaansa maasta keräten. Siltä istumalta hän päätti, että näin lahjakkaan tyypin kanssa on pakko tehdä levy.

Esituotanto aloitettiin jo Tansaniassa. Majamäki äänitteli akustisia demoja, kunnes oli aika lennättää kaveri Suomeen ja aloittaa treenit bändin kanssa. Majamäen kokoamassa bändissä soittivat ”Reggae-Hulkkoset”, eli Kari ja Jori. Rummuissa oli Juho Viljanen. Treenien jälkeen painuttiin Soundtrack-studiolle ja äänitettiin kymmenen kappaletta, että saadaan levylle jonkinlaiset raamit.

– Sitten Teholla alkoi mopo hyytymään yksintekemisen kanssa ja soitti mulle, että haluaisinko lähteä mukaan. Olin jossain vaiheessa hurahtanut afrikkalaiseen musaan, mutta tää oli aivan omanlaistaan. Diggasin siitä kovasti ja lähdin mukaan. 

– Tällaisessa proggiksessa, jossa ei ole levy-yhtiötä, artisti kehitysmaasta ja kaikki logistiikka helkkarin raskasta, kaikki perustuu vaan siihen, että uskallatko sä laittaa rahaa ja aikaa siihen. On meinaa aivan satavarmaa, että rahoja ei tulla koskaan saamaan takaisin. 

Artisti lennätettiin kavereineen uudelleen Suomeen. Tiedossa oli pari keikkaa tansanialais-suomalaisella kokoonpanolla. Jaakonaho oli kitarassa.

– Me treenattiin saakelisti. Ne biisit oli meikäläisittäin meinaan aika vaikeita. 

Sen jälkeen painuttiin uudelleen studioon, joka oli tällä kertaa Hitsville. Siellä tehtiin levyn pohjat – pääsääntöisesti lauluja myöten – livenä. Loppuäänitykset tehtiin Tansaniassa, koska mukaan  haluttiin paikallisia lyömäsoittajia, taustalaulajia ja fiittaajia. Jussi muistelee parin viikon mittaista reissua Afrikkaan. 

– Vuokrattiin ihan keskeltä hevon viidakkoa omakotitalo ja laitettiin mobilesysteemit pystyyn. Kaikki kamat tuotiin mukana. Onneksi pohjat oli tehty Suomessa, ei tarvinnut rontata sataaviittäkymmentäkiloa mikkitelineitä. Niin vähän tavaraa kuin oli mahdollista. Läppärit ja simppelit interfacet.

Sitä voi vaikka kuinka yrittää varautua kaikkeen etukäteen ja yrittää valmistaa itseään tulevaan, mutta ei vaan auttanut.

– Sä kuitenkin järkytyt siitä. Kulttuurishokkihan on aina väistämätön. Ero Suomen ja kehitysmaan välillä on niin valtava. Yhtaikaa sä näät, että nää tyypit on tosi onnellisia ja pyörittää sitä omaa yksinkertaista arkeaan. 

Äänityspaikaksi oli valittu Euroopassa työskentelevän pariskunnan suhteellisen moderni kaksikerroksinen talo, joka sijaitsi savihökkelikylän vieressä. Sähkö tuotettiin aggregaatilla, josta aina välillä loppui bensa. Talonmies lähti läheisestä kylästä hakemaan bensaa, mutta aina vain yhdellä kanisterilla.

– Me yritettiin, että ota useampi kanisteri, me maksetaan. Se ei vaan jotenkin käynyt hänen ajatukseen. Sitten se bensa aina välillä loppui ja lisää hakemaan. Ei vaan voinut olla sitä varakanisteria. Macin ”omena+S” -yhdistelmää sai painella koko ajan, kun ei tiennyt kauan virtaa riittää.

Oman vaikeutensa hommaan aiheuttivat erilaiset hyönteiset, muttei perinteisellä tavalla, vaan omalla ääntelehtimisellään. 

– Kuulu semmosta hirveetä särinää. Ei pystynyt äänittää. ”Andrew, mikä tää on?” Se kerto mistä on kyse. ”Aijaa, joku parvi vai?” ”No, one!” Sitten mentiin ulos katsomaan jotain puuta, minkä kyljessä oli yks koppakuoriainen, mistä lähti se järjetön ääni. Hätistettiin se pois, se lens johonkin lähelle ja sama melu jatkui.

Ei liene yllätys, että asioita oli hyvin vähän ennustettavissa ja tiedonkulku vaikeata ja puhelinyhteydet huonot. Mutta aikataulu-asiat, ne vasta jotain aivan dadaa olivatkin. 

– Jos yritit saada jonkun tyypin vaikka paikalle laulamaan, niin kyllä se sinne saman vuorokauden sisällä ehkä tuli. 

Taustalaulajien ilmestyessä paikalle ilmeni, että kaikissa kappaleissa ei lauletakaan swahilin kielellä vaan jollain heimokielellä. Laulajat olivat ihmeissään ja artisti opetti heille laulettavia sanoja. Mutta aina kun päästiin tilanteeseen, että sähköä on, mikään hyönteinen ei ole kirkumassa ja muusikko paikalla, niin soittamisen ja tekemisen taso oli joka kerta aivan briljanttia. Ikävä kyllä, sitä odottelua ja pähkäilyä oli enemmän kuin tarpeeksi. 

– Tohon pisteeseen pääseminen vaati hyvin paljon, Jussi korostaa. 

”Mielenkiintoisin proggis” pitää sisällään myös ”legendaarisimman jutun”, joka menee näin: Tansanian vieressä on pieni Zanzibarin saari, jossa asusti tietynlaista arabi-lauluperinnettä edustava laulajatar, nimeltään Bi Kidude, joka tunnetaan myös lisänimellä ”Queen of Taarab”. Nyt edesmenneen muusikon statusta voisi verrata Suomessa vaikka Vesa-Matti Loiriin. 

– Se oli niille ihan guru. Vetänyt omaa linjaa koko elämän. Ajanut varsinkin naisten asiaa, eikä ollut esimerkiksi suostunut pakko-avioliittoon. Kukaan ei myöskään tiennyt hänen ikäänsä paitsi, että se oli vähintään sata. Andrew oli esiintynyt hänen kanssaan samoilla festareilla, koska hän esitti luonnonmukaisempaa materiaalia pinnalla olevan konemusiikin sijaan. Sinne oli tullut tosi vahvasti blingbling-hiphop. Niillä videoilla näkyy kultakelloa ja muuta vielä enemmän kuin amerikkalaisilla videoilla. Jos on rahaa, niin se TODELLAKIN näytetään.

Andrewn kautta Kidude saatiin levylle mukaan. Laulajaa managereineen odotettiin saapuvaksi aamulla. Ei näkynyt, suomalainen tietysti oletti, että kai he nyt sentään viimeistään aamupäivän aikana tulevat. Kun saattue saapui, oli aurinko juuri laskemassa. 

– Aina kun Andrew soitti niille, niin ”tulossa ollaan, ihan kohta siellä.” Kun he viimein kaksitoista tuntia sovitun ajan jälkeen saapuvat, ojentaa taiteilijan manageri kouransa: Rahaa peliin!

Itse Kiduden astuessa maantien varrella autosta ulos, lakosivat ohikulkijat polvilleen. Paikallisille hän oli vähintään jumalolento. 

– Kurttunen mummo, jolla todella naulitseva intensiivinen katse. Sellainen ”älä yritäkään” -katse. Röökiä meni ankarasti. Tilanteeseen, jossa kaikki on recin painamista vaille, pääseminen kesti todella kauan. Kun alettiin hommiin, kuunteli hän kerran mistä kappaleessa on kyse ja aloitti improamisen. Todella raflaavalla arabilaulutyylillä. Ihan mieletön spektaakkeli. Kaksi biisiä tehtiin.

– Jossain vaiheessa hän piti mulle puhuttelun: ottaa kädestä kiinni, tuijottaa ja selittää omalla kielellään. Mä en tajua mitään, Andrew yrittää tulkata. Mä pelkäsin, että mut noidutaan. Nyt on kova meininki päällä. 

Legendan sanoma olikin positiivista ja nainen onnellinen siitä, että hänen kulttuuriaan huomioidaan. 

– Mutta kyllä siinä jotain läksytystäkin taisi mukana olla. Se oli mulle yksi isoimmista jutuista siellä. 

Koko prosessi näyttäytyy Jaakonaholle nykyään unenomaisena. Meno oli hippasen erilaista kuin rutiininomainen toiminta koto-Suomessa. 

– Perkussionisti alkaa virittämään soitintaan. Se alkaa nuotion sytyttämisellä, jonka äärellä rummun nahka venytetään tiettyyn vireeseen. Tulee ilta, ilma viilenee. Ja taas nuotio päälle ja virittämään. Siinä oli paljon mulle vierasta asiaa, mutta se oli tosi freesiä. Siinä oltiin musan ytimessä. 

Monen mutkan kautta päädyttiin levyn miksaamisen. Kuulematta albumia mietin, että taisi miksaaminen olla vähän haasteellisempaa kuin normi rokkilevyn kohdalla. Ei sitten kuitenkaan. Pelkästään suomalaisten soittajien soitto toi soundiin jonkinlaista tuttuutta. 

– Se on isoksi osaksi afro-poppia, jota kantautuu aika paljon Suomeenkin. Kun Andrewn musassa on paljon myös länsimaisia vaikutteita, niin ei se kauhean kaukana ollut.

Mutta jotain juttuja kuitenkin oli. Esimerkiksi kotoinen 4/4-tasamaastorytmiikka oli Andrewlle täysin vieras asia. Mies ei tajunnut siitä mitään, vaikka hänen kappaleensa menivätkin usein neljään. 

– Mutta siinä musakulttuurissa ei ajatella sitä silleen. Ne ajattelee pitempiä kaaria. Se kysy, että ”miks meidän pitää aina laskea neljään, kun aloitetaan. Siihen menee turhaan aikaa”. ”No mikä olis parempi?” ”Yksi”. ”Ei se ihan riitä, me tarvitaan vähän tempoinformaatiota”. Sovittiin sitten kompromissiksi, että lasketaan kahteen.

Eri puolilta maailmaa tulevilla ihmisillä saattaa olla täysin erilainen ajatus musiikista. Se mikä on toiselle aivan normaalia, saattaa olla toiselle aivan käsittämätöntä ääniakrobatiaa, josta ei löydä musiikkia ilveelläkään. Kun suomalaiset muusikot laitettiin soittamaan Tansanialaista musiikkia, saattoipa olla että pohjoisen soittajat eivät saaneet ihan jokaista nyanssia kiinni. Jussi kertoo Andrewn olleen kiltti suomalaisille soittajille.

– Olen kuullut näitä biisejä hänen soittaminaan paikallisten muusikoiden kanssa. Silloin tuli pari oivallusta: ”Aijaa, okei, Tota se meinas.” Meillä saattoi olla ykkönen väärässä paikassa…

– Toisaalta kyllä se meitä aidosti arvosti. Tapasin Tansaniassa Andrewn kongolaisia kovan tason muusikkokavereita, ja soitin heille levyämme. Ne oli aivan helewetin fiiliksissä. ”Jumalauta te suomalaiset olette kovia muusikoita!” Mutta mä olin nähnyt niiden keikan ja oli pakko sanoa, että ei me kyllä olla. Mutta sehän kertoo meidän musiikkikulttuurien eroista. Niillä on ihan eri kela siitä mitä musiikki on.

Huikeata on kuitenkin se, että hienoisten kommunikaatiovaikeuksien ylitse muusikot ymmärsivät toisiaan musiikin kautta.

– Niillä oli muuten hauska juttu, että välillä biisien introissa oli yhtä paljon informaatiota kuin yhdessä King Crimsonin biisissä. Kauhea myllytysintro voi kestää puoli minuuttia ja sen jälkeen saattoi alkaa joku kolmen soinnun jumitus… Introt ja outrot – ne oli Andrewn juttu. Niitä hierottiin.

Albumin teko edustaa Jaakonaholle jotain suurempaa kuin pelkästään musiikin taltiointia. Henkisesti ja myös fyysisesti oltiin oikeastaan kaiken alkulähteillä. Lähellä äänityspaikkaa sijaitsee nimittäin museo-alue, jossa oli esillä paikallisia artefakteja, jotka olivat ei enempää eikä vähempää kuin vanhimpia todisteita ihmisen olemassaolosta.

– Oltiin aika diipeissä. Siihen päälle vielä kun oltiin rytmimusan emomailla, niin se kaikki siellä koettu oli aika opettavaista. Monella tasolla. Ja saatiin lopputuloksena levy, johon kaikki oli tyytyväisiä. Tää on yksi levyistä, johon olen eniten tyytyväinen. 

– Yhteistyö Tehon kanssa toimi todella hyvin ja luonteet natsas. Hoidettiin eri asioita. Mä sitä teknistä puolta ja Teho kaiken logistiikan ja muun säätämisen. Vielä miksauksessakin meidän visiot osui vielä lähelle toisiaan.

Projekti oli Jussille hyvin raskas mutta arvokas. Levyä kuunnellessa hyvä fiilis valtaa mielen, vaikkei Andrewn uraa saatukaan nousuun. 

– Mutta sehän näissä levyissä on hienoa, että ne jää elämään, mikä on aivan mahtavaa. Juuri toi on levyjen tekemisessä hyvää ja armotonta samaan aikaan. Siihen on tallennettu sen hetkinen aika. Jos sä nyt tekisit sen uudelleen, siitä tulisi ihan erilainen. Mutta se on siinä armottomuudessaan just sitä, mitä se on. Se hetki. Sä tallennat hetkiä.

Wakukayan myyntiluvut jäivät jonnekin parin sadan tienoille. Albumi saatiin kuitenkin marraskuussa 2012 World Music Charts Europen listalle sijoituksella 20.

 

Ismo Alanko: Maailmanlopun sushibaari

(Fullsteam Records, 2013)

Jussi ja Ismo ovat vanhoja tuttuja. Jussi tuotti vuosina 2001–2003 Ismolle pari biisiä ja 2004 tehtiin kokopitkä. Jussi ja Ismo ovat myös vanhoja naapureita. Nyt oltiin Tehon ja Alangon yhteisellä treenikämpällä treenaamassa Ashimban musiikkia. 

– Ismo tuli paikalle, ja kertoi että uusia biisejä olisi taas iso nippu. Eikä ajatusta mitä niillä tekisi. Hän ei etsinyt tuottajaa, mutta totesi, että ”kun asut siinä naapurissa niin tule joskus kuuntelemaan.”

Kappaleita oli totta totisesti yli neljäkymmentä. Vaikkei Jaakonaholla ollut aikeita alkaa tuottamaan, otti hän kuitenkin biisit vanhasta muistista kommentoitavaksi. 

– Itunesissa pystyi ennen antamaan biiseille tähtiä yhdestä viiteen. Laitettiin tahoillamme biisit paremmuusjärjestykseen. 

Tähtiä vertaillessa Alanko totesi, että heillähän on tässä nyt hyvä viba. Että tulisiko Jussi sitten kuitenkin tuottamaan? No mikä ettei. Työstö alkoi biisien karsimisessa, joka oli samalla isoin homma. Lopulliseksi määräksi saatiin seitsemäntoista. 

– Ismolla on aina ollut levyissä jokin punainen lanka, että tämmönen tästä levystä tulee. 

Nyt käsissä oli kuitenkin sen verran sekalainen seurakunta, että punaista lankaa ei vaan löytynyt. Siihen mennessä Alanko oli tehnyt kaikkinensa yli kaksikymmentä levyä. Jussi sai ajatuksen.

– Aina kun sä teet levyn, niin siitä puhutaan, että se kuulostaa taas yhdeltä Ismo Alangon levyltä. Mitä jos tällä kertaa ei mietitä yhtään mitään, vaan laitetaan kaikki tyylit. Mahdollisimman monipuolisesti. Jos joku biisi on kansanmusaa, tehdään se niin. Jos joku on punkkia, tehdään siitä punkkia. Biisin mukaan, biisi kerrallaan. Vältellään sitä punaista lankaa. Kun sä laulat sun biisejä ja tekstejä, kukaan ei varmaankaan luule sitä jonkun toisen levyksi.

Jussin ehdoton panostus oli taivutella Alanko soittamaan itselleen tuntemattomien soittajien kanssa. Tällöin vältetään kaikki vakioratkaisut ja hyväksi havaitut toimintatavat. 

Dogmana oli myös, että ei treenata. Suoraan vaan studioon näiden uusien typpien kanssa. 

– Käytiin jammailemassa varmaan kaksi kertaa ja ehkä yhtä biisiä kokeiltiin.

Äänittämistä varten vuokrattiin pitkäksi ajaksi Sonic Pumpilta työhuone ja äänittäjäksi palkattiin työharjoittelijana talossa ollut Jussi Kraft. Periaatteena oli, että äänittäjä äänittää kaiken mitä soitetaan, jolloin ei tarvi kysyä erikseen pyöriikö. 

– Mä ostin sille muutaman teran muistia. Ja niin ne biisit ikäänkuin muotoutui hiljalleen. Tämmöstä me tehtiin viikkokaudet. 

Erikoismeininkiäkin biiseista löytyi, kuten Naapurin saunareissu -kappaleessa, jossa oli ainoastaan acapella-kuoro ja Ismon laulu. ”Kansanmusa-osastolle” taas päätyi kaksi rallia. 

Albumin nimikkokappale oli pianoriffiin perustuva pitkä, kertova kappale, johon hän halusi rikkaampaa harmoniaa. Hommaan pestatiin jazz-pianisti Seppo Kantonen, joka toimitti jykevämmän pianosovituksen.

– Kantonen ja Niko Votkin soitti sen kahdestaan ja Ismo lauloi. Se dramaturgia tuli sitä kautta. Loppumatsku äänitettiin sen jälkeen. Se oli yksi tapa tehdä.

Puolet biiseistä rakennettiin bändiytimen ympärille, loppumateriaali määritteli itse itsensä. 

– Mitä tän biisin pitää olla, tehdään se niin.

Kappaleiden löytäessä muotoaan, tilattiin studioon lisää muusikoita, joita esiintyy Jaakonahon muistin mukaan levyllä kaksikymmentäneljä.

– Viimeinen levy, mitä olen saanut sellaisella budjetilla tehdä. Kaikki sai liiton liksat ja kaikki studiot maksettiin, eikä keneltäkään tarvinnut pyytää mitään palveluksia. Tehtiin vanhan liiton metodilla. Ollaan pitkään studiossa ja hierotaan ja kaikki saa liksansa. Jos halutaan jotain erikoissoitinta niin se hommattiin sinne. Täysin ainutlaatuinen juttu. 

Alangolla oli ajatuksena että levyllä olisi kaikkia tyylejä joita hänen levyillään on esiintynyt. Samaan aikaan Jaakonaho ajatteli, että nyt kannetaan laariin kaikki se ammattitaito ja näkemys, jota neljäntoista vuoden aikana on hänelle kertynyt. Ja sitä kaikkea pääsi myös käyttämään. 

– Mä en olis vuonna 98 ikinä osannut tehdä tällaista levyä. Mutta taas näillä kilsoilla osasi ja eritoten uskalsi hypätä tuntemattomaan ja aika monta kertaa. Ei voi ihan tietää mitä tästä tulee, mutta kyllä tästä tällä porukalla jotain tulee. 

Jos Jonnan levy viisitoistavuotta aiemmin oli läpeensä treenattu ja arrattu ennen studiota, niin nyt oltiin liikkeellä aivan eri lähtökohdista. Jokaisen jamin äänittäminen tarkoitti myös sitä, ettei punaisen valon kauhua ollut missään vaiheessa. Kun koskaan ei voinut tietää, milloin kappale olisi kasassa.

– Siellä on sellasiakin biisejä, mitä ei mitenkään timanttisesti osattu, mutta soiton jälkeen mietittiin, että ”Nythän ei kukaan mogannut. Tässähän on aika freesi meno. Olikohan se siinä? Tää menee levylle.” Ei jääty murehtimaan. Ismo on perinteisesti aika kova spekuloimaan ja miettimään asioita pitkällisesti, ja se vältettiin tällä levyllä kokonaan.

Miten tuollaisen metodin kohdalla sitten tietää koska kappale on valmis? Kyllä Jussi tietää, sen hän on osannut aina. 

– Mulle tulee sellainen olo, että nyt varmaan se biisin sielu tulee sieltä läpi. Lisäraitojahan on helppo tehdä, mutta jossain vaiheessa tulee se saturaatiopiste, jolloin pitää alkaa ennemmin ottaa pois kuin lisätä. 

– Tuottamisessa on se juttu, että sä väistämättä menetät sen fokuksen jossain vaiheessa. Sä menet sen hetken vision kanssa ja jossei kauheesti hälytyskellot soi, niin sillä mennään. Vasta vuosien päästä sä tiedät miten hyvin tuli onnistuttua. Huonoin tilanne on se, jos levy on valmis maaliskuussa ja se masteroidaan vaikka marraskuussa, niin sen tietää, että tätä tullaan säätämään. Mitä lyhyempi se väli on, sen pienempi vaara, että sitä aletaan turhaan hinkuttamaan

Mitä ajatuksia levyn kuuleminen tänä päivänä aiheuttaa?

– Mun mielestä siihen saatiin kyllä tosi hyvin kaikki Ismon puolet. On vakavaa, rempseää, hauskaa, syvällistä, hömppää, rujoa, kaunista, rokkaavaa, poppaavaa, taidetta, punkkia… Ne biisit jotenki juttelee keskenään kivasti. Se levy on onnistunut yhteenveto Ismon tekemisistä siihen saakka ja samalla mun senaikaisesta osaamisesta. Onnistunut juttu.

Maailmanlopun sushibaari ylitti ilmestymisvuonnaan kultalevyrajan, eli 15 000 kappaletta.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2019. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

 

01.11.2020
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Minna Hatinen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy