Nayteikkuna

Ikimuistoiset sessiot – Kalle Chydenius

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Tällä kertaa muistelee Kalle Chydenius.


Samuli Edelmann: Ihana valo, BMG 1994

Kalle Chydeniukselle Ihana valo oli käänteentekevä levy. Kyseessä oli nimittäin hänen ensimmäinen tuotantonsa. Produktiota ei kuitenkaan uskallettu antaa yksinään 23 vuotiaan märkäkorvan käsiin vaan mukaan palkattiin isähahmoksi Pekka Witikka, joka oli hänkin vasta kolmekymppinen. Edelmann ja Chydenius olivat vanhoja kavereita jo lapsuudesta. Olivatpa herrat jopa soittaneet punkkia samassa bändissä. Ennen Ihana valon sessioita Chydenius oli hoitanut pari vuotta basistin pestiä Edelmannin bändissä.

– Mä olin pitänyt itseäni lähinnä soittajana, joka oli kiinnostunut arraamisesta. Ei mulla ollut mitään kokemusta siihen hommaan. Sen takia Pekka vastasi levyn soundista, vaikka muuten oltiin tasavertaisia. Noi sessiot oli mulle hyvää koulutusta. Mä olen oppinut monilta tyypeiltä, mutta Pekalta opin lähes kaiken tietämäni sämplerin käytöstä ja ohjelmoinnista.

Levy tehtiin Witikan Hot House -studiossa Espoossa. Siihen aikaan niin sanottu ulkomainen soundi oli vielä lapsenkengissä. Haluja maailmansoundin luomiseen kyllä löytyi, mutta piirit olivat pienet ja usein tekemisiä leimasi kotikutoisuus.

– Witikka oli sämpläyksen ja ohjelmoinnin ultimate frontrunner. Silloin oli vain pari tyyppiä, jotka teki remixejä ja Pekka oli yksi niistä. Se, mitä se tiesi siitä maailmasta, oli tajunnanräjäyttävää. Hot Housille tulo oli mielettömän kiehtovaa.

Edelmannin albumille haettiin vaikutteita soulista. Kotimaisesta soulista ei tuolloin puhuttu ollenkaan, ja lähes ainoa tyylilajin edustaja oli nuori Janita.
– Koneita ja groovea, ja loopeista puhuttiin paljon. Pekalla oli sitä kaikkea. Alettiin biisi kerrallaan koodaamaan ja Asko (Kallonen, BMG:n tuotantopäällikkö) haali biisejä sieltä täältä.

Kappaleita levylle tekivät muun muassa Chydenius, Arto Tamminen ja J Karjalainen.

Biisejä demotettiin Kallen sivaripaikassa Helsingin Annantalolla. Hän kuvaa siellä tehtyjä demoja tosi hassuiksi. Isoimman muodonmuutoksen koki (Sinä olet) Aurinko, joka muotoiltiin aluksi reggaeksi. Wailers-pastissi perustui hassuun bassokuvioon.

– Witikka vihasi sitä, se oli sen mielestä ihan hirvee biisi. ”Oottekste tosissanne?” Asko kuitenkin haistoi jotain. Kun se oli mun biisi, olin jäävi sanomaan mitään, vaikka totta kai siitä diggasin.

– Päätettiin sitten tehdä siitä erilainen, menevämpi versio, johon sovitin vähän groovaavamman bassolinjan.

Tälle versiolle Kallonen näytti vihreää valoa, vaikka Witikka oli edelleen epäilevällä kannalla. Biisiä alettiin kuitenkin kasata ja ensimmäiseksi käsittelyyn otettiin kappaleen läpi polkeva bassoriffi, joka sämplättiin Kallen soitosta. Witikalla oli periaatteena, että rakenteen pitää olla valmis kun aletaan koodata. Visionin sekvensserillä homma oli hyvin lähellä insinööritiedettä: tahtien määrän piti olla tiedossa ja haluttua pätkää copypastettiin tarvittava määrä, vaikka kahdeksankymmentäneljä kertaa. Biisistä piti tehdä hyvin tarkka ajosuunnitelma, jota voisi kutsua myös vaikka komppilapuksi.

– Niissä luki silleen ”tahdeissa 13–26 tulee tota juttua…” ja niin edelleen. Käsityötä viimeisen päälle. Ja hidasta. Bassoriffin sämpläämisellä haettiin tietynlaista estetiikkaa: kappaleen nyansseja ei haeta fillaamalla tai soittodynamiikalla vaan leijeröimällä tavaraa. Basso on koko ajan samanlainen, siihen ei haluttu elävyyttä. Näiden juttujen myötä Pekkakin alkoi kiinnostumaan biisistä.

Demolla oli Leri Leskisen (Edelmannin sen aikaisen yhtyeen kosketinsoittaja) ja Kallen vitsinä jamaikan aksentilla laulamat taustat. Levyä varten laulukoppiin kutsuttiiin kuitenkin Anna-Mari Kähärä, Ona Kamu ja Kati Bergman. Heidän laulamansa stemmat olivat hyviä, mutta kokonaisuus alkoi viettää iskelmään päin. Stemmoihin päätettiin hakea tarkoituksella sample-fiilistä.

– Ajettiin raidat jonkun vehkeen läpi, kun haettiin vanhaa putkiradiosoundia. Tuolloin biisi rupesi saamaan muotoa.

 

 

Chydenius ei malta olla hehkuttamatta, kuinka inspiroivasta sessiosta olikaan kyse. Yksi Witikan opetuksista oli, että koskaan ei saa ajatella pienimmän yhteisen nimittäjän kautta.

– Jos tehdään ulkomaan soundia, ei saa ajatella, että mikä on vähin, millä sen saa siltä kuulostamaan. Pitää tehdä sellaista, mitä ne tekis seuraavaksi. Ei ole mitään järkeä tehdä jotain mitä joku on tehnyt jo vuosi sitten. Tee jotain, mitä ei vielä ole edes olemassa. Se on tuotantofilosofisena ajatuksena seurannut mua koko uran. On eri asia, olenko siihen pystynyt.

Kappaleen koukuksi muodostunut scat-filli nykäistiin täysin hatusta. Biisi oli jo melkein valmis, mutta jotain uupui. Apuun riensi Anna-Mari Kähärä, jolta tilattiin ad-libiä, jota voisi samplata. Kähärä lauloi kappaleen kaksi kertaa alusta loppuun scattaamalla.

– Me pyydettiin jotain ”Yeah, wau, hey!!” -huutoja, mutta ei vaan oikein natsannut. Viimeiset minuutit hän alkoi vetää scattia, joista tää juttu sitten kasattiin – eri pätkistä viidessä minuutissa.

Vielä siinä vaiheessa mietittiin, meneekö homma ihan vitsiksi. Empiminen loppui, kun Kallonen tokaisi biisiä kuunnellessaan, että ”Vittu tää on kova!”

Ihana valo poiki duolle Chydenius/Witikka jaetun tuottaja-Emman. Kalle oli juuri täyttänyt kaksikymmentäneljä ja sai osakseen ensimmäistä kertaa isoa huomiota.

– Se ei ollut mulle pelkästään hyvä asia, eli kusi nousi hiukkasen päähän. Ei se mun käytöksestä varmaan näkynyt, mutta se vaikutti sillä tavalla, että en osannut arvostaa menestystä. Ajattelin että täähän on ilmiselvää, että mua kehutaan. Mun piti kakskymmentä vuotta ottaa pataan sen jälkeen, että tajusin, että mun ajattelu lähti väärille urille.

Chydeniuksen mielestä albumi on kestänyt aikaa hyvin. Hän ei tekisi mitään toisin. Lähdetkö mukaan -kappale edustaa ehkä eniten oman aikansa soundia.

– Levyllä on vieläkin nimensä mukaisesti tosi valoisa fiilis. Pakko lisätä, että samaan aikaan ilmestyneen turkulaisen Miisan levyn lopussa luki, että ”Everything on this record is programmed note by note. No loops”. Se vitutti meitä ankarasti. Mitä helkkaria ne siellä oikein polleilee? Sen takia laitettiin Witikan kanssa levyn kansiteksteihin viimeisenä sana ”Loops”.

Ihana valo myi kultaa ilmestymisvuonna ja platinaa ropisi seuraavana vuonna. Tähän mennessä albumia on myyty Musiikkituottajien tilastojen mukaan 47 953 kappaletta. Kuten aikaisemmin saattoi lukea, koppasivat Pekka Witikka ja Kalle Chydenius itselleen jaetun Vuoden Tuottaja Emman. Vuoden naislaulajaksi valittiin samassa gaalassa äsken mainittu ja hiljattain edemennyt Miisa.

 

Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta, BMG Finland 1997

Don Huonot oli päätynyt vedenjakajalle – pitäisi saada homma lentoon tai lopettaa koko touhu. Bändi oli paiskinut töitä vuosikausia ja julkaissut monta levyä Pyramid-levy-yhtiölle. Menestystä ei vaan kuulunut. Mitään kiistaa Pyramidin kanssa ei ollut, mutta jotain oli tehtävä ja päällimmäisenä oli ajatus yhtiön vaihdosta. Don Huonot aloitti neuvottelut monen yhtiön kanssa, Pyramid mukaan lukien. Tarjouskilvan voitti kuitenkin BMG. Kalle Chydenius oli kuviossa mukana kahdesta syystä: ensinnäkin hän oli rumpali Jussi Chydeniuksen veli ja tehnyt re-mixit kahdesta edellisen levyn sinkusta.

– Mä olin ehtinyt toteuttaa pari vuotta Witikan oppeja ja bändi oli innoissaan mun re-mixeistä. Päällä oli voimakas muutosenergia. Ne oli tehneet levyjä Karmilan ja Mats Huldénin kanssa. Mutta mulla oli noste päällä ja sen lisäks oltiin Kien (von Hertzen, yhtyeen kitaristi) kanssa vanhoja bändikavereita lukioajoilta.

Kalle oli innostunut ajatuksesta, että bändi soittaisi vain sampleja. Eli se tuottaisi vain paljon materiaalia ja tuottaja koostaisi niistä levyn. Nyt ajatus jo vähän häntä naurattaa, mutta sellainen oli sen hetken fiilis.

– Mä lähdin tekemään sitä konemusalevynä. Ainakin sellaisella filosofialla lähdettiin liikkeelle. Siitä kuitenkin seuras omat vaikeutensa. Tajusin jossain vaiheessa, että mun ajatukset siitä konemaisesta soitosta ei ihan mee yksiin bändin kanssa ja tajusin, että onhan siinä bändisoitossakin paljon pointtia.

– Tuotannollisesti levyn isoimmat sinkut ovat levyn suurimmat ääripäät. Riidankylväjä on tehty puhtaasti re-mix-ajatuksella. Kitaroista, rummuista, bassosta ja taustoista tulee 85 prosenttia samplerilta.

 

 

No johan on, kyllähän tämä on minulle ollut aina orgaaninen bändilevy – tottakai, kummastelen kuulemaani.
– Kyllähän kaikki on soitettu. Jussi soittaa kaikki rummut, mutta ne on looppeja, ja kertsissä basarina 909 (Rolandin TR-909-rumpukone). Tämä kaikki liittyy ajatukseen, että miten yhdistetään bändi ja konesointi.

Koska albumi oli suoraviivaisempi kuin edeltäjänsä, epäilen Chydeniuksen tunkeneen lusikkansa soppaan jo sävellysvaiheessa. Näin ei kuitenkaan ollut. Bändillä vain oli voimakas halu menestyä.

– Etenkin se, mitä Kalle muutti omassa biisin kirjoituksessaan, vaikutti todella ratkaisevasti materiaaliin. Ei hän ikinä ole kaikkia biisejä yksin tehnyt, mutta on ollut kuitenkin avainasemassa siinä, että minkälaista tavaraa on valmistunut. Toki muillakin oli iso rooli siinä, mutta se, että Kalle päätti yrittää tehdä biisejä, jotka olisivat helpommin omaksuttavia kuin ennen, muutti pelin.

Bändin taiteellisemman linjan ystävät eivät muutosta sulattaneet. Chydenius kertoo kaupallisemman linjan ärsyttäneen joitain aivan suunnattomasti. Kyseessä oli kuitenkin hyvin vilpitön pyrkimys, ilman rahat pois -ajattelua. Päällimmäisenä oli tarve pystyä viimein elättämään itsensä loputtomien nälkävuosien jälkeen.

– Nehän on kuitenkin kaikki taiteellisesti kunnianhimoisia jätkiä. Ei suosion lisääntyminen tarkoittanut että ne olis heittäneet sen kaiken romukoppaan. Kyllä silloinkin pyrittiin tekemään hyviä biisejä ja että oikeasti on jotain sanottavaa, mutta ei sillä tavalla että se olisi jotenkin vieraannuttavaa. Ei levyn avauskappale Ruoski minua ole mikään helppo biisi. Se on helvetin hyvä biisi!

Osittain samalla looppausperiaatteella toteutettu kappale oli huomattavasti raskaampaa tavaraa kuin mitä yhtyeeltä oltiin totuttu kuulemaan. Vielä rankemmalla kädellä esitettyä Vedä käteen -kappaletta voi kutsua jo heviksi.

– Olihan niillä jonkinlaista raskautta aina ollut, vaikkakin se oli verhottu progekaapuun. Kie ei ole hevikitaristi, vaan rock-orientoitunut tyyppi, joka diggaa raskasta musaa.
Albumin toinen jättileka, nimikappale Hyvää yötä ja huomenta edustikin sitä toista äärilaitaa. Siinä ei ole mitään koodattua, vaan kaikki – pois lukien lopun jouset – on soitettu livenä. Jos Riidankylväjässä jopa basari oli samplattu, niin nyt mentiin täysin luomuna.
– Mutta kuuleeko yleisö sen? Jos ei, niin silloinhan on onnistuttu todella hyvin. Tosi luomua alusta loppuun basarista lähtien. Lopun jouset koodasin muistaakseni ite.

Mikäs biisin hiukkasen könössä kitarasoolossa oli ajatuksena?
– Siinä on kaksi sooloa, toisessa korvassa semmonen ihan täysiä vedetty vingutus. Haettiin siihen jotain mikä ei olis ihan presettiä. Kimpassa mietittiin miten siitä sais tarpeeksi oudon kuuloisen? Eli oikea soolo tosi hiljaa oikeassa korvassa ja ”köpö” tosi lujalla toisessa… ”En tiedä, onko tää hyvä vai huono, mutta tehdään silti”.

Albumin sointipuolta pohdittaessa Chydenius luo katseen tyhjyyteen ja vetää syvään henkeä.
– Mä en pitänyt itseäni hyvänä miksaajana enkä ollutkaan. En edes alun perin halunnut miksata ja äänittää. Halusin vain tuottaa. Kun mua pyydettiin aikoinaan tuottamaan Egotripin Superegoa, niin kysyin, että kuka äänittää?

Jo pelkästään budjettisyistä äänitysvelvollisuus kuitenkin lankesi Kallelle tuottajuuden bonuksena ja tuossa vaiheessa miehen oli pakko ryhtyä ottamaan haltuun äänittämistä ja miksaamista.
– Donkkareiden levyä tehtiin heti Superegon jälkeen. Ja totta kai mä ajattelin heti, että totta hitossa mä äänitän ja miksaan sen.

Kalle on siis sitä mieltä, että nyt kuunneltuna Hyvää yötä ja huomenta on aika huonosti miksattu levy. Parhaimman arvosanan saa nimibiisi.

– Ei ne kaikki huonoja ole, mutta monta olisin tehnyt eri tavalla. Don Huonojen jätkät oli samaa mieltä jo silloin. Ne oli sitä mieltä, että seuraava levy tehdään mun kanssa, mutta mä en miksaa enkä äänitä. Otin tietysti hirveet herneet nenään ja otti koville pitkän aikaa, mutta oikeassahan ne oli. Mun tapa tehdä työtä oli tosi intuitiivinen. Ei mulla ollut hallussa juuri mitään kikkoja, millä oikeat jätkät miksaa hyvää rumpusoundia tai kitarakompressiota.

– Mun onni oli, että mä työskentelin Music Makersillä, jossa oli pöytänä Amekin 2520 ja sillä on tosi vaikea tehdä huonoa soundia, niin kuin analogimaailmassa yleensäkään. Digipuolella kaman saa helposti soundaamaan huonolta kun eq:t on niin teräviä, niin yläpää menee helposti ihan hirveeksi. Analogi on aika sallivaa.

Chydenius tunnustaa olleensa romuna sessioiden jälkeen. Hienoista synninpäästöä tuli levynjulkkarikeikalla, jossa salin perällä seisoskellut tuottaja saattoi todeta, että yhtye soundaa ihan samalta kuin silloin alussa, kun hommaa aloiteltiin.

– Olin mä onnistunut siitä näkökulmasta, että sessio toi niiden juttuun jotain uutta ja toteutti sen energian mitä ne kaipas. Ainakaan mä en estänyt sitä mitä ne halus, vaan autoin toteuttamaan sen. Se että jossain biisissä on skebassa liian vähän botnea on aika sivuasia.

Jostain syystä Chydenius haluaa vielä ripotella suolaa haavoihinsa ja kertoo loppuun tarinan vierailustaan Kalle Aholan luona Prahassa kesällä 1997.

– Pyörittiin Prahassa yhdessä pari päivää, ja lähtiessä annoin sille kasetin, jossa oli juuri ennen matkalle lähtöä tehty miksaus Vedä käteen -biisistä. Kalle oli kuunnellut sen ihan murtuneena todeten sen kuulostavan ihan kauheelta. Kun Viiden tähden sekopää -sinkku tehtiin, antoi Kalle sen Karmilalle miksattavaksi ilman, että tiesin siitä. Ja mä oli todella vittuuntunut siitä. Ja sehän julkastiin. Noo, se oli oma konfliktinsa ja vaikea paikka mulle. Tänään pystyn sanomaan, että Karmilan miksaus on parempi. Varsinkin kun se on soittanut sinne vielä lisäkitaroita, Chydenius toteaa nauraen.

– Se on ollut mun uralla iso juttu, että mä en ole osannut suhtautua siihen arvosteluun. Se oli monta vuotta tosi vaikea asia.

Suomen kansa ei kuitenkaan kokenut minkäänlaisia vaikeuksia tai nihkeyksiä albumin kanssa, sillä sitä kannettiin koteihin jo ilmestymisvuonna kultarajan ylittävä määrä. Seuraavana vuonna ylittyi platinaraja. Kalle Chydeniuksen toipuessa albumin aiheuttamasta stressistä, nimettiin hänet Emma-gaalassa vuoden tuottajaksi. Samaisessa tapahtumassa Don Huonot vastaanotti Emmat vuoden yhtye-, vuoden kappale- ja vuoden albumi -kategorioissa. Tähän mennessä albumi on myynyt 74 690 kappaletta.


Kemopetrol: Slowed Down, Plastinka Records 2000

Kemopetrolin debyyttiin linkittyy rikottu ylpeys ja -arvovalta -kysymyksiä, jotka juonsivat juurensa aikaisemmin mainittuun Hyvää yötä ja huomenta -albumiin. Henkisesti lytätty Chydenius oli vielä tuottanut Don Huonoille Tähti-albumin, mutta sitten olikin eväät syöty viimeistä murua myöten.
– Mä olin ihan burn outissa. Menestyksen myötä olin ollut myös aika paljon konfliktissa. Ja olin aivan loppu koko hommaan.

Koska Kalle oli kuitenkin sidottuna osakkaana Music Makers -tuotantoyhtiöön, jolla oli paljon palkollisia, piti pyörät pitää väkisinkin pyörimässä. Työnkuvaan kuului muun muassa mainosten tekoa, joka ei koskaan ollut kauhean lähellä Chydeniuksen sydäntä. Mies oli umpikujassa, ammatillinen puoli oli pelkkää kivireen vetämistä. Eräänä päivänä työkaveri Kim Kuusi kertoi tytärpuolensa Lauran uuden bändin olevan illalla lähellä keikalla. Eikun sinne.

– Laura oli tuttu, kun oltiin aiemmin tehty jotain juttuja yhdessä. Lavalla oli tosi nuoren näköinen bändi, mutta kun soitto alkoi, vittu, kun mä olin aivan myyty! Ne biisit oli niin hyviä. ”Vitsi että joku tekee tällasta kamaa!”. Se herätti mut sillä tavalla, että päätin, että tän mä vielä teen ja sit mä lopetan. Jos mä en tätä saa tehdä niin rahat takaisin! Innostuin aivan valtavasti.

Chydenius nykäisi Kuusta hihasta ja ilmoitti, ”Tää on nii-in kova, että jos me ei oteta tätä niin joku ottaa tän viikossa”. Hän oli näet käynyt hiljattain keskusteluja Kuusen kanssa oman levymerkin perustamisesta. Ajoitus oli kohdillaan.
– Siinä tapahtui monta isoa asiaa samassa rytäkässä. Kemon eka keikka, syntyi Plastinka ja mä palasin henkisesti tuottajaksi.

– Teknisessä mielessähän keikka ei ollut kauheen kummonen. Bändi soitti ihan ok, mutta siitä kuuli, että studiossa pitää tehdä paljon asioita. Arrit oli kohdillaan. Kemopetrolistahan liikkui pitkään huhu että kyseessä on mun luomus, mikä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Kyllä kaikki sovitukset oli jo pääpiirteiltään valmiina.

Studiossa asetelma oli sama kuin Ihana valo -sessiossa, osat olivat vain vaihtuneet. Chydenius oli se vanhempi heppu ja toinen Kalle, eli Kalle Koivisto, Kemopetrolin säveltäjä ja mastermind oli oppipojan roolissa.
– Oltiin mun studiossa, mun kamoilla. Mä äänitin ja miksasin. Mutta Kalle koko ajan mukana, mikä oli hyvä, kun musiikillisesti meillä synkkas tosi hyvin.

Moderni nuorisomusiikki ei tuolloin ollut vielä valtavirtaa vaan se muhi pimeissä kellareissa ja kupli marginaalissa.
– Mystistä kamaa. Ei kuvia kansissa ja niin edelleen… Oltiin just perustettu Plastinka Kemon takia ja nyrkkipajameiningillä mentiin. Päätettiin tehdä kotikutoisuudesta käyntikortti. Käytettiin ruskeita pahvikansia jossa kaksiväripainatus, eikä kauheasti infoa. Haettiin underground-fiilistä.

Yhtäkkiä olit sitten taas kaulaa myöten suossa, kommentoin Chydeniukselle.
– Joo, siitä koituikin sitten jotain ongelmia tokan levyn kohdalla, mutta ei ekan. Niin kauan kuin kaikki menee hyvin, niin kaikki menee hyvin. Mutta jos Child is my Name ei olis ollut niin hyvä, en tiedä mikä olis ollut lopputulos.

Kirjoittajalle yhtyeen suosio on ollut aina hienoinen mysteeri, sillä sen materiaalia ei voi juurikaan kutsua kaupalliseksi. Mutta näin oli tarkoituskin. Albumia tehtäessä ei ollut ajatustakaan että oltaisiin haettu hittejä tai kaupallista menestystä. Se, mikä levyltä on kuultavissa, on peräisin Kalle Koiviston mielen sopukoista ja siellä ei kaupallisuus paljoa merkinnyt.

– Levylle päätyneet biisit on aika pitkältä ajalta, mutta tokan levyn biisit puolentoista vuoden ajalta. Silloin homma muuttui saman tien ihan toiseksi. Siihen tuli meidän kannalta menestyspaineita ja Kallen kannalta sävellyspaineita. Ja kun bändi saa vielä kuulla baarissa, että ”Ai, se on se Chydeniuksen bändi”, niin niitä alkaa vituttaa se ja ne alkaa haluta sitä bändi-soundia. Kyseessä ei ole enää se hauska prosessi, mitä se oli sen ekan levyn aikaan.

– Olen sitä mieltä että kaikki Kemopetrolin levyt on oikein hyviä, mutta niihin ei liity sitä samaa pakottomuutta ja iloa, mitä debyyttiin liittyi.

Slowed Downin tärkeimmäksi kappaleeksi nousee Child is my Name, joka oli sen ensimmäinen single, bändin ensimmäinen hitti ja Plastinka recordsin ensimmäinen julkaisu. Chydenius kuuntelee kuitenkin koko levyä hyvin tyytyväisenä.

– Ei sillä levyllä toista ihan niin hyvää biisiä ole. Todella hyvä levy, jota kuuntelen vieläkin alusta loppuun, kun oikein uppoudun siihen fiilikseen. Se sisältää mun korvaan kokonaisen maailman. Siihen ei liity mitään negatiivisia muistoja. Kaikkiin muihin mun levyihin liittyy jotain, joka häiritsee sitä antautumista sille kuuntelulle. Mutta Slowed Downiin ei liity mitään negatiivista. Hirveen positiivinen kokemus mulle.

 

Slowed Down nousi julkaisuviikolla suomen virallisen listan 10. sijalle. Korkeimmillaan se oli kolmantena ja kultarajan albumi ylitti vuonna 2003. Ifpin mukaan levyä on myyty tähän mennessä 20 821 kpl.

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

29.07.2018
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Tommi Posa
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy